Meitä liikuttaa motivaatio 

Aivosi käyvät jatkuvaa mielihalujen sotaa. Voittajan ratkaisee välittäjäaineiden cocktail – se päättää, mistä motivoidut. Lähdetkö lenkille vai jäätkö sohvalle? Eroatko vai etkö? Luetko tämän jutun vai jätätkö lukematta? 

HS 8.12.2021, Tiina Huttu 

TOTTAHAN TOKI kirjoitan jutun motivaatiosta, lupasin. Aikaa järjestyy kyllä, kun aihe kiinnostaa. 

Puoli vuotta on vierähtänyt, mutta vieläkään en ole päässyt vauhtiin. Olen saanut jo kerran lisäaikaa, mutta uudenkin takarajan lähestyminen puristaa palleaa. Missä vika, enkö ollutkaan niin motivoitunut kuin kuvittelin? Miksi menin lupaamaan? 

Tuttu tilanne herkästi innostuvalle aikatauluoptimistille. Hyvään ideaan tulee tartuttua, mutta sitten aikeen ja toteutuksen väliin tulee akuutimpia asioita, joille on myös sanonut kyllä. Helppo nakki tai kiinnostava projekti muuttuu kivireeksi. 

Täytyy vain hillitä tuuliviirinä heiluvia mielihaluja – helppoa, eikö? 

MOTIVAATIO liittyy aina jonkin asian tai olotilan tavoittelemiseen, mutta tavoitteet ovat usein ristiriidassa keskenään. Haluamme sekä edetä vaativalla uralla että omistautua perhe-elämälle, nauttia rasvaa tirisevästä ruoasta ja karistaa kiloja sekä elää uskollisessa parisuhteessa mutta seikkailla ja toteuttaa muitakin intohimojamme. 

Self-help-kirjoissa kerrotaan, että prioriteetit järjestyvät, kunhan kirkastamme arvomme. Täytyy vain hillitä tuuliviirinä heiluvia mielihaluja ja pohtia, mitä todella haluaa – helppoa, eikö? 

Toinen yleinen väittämä on, että parhaat tulokset saavutetaan sisäisen palon eikä ulkoisten palkintojen tai velvoitteiden voimalla. Motivaatiota ruokkivat omaehtoisuus, pystyvyys ja yhteenkuuluvuus. 

Aion nyt kokeilla tuota: Yritän unohtaa, että minulta odotetaan sekä asiaa tuntemattomia että asiantuntijoita tyydyttävää juttua motivaatiosta. Sen sijaan kirjoitan siitä, mikä itseäni aiheessa kiinnostaa. 

Juuret juontuvat liikkeeseen 

HELSINGIN YLIOPISTON kasvatustieteen professori Katariina Salmela-Aro on valinnut motivaatiosta kertovan kirjansa nimeksi Mikä meitä liikuttaa. Se kiteyttää olennaisen, sillä pohjimmiltaan motivaatiossa on kyse liikkeestä: mitä lähestyä ja mitä välttää. 

Madolla on sama perusongelma kuin meillä: tyytyäkö siihen, mitä on tässä ja nyt, vai jatkaako etsimistä. 

Ripauksen motivaatiosta voi nähdä jo Caenorhabditis elegansissa, noin millimetrin mittaisessa maaperän sukkulamadossa. Sillä on ratkaistavanaan sama perusongelma kuin meillä: tyytyäkö siihen, mitä on tässä ja nyt, vai jatkaako etsimistä. Ihmisellä tämä punninta voi koskea mitä tahansa syystakin etsimisestä kumppani- tai uravalintaan, sukkulamadon vaa’assa puolestaan painaa ruoka. 

Kun mato aistii, että lähistöllä on ravintomolekyylejä, se ryhtyy kiertämään innokkaasti aluetta. Jos ravintoa on vähän, mato kiihdyttää määrätietoiseen ”pois täältä” -liikkeeseen. Kun se taas pääsee hajulle etsimästään, se hidastaa ja alkaa pyöriä rajatummin. 

Tuolla on jotain kiinnostavampaa...ja tuolla, ja tuolla! 

MADOLLA on vähemmän valittavaa kuin ihmisellä, mutta pieleen sillä voi mennä kahdella meillekin tutulla tavalla: joko se jää liian pitkäksi aikaa junnaamaan paikalleen tai lähtee liian herkästi etsimään parempaa. 

Ihmisellä nämä motivaation ääripäät näkyvät muun muassa pakkomielteissä ja riippuvuuksissa: ”Enemmän tätä, vaikka kaiken muun kustannuksella!” sekä adhd-tyyppisessä keskittymiskyvyttömyydessä ja impulsiivisuudessa: ”Tuolla on jotain kiinnostavampaa… ja tuolla, ja tuolla!” 

