Lumo Poro
Poro nimeltä Lumo asui kaukana pohjoisessa, lumisten metsien ja avarien tunturien keskellä. Hän oli utelias ja ystävällinen, mutta yksinäinen. Lumo oli aina huomannut, että muilla poroilla oli ystäviä, jotka kulkivat rinnalla, mutta itse hän ei ollut löytänyt sellaista.
Eräänä päivänä, kun Lumo kulki syvällä metsässä, hän huomasi, että taivas alkoi pimentyä nopeasti, ja tuuli nousi. Lumo ei antanut sään estää itseään, sillä hän oli päättänyt etsiä ystävänsä. Hän juoksi metsän halki, yli jäätyneiden purojen ja vaarallisten rotkojen, mutta ei löytänyt ketään. Ainoat äänet, jotka kaikui metsässä, olivat tuulen humina, lumen narskunta jalkojen alla ja hänen oma hengityksensä.
Lumo tunsi sydämessään pienen haikeuden. "Miksi en voi löytää ketään, joka jakaisi ilot ja surut kanssani?" hän ajatteli. Yhtäkkiä hän kuuli hiljaisen äänen takaa. Käännättyään Lumo huomasi pienen, raitapaitaisen, vaaleanruskean Reissunallen, joka katseli häntä varovasti. "Mikä saa sinut noin alakuloiseksi, Lumo?" Nalle kysyi ystävällisesti. Lumo kertoi tunteistaan ja siitä, kuinka hän oli etsinyt ystävää pitkään, mutta ei ollut löytänyt ketään.
Reissunalle hymyili lempeästi ja vastasi: "Tiedän tunteen. Mutta joskus ystävän ei tarvitse olla aivan samanlainen kuin sinä. Me voimme olla ystäviä, vaikka olemme erilaisia." Lumo mietti hetken ja tunsi sydämessään lämmön. "Olet oikeassa", hän sanoi ja hymyili. "Vaikka me emme ole samanlaisia, voimme silti jakaa ilot ja surut."
Siitä päivästä lähtien Lumo ja Reissunalle kulkivat yhdessä kohti joulua. He nauttivat yhteisistä hetkistään metsässä, ja vaikka heidän maailmansa olivat erilaisia, heidän ystävyytensä oli vahva ja aito. Lumo ei enää ollut yksinäinen, sillä hän oli löytänyt ystävän, joka oli juuri sellainen kuin hän tarvitsi.
Eräänä päivänä, kun Lumo kulki syvällä metsässä, hän huomasi, että taivas alkoi pimentyä nopeasti, ja tuuli nousi. Lumo ei antanut sään estää itseään, sillä hän oli päättänyt etsiä ystävänsä. Hän juoksi metsän halki, yli jäätyneiden purojen ja vaarallisten rotkojen, mutta ei löytänyt ketään. Ainoat äänet, jotka kaikui metsässä, olivat tuulen humina, lumen narskunta jalkojen alla ja hänen oma hengityksensä.
Lumo tunsi sydämessään pienen haikeuden. "Miksi en voi löytää ketään, joka jakaisi ilot ja surut kanssani?" hän ajatteli. Yhtäkkiä hän kuuli hiljaisen äänen takaa. Käännättyään Lumo huomasi pienen, raitapaitaisen, vaaleanruskean Reissunallen, joka katseli häntä varovasti. "Mikä saa sinut noin alakuloiseksi, Lumo?" Nalle kysyi ystävällisesti. Lumo kertoi tunteistaan ja siitä, kuinka hän oli etsinyt ystävää pitkään, mutta ei ollut löytänyt ketään.
Reissunalle hymyili lempeästi ja vastasi: "Tiedän tunteen. Mutta joskus ystävän ei tarvitse olla aivan samanlainen kuin sinä. Me voimme olla ystäviä, vaikka olemme erilaisia." Lumo mietti hetken ja tunsi sydämessään lämmön. "Olet oikeassa", hän sanoi ja hymyili. "Vaikka me emme ole samanlaisia, voimme silti jakaa ilot ja surut."
Siitä päivästä lähtien Lumo ja Reissunalle kulkivat yhdessä kohti joulua. He nauttivat yhteisistä hetkistään metsässä, ja vaikka heidän maailmansa olivat erilaisia, heidän ystävyytensä oli vahva ja aito. Lumo ei enää ollut yksinäinen, sillä hän oli löytänyt ystävän, joka oli juuri sellainen kuin hän tarvitsi.