Maailmankatsomuksella tarkoitetaan ihmisen kokonaisvaltaista tapaa tulkita maailmaa ja sen toiminnan mielekkyyttä. Maailmankatsomus pyrkii vastaamaan mm. seuraaviin kysymyksiin: Mitä todellisuus on? Mikä on ihminen? Mikä on elämän tarkoitus ja päämäärä? Miten suhtaudutaan elämään, kuolemaan ja kärsimykseen? Miten elää hyvä elämä? Maailmankatsomus muodostuu siten hyvin erilaisista elementeistä ja aineksista. Uskonnot ovat tällaisia maailmankatsomuksia, mutta niiden lisäksi on toisenlaisiakin tapoja hahmottaa todellisuutta ja ihmisen paikkaa siinä. Katsomukset voivat olla myös uskonnottomia, uskontokriittisiä tai uskontovastaisia.

Olipa maailmankatsomus uskonnollinen tai uskonnoton, sen perustana on näkemys siitä, millainen maailma on. Tätä katsomuksen osa-aluetta kutsutaan maailmankuvaksi. Maailmankuvan perustana ovat tulkinnat yhteiskunnasta, ihmisestä ja todellisuudesta. Tieteellisellä ajattelulla on nykyään merkittävä rooli maailmankuvan rakentumisessa. Tieteellinen kuva maailmasta on kuitenkin vaihdellut eri aikoina. Uskontojen vanhat myytit maailman synnystä ovat perinteisesti vastanneet kysymykseen, mistä kaikki on alkanut. Nykyisin varsinkin länsimaisen maailmankuvan ytimenä on luonnontieteellinen tulkinta todellisuudesta. Tieteen yksi keskeisiä tuntomerkkejä on, että se korjaa itseään. Uusi tieto syrjäyttää vanhentuneen tiedon. Näin nykyinen maailmankuva on jatkuvassa muutoksessa, toisin kuin uskontojen myyttiset selitystavat, joiden katsottiin antaneen lopullisen selityksen maailman synnylle. Monien ajattelijoiden mielestä tieteellinen näkökulma on tyhjentänyt myyttien selitysvoiman. Uskontojen edustajat taas sanovat, että myytit vastaavat eri kysymyksiin kuin tieteelliset teoriat. Heidän mielestään teoria alkuräjähdyksestä on vastaus kysymykseen ´miten´, kun taas luomismyytit vastaavat kysymykseen ´miksi´.

Maailmankatsomukseen kuuluu myös näkemys siitä, miten ihmisen tulisi elää ja toimia maailmassa. Siihen sisältyy tiedon, uskomusten ja olemassaolon mielekkyyden kokemisen lisäksi myös eettistä pohdintaa. Tämän pohdinnan tuloksena ihminen luo arvoja, normeja ja ihanteita. Arvoilla tarkoitetaan eettisesti tavoiteltavia asioita, kuten oikeudenmukaisuutta, reiluutta, hyvyyttä ja vapautta. Uskonnot ovat perinteisesti opettaneet ihmisille arvojen merkitystä ja sitä, miten kohdella toista ihmistä. Eettiseen elämään ei kuitenkaan tarvita uskontojen opetuksia, vaan näihin kysymyksiin voi vastata myös täysin uskonnottomasti.