Ilman äärikäyttäytymistäkin tasapainoilemme tyytymisen ja tavoittelun välillä päivittäin. Jokohan teksti on riittävän valmis, vai vieläkö pitäisi viilata? Olenko nyt tutustunut riittävän monen verkkokaupan valikoimiin, vai pitäisikö vielä katsoa muualta? Pitäisikö jatkaa viestittelyä tämän Tinder-löydön kanssa vai siirtyä seuraavaan? Pitäisikö luovuttaa, kun ei tämä projekti taida johtaa mihinkään? 

Viisi tärkeintä motivaattoria 

Dopamiini: Motivoi huomaamaan palkkiovihjeet ja tarttumaan niihin, vaikka se vaatisi ponnistelua. 

Kortisoli: Motivoi välttämään vaaran ja pettymykset ja varautumaan tuleviin uhkiin. 

Endorfiinit: Motivoivat toimintaan kivusta ja äärirasituksesta huolimatta. 

Serotoniini: Motivoi hankkimaan arvostusta oman ja jälkeläisten aseman turvaamiseksi. 

Oksitosiini: Motivoi kosketusta ja läheisyyttä sitoumuksen ja luottamuksen rakentamiseksi. 

OPTIMOINTI eli parhaan vaihtoehdon etsiminen on laskentaa, ja juuri siihen tehtävään sukkulamadon alkeellinen hermosto on kehittynyt. Motivaatio on tuon laskennan tulos. 

Ihmisellä impulssien ja toiminnan väliin mahtuu paljon enemmän sähkökemiallisia viestiketjuja kuin madolla, mutta periaate on sama: Tunteemme ovat kehittyneet vetämään huomion tarpeisiimme, mahdollisuuksiin ja uhkiin sekä motivoimaan meitä toimimaan. Pyrimme välttämään epämiellyttäviä olotiloja ja saavuttamaan miellyttäviä. 

Tunteet toimivat sekä navigaattorina että kaasupolkimena. 

EPÄMIELLYTTÄVIEN tunteiden, kuten pelon, ahdistuksen, surun, häpeän ja pettymyksen, taustalla on ennen kaikkea stressihormoni kortisoli. Miellyttäviä tunteita puolestaan tuottavat aivojen välittäjäaineet ja viestimolekyylit dopamiini, serotoniini, oksitosiini sekä endorfiinit. 

Voimme vaikuttaa järkeilyn avulla siihen, mitä tavoittelemme, mutta tunteet toimivat sekä navigaattorina että kaasupolkimena. 

Aivojemme kehityshistoriallisesti nuorin ja älykkäin osa aivokuori säätelee ja sanoittaa tunteitamme ja suunnittelee toimintaamme, mutta se ei itse pysty tuottamaan motivaatioyhdisteitä. Ne syntyvät aivokuoren alaisissa ikivanhoissa rakenteissa, jotka jaamme muiden nisäkkäiden ja jopa matelijoiden kanssa. 

Tämä tunnejärjestelmämme ei ole samalla tavalla kielen ulottuvissa kuin tietoisempi mielemme. Siksi joskus on vaikea ymmärtää, miksi olo on kurja tai motivaatio hukassa, vaikka kaikki on periaatteessa hyvin, ja tavoitekin kirkkaana mielessä. 

Dopamiini suuntaa fokuksen 

Mihin kannattaa uhrata energiaa? Dopamiini auttaa puntaroimaan –  ja sytyttää halun. KUVA: RIKU KOSKELO HS 

JOTTA ymmärtäisimme tunteita, joista motivaatiomme syntyy, meidän täytyy tutustua tarkemmin yhdisteisiin, joilla nisäkäs- ja matelija-aivot meitä ohjaavat. Aloitetaan dopamiinista, sillä juuri se on halun yhdiste. 

Dopamiinisolut säätelevät tahtoa ja liikettä. C. elegans kerää tietoa ympäristöstä, suhteuttaa sen synnynnäisiin ja opittuihin malleihinsa ja tekee päätöksen jäädä tai lähteä. Ratkaisevassa osassa tässä tapahtumaketjussa on täsmälleen sama dopamiinimolekyyli, joka saa ihmisen innostumaan tarpeiden tyydyttämiseksi tarjoutuvista mahdollisuuksista. 

Kun sukkulamadon dopamiinin vastaanottimet aivoissa salvataan, mato pyrkii aina vain eteenpäin. Jos taas madon dopamiiniviestintää kiihdytetään, se jumiutuu pyörimään lähiympäristöön, vaikka alue olisi jo syöty tyhjäksi. 

Laiska dopamiiniviestintä näkyy lyhytjänteisyytenä tai impulsiivisena poukkoiluna. 

