MATKAKERTOMUS

Menin viime vuonna Islantiin perheeni kanssa. Olin innoissani, sillä olimme menossa vaeltamaan, ja sitä olin aina halunnut. Aluksi menimme yhdenlaiseen luonnonpuistoon lähellä Islannin pääkaupunkia Reykjavikiä.

Retki olisi sujunut täydellisesti, ellemme olisi törmänneet yhteen porukkaan, joka kuvasi Nälkäpeli-fanielokuvaa YouTubeen… Katsoin sen myöhemmin pilalle menneineen kohtauksineen päivineen ja otto, jonka pilasimme, ei ollut onneksi siinä videolla. Jatkoimme kohtaamisen jälkeen normaalisti matkaa. En yhtään ihmettele, että nuoret, jotka kuvasivat fanielokuvaansa, valitsivat juuri sen luonnonpuiston. Maisema todella muistutti ensimmäisen Nälkäpeli-elokuvan areenaa. Puistosta löytyi esimerkiksi kukkaniitty, puroja ja täydellinen aukio Runsaudensarveksi.

Asuimme vähän missä milloinkin. Kolmen viikon reissulla ehdimme asua ainakin tusinassa eri paikassa. Pari yötä teltassa, neljä Reykjavikissä hotellissa jne.

Yllätyin suuresti, kun kuulin, että koko Islannissa asuu vain noin 200 000 ihmistä, eli vähän vähemmän kuin Tampereella! Se on kyllä aika vähän. Varsinkin, kun Islannin luonto on todella kaunista, vaikkakin hieman karua. Kävimme myös Islannin suurilla jäätiköillä. Huhhuh, ne olivat kyllä kirjaimellisesti JÄÄTÄVÄN isoja. Islannissa oli todella upeat maisemat, enkä ihmettele, että isovanhempani käyvät siellä usein.

Vaaratilanteitakin toki sattui. Olimme vuokranneet hökkelin tulivuoren läheltä pariksi päiväksi. Sitten saimmekin tiedon, että tulivuori alkaa hiljalleen purkautua. Onneksi emme olleet ehtineet purkaa laukkuja paljoakaan. Helikopteri haki meidät turvaan ja saimme väliaikaismajoituksen läheisestä kylästä. Mutta tulivuorenpurkaus olikin isompi kuin odotettiin. Koko kylä jouduttiin evakuoimaan ja meidät vietiin sinne, mihin se ei varmasti ulotu. Reykjavik oli vaarallisen alueen ulkopuolella. Menimme takaisin hotelliin. Onneksi kylä maksoi majoituksen siksi aikaa, kunnes on varmasti turvallista, eli kolmeksi yöksi. Niiden öiden jälkeen oli vielä muutama päivä, ja sitten olisikin ollut jo aika lähteä takaisin, mutta kuulimme, että kaikki lennot ovat viikon ajan peruttuja tulivuoresta nousseen tuhkapilven takia. Jäimme siis viikoksi jumiin Reykjavikiin.

Rahasta alkoi olla puutetta. Pelon aihetta oli myös siinä, että säät kuulemma alkoivat kylmentyä. Oli varaa enää yhteen hotelliyöhön ja telttamme ei ole lämpimin mahdollinen. Onneksi saimme sentään ostettua ihan riittävästi ruokaa. Tiukkaa kyllä oli. Eero tienasi vähän pianoesityksillä torilla. Asiaa vaikeutti entisestään eri rahayksikkö.

Asuimme teltassa lähellä Reykjavikiä. Lopulta, kun keinot olivat lopussa eikä teltan lämpö enää riittänyt, päätimme asua viimeiset kolme päivää lentokentällä. Siellä oli sentään halpaa. Ei siellä kunnon ruokaa paljoa ollut, mutta saimme sentään syödäksemme. Ei matka toki siihen loppunut. Lentomme viivästyi vielä kaksi päivää lisää, tai oikeastaan lentokone ammuttiin alas matkalla ja saimme uuden lennon. Tuntui jo, että jään tänne ikiajoiksi. Asuisin Islannissa loppuelämäni. Onneksi sitä lentoa ei peruttu eikä siirretty.

Mutta ongelmat eivät loppuneet. Lento alkoi hyvin, mutta pian ilmoitettiin, että joudumme kiertämään Kanarian länsipuolelta tuhkapilven vuoksi. Arvaahan sen, että bensiini loppui. Syöksyimme mereen. Lähellä oli autio saari, jolla näkyi puita ja kasveja. Reppuni kesti onneksi vettä. Pakkasin sinne ruokaa ja vettä ja lähdin uimaan sinne pelastusliivit ylläni. Muitakin alkoi pelastautua koneesta, koska se alkoi täyttyä vedellä. Äkkiä muistin, että Aaro oli yhä koneessa. Häntä ei huomattu! Uin koneeseen. Onneksi hän oli pukenut pelastusliivin jotenkuten ylleen. Sen sisällä oli sen verran ilmaa, että Aaro pystyi sinnittelemään pinnalla. Otin hänet reppuselkään ja vein saareen.

Kaikki matkustajat alkoivat yhdessä rakentamaan puusta suuria, noin kolmemetrisiä kirjaimia. Teimme kirjaimet H, E L ja P eli help. Suurin osa sillä merellä kulkijoista varmasti tiesi, mitä se tarkoittaa. Sovimme, että jos näemme laivan, sytytämme kirjaimet tuleen. Odotimme varmaan kaksi tai kolme päivää. Ei laivan laivaa missään ja ruoka sekä vesi alkoivat olla vähissä. Lopulta, myöhään illalla, näimme yhden laivan menevän Eurooppaan päin. Heitin soihdun kirjaimien juuressa olevaan heinäkasaan. Laiva huomasi palavat kirjaimet ja kääntyi. Sattumoisin laivan miehistö oli suomalaista väkeä ja he olivat palaamassa Suomeen Amerikasta. Koska olimme ainoita suomea puhuvia, sovimme miehistön kanssa kyydistä. Suomeen olisi päivän matka, koska laiva oli nopea. Kaikki sata matkustajaa (plus kymmenen hengen henkilökunta) pääsivät laivaan. Useat matkustajat olivat Virosta ja heidät pudotettiin Tallinnaan matkalla. Muut matkustajat olivat kaikki muualta Euroopasta ja heille annettiin Helsingissä kolmesataa euroa kahta henkeä kohti kotimatkaa varten. Oli ihanaa päästä Suomeen taas. Otimme taksin linja-autoasemalle ja sieltä bussilla Tampereelle.

Loppujen lopuksi matkasta tuli viisiviikkoinen. Oli rankkaa ja olisin voinut kuollakin, mutta Jumala pelasti minut ja perheeni kaikilta vaaroilta. Vielä nytkin kiitän Jumalaa siitä, mitä tuolla matkalla tapahtui. Hän koetteli meitä ja luotimme Häneen. Olin ennen matkaa vähän epäluuloinen, että onko Jumala sittenkin pelkkää tarua, mutta matkan tapahtumat karistivat pienimmätkin epäluulot. Hän on ollut aina, on nyt ja tulee aina olemaan.

By: Eveliina