Kun maailmankatsomus perustuu tiettyyn aatemaailmaan, käytetään käsitettä ideologia. Sananmukaisesti kyse on ajatuksista ja tulkinnoista syntyvästä opista. Ideologian pohjana voi olla hyvin erilaisia aatteita. Ne voivat olla poliittisia, kulttuurisia tai esimerkiksi eettisiä. Uskontoja ei ole tapana luokitella ideologioiksi, vaan jonkun ideologian kannattaja voi samalla olla myös uskonnon aktiivijäsen. Esimerkiksi pasifismi, ehdottoman rauhan ajatus, on ideologia, jota voi esiintyä uskonnossa tai sen ulkopuolella. Poliittiset ideologiat, kuten sosialismi, keskittyvät tarkastelemaan yhteiskuntaa ja sen hyvää toimintaa eivätkä siten ota kantaa uskonnollisiin kysymyksiin. Tosin joskus poliittinen ideologia voi saada uskonnon piirteitä. Näin tapahtuu erityisesti silloin, kun poliittisen johtajan palvonta saa myyttisiä piirteitä. Kannattajat saattavat liittää johtajaansa pyhän elementtejä ja poliittiset kokoukset saavat uskonnollisen riitin piirteitä. Esimerkiksi Pohjois-Koreassa maan johtajan kunnioitus ja palvonta on saanut uskonnoille tyypillisiä piirteitä. Johtajasta on tullut pyhä henkilö, jota kumarretaan. Uskonnon ja ideologian välistä rajaa onkin joskus vaikea vetää.

Humanismi on ideologia, joka korostaa ihmisyyden arvoa ja ihmisten välisen moraalin merkitystä. Kun halutaan korostaa, että ihmisten korkeaan eettiseen kanssakäymiseen ei tarvita uskontojen opetuksia, vaan ihmisillä on luontainen kyky toimia moraalisesti, puhutaan sekulaarihumanismista.

Uskonnon yhtenä tehtävänä on pitää yhteisöllisyyttä yllä. Tiettyjen riittien avulla yhteisön jäsenet sitoutetaan ja liitetään osaksi heimoa. Etiopiassa on mm. siirtymäriittejä, joissa poikien on osoitettava urhoollisuutta päästäkseen aikuisen rooliin yhteisössä. Kuvassa poikaa valmistellaan tällaiseen initiaatioriittiin.

Uskonnottomuus näkyy maailmassa monin eri tavoin. Uskonnoton ihminen voi kokea uskonnon esimerkiksi mielenkiintoisena ilmiönä, merkityksettömänä tai vahingollisena. Länsimaisissa yhteiskunnissa on toisen maailmansodan jälkeen alettu puhua sekularisaatiosta. Sekularisaatiolla tarkoitetaan uskonnollisten arvojen merkityksen heikkenemistä yksilön ja yhteiskunnan elämässä. Ihmisen ja yhteisön päätöksenteko ei enää perustu uskonnollisesti määritellyille arvoille, vaan maallisiin ihanteisiin. Tämä niin sanottu maallistumiskehitys on vahvasti yhteydessä yhteisöllisyyden heikkenemiseen ja yksilöllisyyden korostumiseen. Sekularisaatio onkin varsin vieras ilmiö yhteisöllisyyttä korostavissa kulttuureissa, kuten Aasian ja Afrikan kulttuureissa.

Uskontotilastojen mukaan maailman väestöstä noin 12 % on uskonnottomia. Tilastointi juuri uskonnottomien kohdalla on kuitenkin vaikeaa, koska osa uskontoon virallisesti kuuluvista voi kokea henkilökohtaisesti olevansa uskonnoton. Esimerkiksi Suomessa kristillisiin kirkkoihin kuuluu edelleen yli 70 % ihmisistä, mutta moni heistä ei koe uskontoa itselleen merkitykselliseksi. Uskonnottomuus on useimmiten sitä, että uskonnolla ei koeta olevan merkitystä oman maailmankatsomuksen kannalta.

Koko maailman mittakaavassa uskonnottomuus ei kuitenkaan ole viime vuosina lisääntynyt, vaan päinvastoin vähentynyt. Voimakkaimmin kasvavia maailmankatsomuksia tällä hetkellä ovat islam ja kristinusko. Islamin kasvua selittää muun muassa se, että islam vaikuttaa maissa, joissa on suuri syntyvyys. Kristinuskon kannattajamäärän kasvu on ollut erityisen vahvaa Latinalaisessa Amerikassa ja nykyään se on suurinta Afrikassa.