Ihmisellä dopamiini vaikuttaa myös ajatuksissa: kun dopamiiniviestintä on aktiivista, ajattelu ja käyttäytyminen on keskittynyttä – tai pahimmillaan pakkomielteistä. Laiska dopamiiniviestintä puolestaan näkyy lyhytjänteisyytenä, tylsistymisenä tai impulsiivisena poukkoiluna. 

Dopamiiniviestit peilaavat nykytilanteen palkitsevuutta suhteessa odotuksiin tai riskin suhdetta saavutettavissa olevaan hyötyyn. Tulos kertoo, kannattaako jatkaa vai luovuttaa ja siirtää huomio toisaalle. 

Adhd-tyyppinen säätely voi olla sekä hyöty että haitta. 

Sukkulamadolla optimaalinen dopamiiniviestintä auttaa löytämään parhaan mahdollisen ruokasaaliin tietyssä ajassa. Ihmisellä dopamiiniviestien säädöt ratkaisevat, kuinka tarkoituksenmukaisesti tarkkaavaisuuden ohjaus ja motivaatiojärjestelmä toimivat. Usein tämän ratkaisee ympäristö: esimerkiksi adhd-tyyppinen säätely voi olla sekä hyöty että haitta. 

DOPAMIINIA virtasi, kun muinainen ihminen huomasi marja-apajan. Hän tunsi löytämisen riemua, ja samalla dopamiini herkisti hänen aivonsa palkintoon johtaneille vihjeille. Seuraavalla ruoanhankintavaelluksella hän innostui havaitessaan samoja vihjeitä. Aivot olivat oppineet, että kun jalat kastuvat ja kasvillisuus muuttuu matalaksi, katse kannattaa terästää, sillä herkkua saattaa olla luvassa. 

Yltäkylläisyydessä mekanismi voi kääntyä hyvinvointiamme vastaan. 

Dopamiinin päätehtävä on edelleen saada meidät suuntaamaan energiamme siihen, mikä esivanhemmillemme on ollut selviytymisen kannalta hyödyllistä – tai mistä olemme oppineet mielihyvää odottamaan. 

Nykymaailman yltäkylläisyydessä tämä mekanismi voi kuitenkin kääntyä hyvinvointiamme vastaan, koska vihjeitä palkkioista on kaikkialla ympärillämme. 

Kun näemme pöydällä suklaalevyn, dopamiini pyrkii varmistamaan, ettemme voi keskittyä mihinkään muuhun, ennen kuin olemme tyydyttäneet suklaanhimomme. Laihduttajan aivokuori joutuu tosissaan pinnistelemään pitääkseen tähtäimen keventymisessä. 

Parasta on usein tavoittelu tai odotus: ylennyksen, loman, ruoan tai ihastuksen huomion. 

Luulisi, että tätä nykyä suorastaan kylvemme mielihyvässä, mutta aivot eivät toimi niin. Jo ensimmäiset suklaapalat ovat nautinnon täyttymys, eikä loppulevyn syöminen juuri lisää dopamiinia. 

Parasta onkin usein tavoittelu tai odotus: ylennyksen, pian alkavan loman, grillissä kypsyvän ruoan tai ihastuksen huomion. Kun tavoite on saavutettu – tai jatkuvasti saatavilla – kihelmöivä tunne katoaa pian. 

KAIKKEIN pahinta on, jos emme saakaan sitä, mitä odotamme saavamme. Tämä osoitettiin kirpaisevasti tutkimuksessa, jossa apinoille annettiin pinaatti- tai mehupalkintoja. 

Karvas pettymyksen tunne syntyy, kun dopamiinivirta tyrehtyy nopeasti. 

Ensimmäisillä kerroilla pinaatti kirvoitti dopamiiniryöpyn, mutta sen jälkeen palkinto ei enää juuri heilauttanut dopamiinipitoisuutta. Vasta kun apinat yllätettiin pinaatin sijasta mehulla, dopamiinia erittyi jälleen. Tämän jälkeen mehu vaihdettiin taas pinaattiin – sillä seurauksella, että apinat raivostuivat ja heittelivät pinaatit tutkijoiden päälle. Tällainen karvas pettymyksen tunne syntyy, kun dopamiinivirta tyrehtyy nopeasti ja stressihormoni kortisolia alkaa virrata. 

Saamme voimakkaan dopamiinipalkinnon vain siitä, mikä poikkeaa tavallisesta ja ylittää odotuksemme. Kyllästymme ja haluamme aina uutta, koska jatkuvasta mielihyvästä ei ole selviytymisen kannalta hyötyä. 

Erilaisia konvehteja sisältävää rasiaa on vaikeampi vastustaa kuin suklaalevyä. 

