^{Etäältä tuttu näyttäytyy uudessa valossa}

Suomen koulutusjärjestelmällä on maailmalla tunnetusti erinomainen maine ollut jo pitkään. Tähän pääsin itsekin törmäämään Erasmus-vaihtoni aikana. Rooman lukion opettajien pyynnöstä pidin vaihtoni aikana kaksi esitelmää Suomesta, toisen yleisemmällä tasolla ja toisen
keskittyen teknologian käyttöön lukiossa. Kummankin yhteydessä meitä suomalaisia pitkälti kehuttiin ja ihmeteltiin – ja syystäkin.

Vaihdosta yksi päällimmäiseksi jäänyt tunne lukio-opiskelusta onkin kiitollisuus siitä, että opiskelen juuri Suomessa: on huomattavan paljon mukavampaa opiskella pidempiäkin päiviä, kun välissä on reilusti välitunteja ja kun metelin määrä ei tuota iltapäivästä päänsärkyä. Lisäksi on huomattavasti vähemmän stressaavaa, kun osaamista ei tarvitse aika ajoin osoittaa suullisilla kokeilla (it. interrogazioni), vaan voi melko varmasti olettaa kokeen olevan arviointiviikolla ja mahdollisten muiden näyttöjen ennalta sovitusti jakson aikana. Välituntien vähyys, koko päivän samassa luokassa istuminen ja vähäiset lounastauot tuntuivatkin mukavilta jättää taakseen kuukauden opiskelun jälkeen marraskuussa.

Kuitenkin herää kysymys siitä, mitä erityistä ja positiivistsa puolestaan oli tarjottavana Liceo Machiavellillä. Mitä voisin haluta tännekin, kun ei opiskelu Italiassa kamala kokemus ollut kuitenkaan? Päällimmäisenä mieleen tulee kirjallisuus: Italian lukiossa kirjallisuutta opiskeltiin paljon enemmän – ja kaiken lisäksi myös vieraissa kielissä. Esimerkiksi eräällä espanjan tunnillapääsin analysoimaan Fernando de Rojasin teosta La Celestina, jota juuri tuolla hetkellä sattumoisin luin vapaa-ajallani. Tällä tunnilla tajusin, että verrattuna Italiassa opiskeltuu kirjallisuuden määrään, jää Suomen lukio kaikesta huolimatta kakkoseksi tässä suhteessa. Toki esimerkiksi juuri espanjan kielessä luokka olikin noin B1-tasolla, mutta mielestäni A-kielen oppimäärässä voisi vallan mainiosti ottaa Suomessa enemmän kirjallisuutta. Samassa yhteydessä Italiassa nimittäin tuli usein käsitellyksi historiallinen ja kulttuurillinen konteksti joten kielialueen historian ja kulttuurin tuntemuskin karttui kirjallisuuden tuntemuksen ohella.

CEFR-taitotasot mainittuani mieleen juolahtikin myös toinen asia, jota jään Liceo Machiavellista kaipaamaan, ja se on nimenomaan taitotasoihin keskittyminen. Olisi mielestäni hyvä, jos Suomessakin oppimateriaalit lukioissa rakentuisivat yhteiseurooppalaiselle kielitaidon viitekehykselle: taitotasosta tulee tällöin jotenkin konkreettisempaa ja vertailukelpoisempaa, mikä voi tietyltä osin motivoida. Lisäksi Italiassa opiskelijoita kannustettiin ja ohjattiin erilaisten virallisten kielikokeiden tekemiseen. Näin opiskelijat voivat saada asianmukaista ja kansainvälisestikin kelpaavaa tunnustusta kielen taitamiselle; ylioppilaskoe kun taas ei mittaa edes kaikkia kielen osaamisalueita – ainakaan toistaiseksi.

Vaikka haluaisinkin tuoda Italiasta Yhteislyseoon erilaisia käytänteitä ja asioita, jään kuitenkin päällimmiten kiitolliseksi juuri Suomessa opiskelusta. Joskus täytyy lähteä kauemmas nähdäkseen kauneutta lähempänä arjessa, vaikka kauneutta ja kehitysideoita uudessa valossa toki Italiasta sai mukanaan tuotua.