Dopamiinin tehtävä on saada meidät tarttumaan uusiin mahdollisuuksiin. Tästä syystä erilaisia konvehteja sisältävää rasiaa on vaikeampi vastustaa kuin suklaalevyä. Ja juuri siksi videopelit suunnitellaan niin, että pelaaja nousee aina seuraavalle tasolle, jolla odottavat uudet haasteet ja palkinnot. 

Aivot turtuvat myös päihteillä aikaansaatuun dopamiinihyökyyn, ja siksi niitäkin on saatava aina enemmän saman nosteen kokemiseksi. Kun rotille asennetaan elektrodi, jonka avulla ne pystyvät suoraan kiihottamaan aivojen dopamiiniviestintää, ne jäävät ikuisen tavoittelun ansaan ja unohtavat kaiken muun, myös syömisen, juomisen ja nukkumisen. 

Kortisoli muistuttaa huomisesta 

Sietokykyä pitää joskus venyttää. Kortisoli varoittaa kivusta ja endorfiini turruttaa sitä. KUVA: RIKU KOSKELO HS 

TOIMINTAAMME ohjaa paitsi miellyttävien tunnetilojen tavoittelu myös epämiellyttävien karttaminen. Stressihormoni kortisoli – se sama, joka lietsoo pettymystä ja piiskaa tekemään jotakin tilanteen parantamiseksi – motivoi toimimaan uhkaaviksi kokemissamme tilanteissa ja myös varautumaan mahdollisiin uhkiin. 

Ajattele vaikka kivellä päivää paistattelevaa sisiliskoa. Se näyttää nauttivan olostaan, mutta todellisuudessa se tasapainottelee kahden vaaran välissä. Kun elimistö kylmenee liikaa, kortisoli ajaa sen aurinkoon, mutta kivellä loikoessaan se on helppo saalis pedoille. Heti kun kylmettymisen uhka väistyy, pienikin vavahdus saa liskon kiirehtimään takaisin suojaan. 

Kortisoli auttaa ottamaan käyttöön kaikki voimat tilanteesta selviämiseksi. 

Mikäli peto yllättää liskon, kortisoliryöpsähdys auttaa ottamaan käyttöön elimistön kaikki voimat tilanteesta selviämiseksi. Samalla se iskostaa syvälle muistiin vaaraa ennakoineet vihjeet, kuten petolinnun varjon, jotta lisko osaisi seuraavalla kerralla varautua vaaraan. 

Kortisolin perimmäinen tarkoitus on ennakoida ja ehkäistä odotettavissa olevaa kipua. Mikäli kipu ei ole vältettävissä, elimistöllä on vielä yksi ässä pelattavana. Endorfiinit ovat mielihyvämolekyylejä, jotka auttavat kestämään kipua ja äärimmäistä rasitusta. 

Kipu on niin tärkeä viesti, ettei aivojen kannata peittää sitä kuin hetkeksi. 

Endorfiinien avulla leijonan pahasti raatelema seepra voi onnistua rynnimään turvaan toipumaan. Endorfiinit vastaavat osaltaan myös rankan urheilusuorituksen aiheuttamasta euforiasta. Pieniä määriä endorfiineja vapautuu myös esimerkiksi nauramisen ja itkemisen sekä mielimusiikin kuuntelun, auringonpaisteessa oleilun ja seksin yhteydessä. 

Kipu on kuitenkin niin tärkeä viesti, ettei aivojen kannata peittää sitä kuin hetkeksi. Sitä paitsi endorfiinit auttavat huonosti nykyihmiselle tyypillisimmässä kortisolihälytyksessä, sosiaalisessa kivussa. 

Sosiaaliset paineet saavat stressihormonin virtaamaan. 

Olemme harvoin vastaavassa hengenvaarassa kuin päivää paistatteleva sisilisko, mutta jotain tuttua sen tilanteessa on. Esimerkiksi moni ruuhkavuosia elävä kokee jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta kodin ja työn välillä tasapainoillessaan. Sosiaaliset paineet ja velvollisuudet tai itse asetetut tavoitteet saavat stressihormonin virtaamaan. 

AINA emme tunnista, mistä kortisoli varoittaa. Kun verisuoni tykyttää otsassa työpäivän jälkeen mutta emme oikein tiedä miksi, pyrimme usein harhauttamaan aivot mielihyväyhdisteillä. Yksi avaa tv:n ja sipsipussin, toinen lähtee lenkille ja kolmas korkkaa viinipullon. Paine helpottaa, ja toimintamalli vahvistuu. 

Sosiaalisen hyväksynnän ja arvostuksen tarve on syvällä aivoissamme. 

Yksi usein kokemamme uhka liittyy hylätyksi tulemiseen tai kasvojen menettämiseen. Se on perua kaukaa. Kun ihmisaivot kehittyivät, tarjolla ei ollut sosiaaliturvaa, pankkilainaa tai jääkaappeja. Siksi ainoa tapa ”säilöä” resursseja pahan päivän varalle ja turvata oma ja jälkeläisten selusta oli pyrkiä saavuttamaan sellainen asema ryhmässä, että pääsi osalliseksi toisten resursseista silloin kun omat tyrehtyivät. 

Monilla apinalajeilla sekä pariutumismahdollisuudet että jälkeläisten henkiin jääminen ovat vahvasti riippuvaisia yksilön sosiaalisesta asemasta. Oletettavasti näin oli myös esivanhemmillamme. Hyvinvointiyhteiskunnassa status ei ole samalla tavalla elämän ja kuoleman kysymys, mutta sosiaalisen hyväksynnän ja arvostuksen tarve on syvällä myös meidän aivoissamme. 

Serotoniini tekee tärkeäksi 

Pärjääminen nojaa pitkälti asemaan. Serotoniini ruokkii rohkeutta hankkia arvostusta. KUVA: RIKU KOSKELO HS 

PARHAAN mahdollisen paikan tavoittelu näkyy konkreettisesti esimerkiksi pikkupossujen nisäkilpailussa. Kaikki porsaat haluavat runsaimmille maidon ja lämmön lähteille, eli lähinnä emakon sydäntä sijaitseville nisille. Porsaat joutuvat kuitenkin oppimaan kivun ja mielihyvän kautta, milloin sisarusta kannattaa väistää ja milloin uhmata. 

Serotoniini kertoo itsevarmuutta vahvistamalla, milloin on turvallista ottaa haluamansa. 

Kuten muillakin laumaeläimillä, tällaista oppimista säätelee kortisolin lisäksi erityisesti serotoniini. Se auttaa tunnistamaan oman paikan suhteessa toisiin ja kertoo itsevarmuutta vahvistamalla, kun on turvallista ottaa haluamansa. Usein kyse on ravinnosta, joten ei ole ihme, että serotoniini säätelee myös suoliston toimintaa. 

Serotoniini ohjaa laumahierarkian syntymistä. Hierarkia vähentää verenvuodatusta ja auttaa toimimaan ulkoisia uhkia vastaan, vaikka se samalla rajoittaakin heikossa asemassa olevien mahdollisuuksia. 

Kun yksilöt kohtaavat, serotoniini punnitsee, kumpi on niskan päällä ja kumman on syytä odottaa omaa vuoroa. Aina kyse ei kuitenkaan ole fyysisestä voimasta tai aggressiivisesta uhittelusta. Erityisesti monimutkaista yhteistyötä tekevillä lajeilla johtajuus ansaitaan pikemminkin yhteistyötaidoilla ja itsehillinnällä kuin voimankäytöllä. 

Johtajien serotoniinitasot romahtavat, jos en eivät näe toisten alistuvia eleitä vastauksena pullisteluihinsa. 

Marakattiapinoilla hallitsevien alfaurosten serotoniinitaso on aivo-selkäydinnesteestä mitattuna kaksi kertaa suurempi kuin muiden urosten ja naaraiden. Kun dominoivat urokset karkotetaan, niiden tilalle nousevien urosten serotoniinitasot nousevat, ja käyttäytyminen muuttuu uuden aseman mukaiseksi. 

Johtajien serotoniinitasot kuitenkin romahtavat, jos ne eivät näe toisten alistuvia eleitä vastauksena pullisteluihinsa. Tämä havaittiin tutkimuksessa, jossa hallitsevien urosten ja muun lauman väliin asetettiin peililasi, jonka läpi johtajat näkivät lauman mutta lauma ei nähnyt niitä. 

IHMISTEN ryhmädynamiikka on huomattavasti hienovaraisempaa, mutta myös meillä serotoniini mittaa kokemaamme arvostusta. 

Sen ansiosta tunnemme itsemme tärkeiksi ja saamme mielihyvää kaikesta sellaisesta, mikä parantaa asemaamme omassa viiteryhmässämme. Se saa tuntemaan ylpeyttä fiksusta kommentista palaverissa ja rohkaisee ottamaan seuraavankin puheenvuoron. 

Mikäli arvioi väärin, mielihyvää ei tipu ja kortisoli palauttaa maan pinnalle häpeän tunteella. 

Serotoniiniviestintä siis säätyy palautteen mukaan ja ohjaa käsitystä omista rahkeista – ja näin ollen myös sitä, millaista roolia kukin uskaltaa missäkin sosiaalisessa tilanteessa lähteä tavoittelemaan. Mikäli arvioi väärin, mielihyvää ei tipu ja kortisoli palauttaa maan pinnalle häpeän tunteella. Jos taas muut osoittavat arvostusta, serotoniini kannustaa etenemään yhä pidemmälle. 

Serotoniiniviestinnän on osoitettu vaikuttavan esimerkiksi siihen, miten ihminen tulkitsee toisten kasvonilmeitä. Kun tasoja nostetaan, koehenkilö tulkitsee ilmeet vähemmän uhkaaviksi kuin tavallisesti. 

Yleisimmät masennuslääkkeet, ssri-lääkkeet, salpaavat serotoniinin takaisinottoa. Ei kuitenkaan tiedetä, vaikuttavatko ne suoraan serotoniinia lisäämällä. Vaikutus voi nimittäin välittyä myös aivojen muovautuvuutta lisäävän kasvutekijän kautta. Tämä käy järkeen, koska serotoniinin tehtävä on säätää yksilön odotukset ja toiminta kulloiseenkin sosiaaliseen ympäristöön sopiviksi. 

Nisäkäsaivomme eivät anna oikeutusta eriarvoistaville käytännöille. 

Identiteettimme laumaeläiminä selittää, miksi uuden auton hankkimisen riemu vaihtuu kiukuksi, kun naapurin pihaan ilmestyy pian vähän kalliimpi malli. Tai miksi kiillotamme tai väritämme elämäämme saadaksemme huomiota sosiaalisessa mediassa. 

Vertailusta emme pääse, mutta nisäkäsaivomme eivät anna oikeutusta eriarvoistaville käytännöille. Meidät erottaa kaikista muista eläimistä äärimmäisen monimutkainen aivokuoremme, erityisesti pitkäkestoiseen harkintaan kykenevä etuotsalohko. Sen ansiosta pystymme rakentamaan tasa-arvoisen yhteiskunnan, joka perustuu yhtäläisiin oikeuksiin ja jakamattomaan ihmisarvoon – jos niin kollektiivisesti haluamme. 

Oksitosiini palkitsee läheisyyden 

Yhteistyö vaatii luottamusta. Oksitosiini auttaa rakentamaan sitä. KUVA: RIKU KOSKELO HS 

JÄLKELÄISIÄÄN hoitaville ja pitkäkestoisissa kumppanuussuhteissa eläville nisäkkäille on kehittynyt arvostuksesta kumpuavan serotoniinin rinnalle toinenkin sosiaalisen mielihyvän mekanismi. Oksitosiini palkitsee kosketuksen, läheisyyden ja seksin. Yhdiste viestii yhteenkuuluvuudesta sekä luottamuksesta. Se on sitoumuksen ja rakkauden molekyyli. 

Kiitos oksitosiinin, tuoreilla vanhemmilla ei ole yleensä vaikeuksia motivoitua vastaamaan pienokaisensa tarpeisiin, vaikka se usein tarkoittaakin monista omista tarpeista tinkimistä. 

Oksitosiinia vapautuu heti synnytyksessä ja imetyksessä. Nisäkäsvanhemmat myös sukivat, nuolevat, sylittävät ja katselevat jälkeläisiään stimuloidakseen oksitosiinin erittymistä sekä omissa että pienokaisen aivoissa. Esimerkiksi emolammas ei hyväksy karitsaansa, jos sen oksitosiinituotanto estetään. 

Ihminen on syntyessään avuttomampi kuin mikään muu nisäkäs. Aikuisen hoiva on pitkään lapsen ainoa keino pysyä hengissä. Kiintymyssuhde syntyy pitkälti juuri oksitosiiniratojen vahvistumisesta. 

Lapsen ei ole tarkoituksenmukaista turvautua vanhempiinsa ikuisesti, mutta syvälle uurtunut huomion kaipuu säilyy sittenkin, kun pystymme jo huolehtimaan itsestämme. Oksitosiinivajeessa olemme kuin tuuliajolla, turvattomia ja juurettomia. 

Oksitosiini vähentää ennakkoluuloja joskus jopa niin, että ihminen on altis huijauksille. 

Teini-iässä aivot virittyvät hakemaan oksitosiinipalkintonsa yhä enemmän kavereilta ja mahdollisilta lisääntymiskumppaneilta. Apinat muodostavat luottamussuhteita ja liittoumia sukimalla toisiaan. Teinit tekevät vastaavaa jopa ilman fyysistä läheisyyttä sosiaalisessa mediassa. 

Monenlaisissa sosiaalisen riskin ottoa havainnoivissa kokeissa on osoitettu, että nenään suihkutettu oksitosiini saa meidät luottamaan toisiin ihmisiin ja tuntemaan olomme turvalliseksi. Oksitosiini rauhoittaa kortisoliviestintää ja vähentää ennakkoluuloja joskus jopa siinä määrin, että ihminen on altis huijauksille. 

Huonokin asema jengissä voi näyttäytyä parempana kuin ulkopuolelle jättäytyminen. 

MITÄ turvattomampana ulkomaailma näyttäytyy, sitä riippuvaisempia olemme oksitosiinista kortisolin pitämiseksi kurissa. Siksi huonokin asema jengissä, jopa jatkuva nöyryytetyksi tuleminen, voi näyttäytyä parempana vaihtoehtona kuin ulkopuolelle jättäytyminen. Samoin ihminen voi jäädä jopa väkivaltaiseen suhteeseen, jos se kaikesta huolimatta toimii myös oksitosiinin lähteenä. 

Erityisesti uroksilla tärkeä on myös oksitosiinin sukulaismolekyyli vasopressiini, jonka toimintaa on tutkittu erityisesti jyrsijöillä. Oksitosiini- ja vasopressiiniviestintä ratkaisee Pohjois-Amerikassa elävillä preeriamyyrillä sitoutumisen parisuhteeseen ja jälkeläisten hoivaan. Siinä missä sukulaislajien koiraat parittelevat ja häipyvät, preeriamyyrät ovat uskollisia yhdelle ja ainoalle kumppanille. 

Ero käyttäytymisessä on jäljitetty kyseisten yhdisteiden vastaanottimien sijaintiin aivoissa. Ne vastaavat myyrillä myös sosiaalisesta oppimisesta, tässä tapauksessa yksilöiden tunnistamisesta hajun perusteella. Preeriamyyrällä niiden välittämät viestit kytkeytyvät läheisesti myös dopamiinijärjestelmään. Tällöin aivot yhdistävät parittelusta ja läheisyydestä saatavan mielihyvän juuri tiettyyn yksilöön. 

On viitteitä siitä, että myös miehillä vasopressiiniviestintää säätelevä geenimuoto vaikuttaa sitoutumishalukkuuteen ja parisuhteiden pysyvyyteen. 

Vuoristorata pitää hengissä 

Mikään palkinto ei tyydytä ikuisesti. Siten aivomme varmistavat, että pysymme valppaana. KUVA: RIKU KOSKELO HS 

MEITÄ motivoivat sekä parhaillaan kokemamme että odotettavissa olevat tunteet, sanoitammepa päämäärämme kuinka ylevästi tahansa. Motiivimme eivät kuitenkaan ole vain itsekkäitä. 

Ihminen on laumaeläin, joten voimme kokea myönteisiä tunteita myös toimimalla toisten hyväksi omaa välitöntä etuamme vastaan. Meillä on hienostunut aivokuori, jonka avulla voimme huomioida paitsi omat, myös läheistemme ja jopa koko ihmiskunnan tai tulevien sukupolvien tarpeet. Arvot määrittävät ja omatunto punnitsee ne tavoitteet, joihin pyrkimällä voimme olla tyytyväisiä itseemme ja elämäämme. 

Perimä vaikuttaa tunteiden voimasuhteisiin. Kokemuksemme kuitenkin ratkaisevat, mistä opimme odottamaan mielihyvää tai mielipahaa ja millaisiksi moraalikäsityksemme muodostuvat. 

Empatiakykyä vahvistaa esimerkiksi se, että lapselle tärkeät ihmiset arvostavat tämän yrityksiä huomioida toisten ihmisten tunteita ja tarpeita. Kaltoin kohtelu taas voi opettaa lapselle, että toisista ihmisistä on turha hakea turvaa, jollei korjaavia kokemuksia synny. Sosiaalisten odotusten kehittymisessä kavereilla on usein jopa vanhempia suurempi merkitys, niin hyvässä kuin pahassa. 

Jos mielihyvä olisi pysyvää, emme motivoituisi tarttumaan uusiin mahdollisuuksiin. 

Vaikka asiat olisivat juuri nyt hyvin, aivomme on ohjelmoitu varmistamaan, että näin on myös vastedes. Mikään palkinto ei tee meitä pysyvästi tyytyväisiksi, eikä mikään turvallisuudentunne poista kokonaan huolta tulevasta. Näin on, koska se on ollut selviytymisen kannalta hyödyllistä. 

Jos mielihyvä olisi pysyvää, emme motivoituisi tarttumaan uusiin mahdollisuuksiin ja varautumaan tuleviin uhkiin. Onneksi sama koskee pettymyksiä, myös ne väistyvät lopulta. Tunteiden vuoristorata ei siis ole aivojen toimintavika, vaan toimintatapa. 

Halu tarvitsee parikseen itsehillintää. 

Motivaatioyhdisteet ovat ihmislajin kehityksen aikana ohjanneet toimintaamme riittävän hyvin, jotta esi-isämme ovat selvinneet jatkamaan geenejään. Aina ne eivät tunnista, mikä meille on parasta, varsinkaan jos lapsuutemme on säätänyt ne pieleen. Aivokuoren avulla voimme päättää olla tekemättä sitä, mitä tunteemme tuntuvat huutavan, ja yrittää tunnistaa, mikä tyydyttää myös pitkällä aikavälillä. Halu tarvitse parikseen itsehillintää. 

Entäpä se sisäinen motivaatio, jolla päätin tämän jutun kirjoittaa? Itseä innostava näkökulma oli vapauttava lähtökohta. Ajan raivaamisessa auttoi kuitenkin ehkä parhaiten lähestyvä takaraja. Kortisoli patisti hoitamaan stressinlähteen pois päiväjärjestyksestä, serotoniini kannusti olemaan luottamuksen arvoinen, ja dopamiini palkitsi edistymisen. Matkan varrelle mahtui lukematon määrä tunteita, mutta lopputulos oli liike: sormien tanssi näppiksellä. 

Kokemuksemme ratkaisevat, mistä opimme odottamaan mielihyvää. KUVA: RIKU KOSKELO 

Näin ruokit motivaatiotasi 

Tuntuuko, että motivaatio on hukassa tai ohjaa väärään suuntaan? Kokeile seuraavia: 

1. Mitoita haaste sopivasti

Dopamiini auttaa näkemään vaivaa sellaisen eteen, mikä ei ole itsestään selvää. Tavoitteen täytyy kuitenkin olla paitsi merkityksellinen, myös mahdollinen, jotta dopamiini innostaa yrittämään. Pysyt tavoitteessa paremmin, jos huomioit pienet onnistumiset matkan varrella. 

2. Rakenna uusi palkkiopolku toiston avulla

Jos tavoitteena on vaikkapa rimpuilla eroon sokerikoukusta, mielihaluverkoston rinnalle aivoissa täytyy raivata uusi motivaatiopolku. Siivoa siis ympäristö herkkuvihjeistä ja tee jotain muuta mielekästä, kun sokerihimo iskee. 

Toiston avulla luopumisen mielipaha muuttuu mielihyväksi toisenlaisesta palkinnosta. Kerro tavoitteestasi myös kavereille – sosiaalinen paine voi auttaa onnistumaan. 

3.Tasapainota mielihyvän lähteet 

Haet mielihyvää sieltä, mistä totuit saamaan sitä lapsena. Siksi äidin ja isän pikku jalkapallotähden voi olla vaikea sopeutua siihen, ettei suuri maailma tarjoakaan huomiota, vaikka kuinka potkisi palloa. Lapsuudessa syntyneiden odotusten rinnalle kannattaa tietoisesti rakentaa monipuolisempia mielihyväkanavia. 

Mieti, minkä muun taidon haluaisit oppia. Ole kärsivällinen, sillä joskus into syttyy vasta ajan mittaan. Etsi ryhmä, jossa saat arvostusta omana itsenäsi (serotoniini), ja ruoki ihmissuhdetta, jossa koet yhteenkuuluvuutta (oksitosiini). Huolehdi, että saat välillä kunnon naurut (endorfiini). 

4. Arvioi uhkahälytys uudestaan

Lapsuuden pelkoja on aikuisena vaikea juuria, vaikka ne eivät olisi enää millään tapaa hyödyllisiä. Lisäksi aivot pelaavat varman päälle ja yleistävät hälytyksen käynnistymään uhkaan heikostikin liittyvästä vihjeestä. 

Kortisoli saa etsimään todisteita uhasta ja toimimaan sen poistamiseksi. Sinulla on kuitenkin valta olla ruokkimatta aivojen ylireagointia. Mieti, onko pelon ehdoilla toimiminen todella tarpeen vai kannattaisiko vain odottaa, että tunne väistyy, tai mennä pelkoa päin. 

5. Annostele pieninä paloina

Mieltä painavat ikuisuusprojektit kannattaa taklata esimerkiksi kymmenen minuutin paloissa. Varaston siivoaminenkin voi olla helpompi aloittaa, jos päätät järjestää hyllyn päivässä. Näin muutat lamaannuksen edistymisen mielihyväksi. 

Vastaavasti, pieni aloite kerrallaan, voit rakentaa luottamusta ihmissuhteessa, jossa olet kokenut tai aiheuttanut pettymyksen. 

Myös unelmille kannattaa omistaa pieni hetki päivässä. Kun toimii niiden hyväksi ainaisen haaveilun sijaan, päämäärä tarkentuu ja saattaa lopulta jopa toteutua. 

Tiina Huttu on neurotieteen lisensiaatti ja tietokirjailija. 

Julkaistu Tiede-lehdessä 11/2021