Uskonnottomuus voi olla muutakin kuin välinpitämättömyyttä uskontoa kohtaan. Uskonnottomuus voi kehittyä uskontokritiikiksi. Uskontoja ja niiden merkitystä on arvosteltu monesta eri lähtökohdasta. Moraalisesta näkökulmasta uskontoja arvostellaan siitä, että ne ovat monien sotien ja väkivaltaisuuksien polttoaineena. Uskontojen olemassaolo on synnyttänyt vihaa ja epätasa-arvoa ihmisryhmien välille. Tämän kritiikin mukaan esimerkiksi lähetystyö tuhoaa alkuperäiskansojen kulttuureja ja alistaa ihmiset yhden maailmankatsomuksen valtaan. Uskonto on tällöin vallankäytön väline. Tieteellisessä uskontokritiikissä uskontojen kuvaa maailmasta pidetään vanhentuneena ja tosiasioiden vastaisena. Uskonto on jäänne ajalta ennen tieteen modernia kehitystä. Psykologisessa mielessä uskontoa on kritisoitu siitä, että siitä voi tulla pakoa todellisuudesta ja yksilön keino yrittää löytää henkinen tasapaino yliluonnollisen avulla.

Uusinta uskontokritiikkiä edustaa ajatus, jonka mukaan uskonto on ihmislajin kehityksen alkuvaiheissa ollut järkevä tapa turvata lajin säilyminen. Uskonnon avulla yhteisö on pidetty kiinteänä. Esimerkiksi muinaissuomalaisessa ajattelussa asutun maailman ulkopuolella oli monia vaaroja, kuten kiihkeästi pyörivä maailmanpylväs, jonka synnyttämään imuun ihminen saattoi kadota. Oli siis järkevää pysyä yhteisön lähellä, tunnetussa maailmassa. Uskomukset ja uskonnollinen ajattelu turvasivat ihmisyhteisön jatkuvuuden. Kritiikin mukaan tällaiseen ajatteluun ei enää ole tarvetta. Uskonnolle ei enää ole käyttöä evolutiivisen kehityksen ja lajin säilymisen kannalta.

Uskonnottomuuden yksi ilmenemismuoto on se, ettei haluta ottaa kantaa – puolesta tai vastaan – uskontojen opetuksiin yliluonnollisesta. Tätä ajattelumallia kutsutaan agnostisismiksi. Sananmukaisesti termi tarkoittaa ”ei-tietoa”. Agnostikon mielestä tuonpuoleisuudesta ei voida saada lopullista tietoa, joten kysymys on jätettävä avoimeksi. Joidenkin agnostikkojen mukaan tuonpuoleisuudesta ei ole mahdollista saada mitään tietoa, toisten mielestä taas kokemukset tuonpuoleisuudesta ovat niin ristiriitaisia, ettei oma kannanotto ole mahdollista. Moni uskontotilastojen uskonnoton on siis katsomukseltaan agnostisismin kannattaja.

Ateismissa yliluonnollisuuden olemassaolo kielletään kokonaan. Termi pohjautuu kreikankieliseen sanaan ”ei-jumala”. Maailmankatsomuksellisena ratkaisuna ateismi on nuori ilmiö. Sen synty liittyy tieteellisen maailmankuvan läpimurtoon. Ateismi on myös hyvin länsimainen katsomus. Euroopassa 1700-luvulla vallinnut valistus antoi modernille ateismille lähtölaukauksen. Valistuksen mukaan kaikki mikä voitiin järjellä selittää, piti selittää järjellä. Uskontoa tarvittiin vain selittämättömän selittäjäksi. Valistusfilosofeille esimerkiksi maailman synty oli tällainen selittämätön asia. Jumala oli siis luonut todellisuuden, mutta kaikki sen jälkeinen selitettiin ihmisen järjellä. Tätä ajattelua kutsutaan deismiksi: Jumala loi maailman, mutta ei enää puutu sen kulkuun. Esimerkiksi ranskalainen valistusfilosofi Voltaire vastasi kysymykseen suhteestaan Jumalaan: ”Aina kun kohtaamme, tervehdimme, mutta emme jää keskustelemaan.”

Valistusajan jälkeen tieteen kehittyessä ja luonnontieteiden maailmansyntyteorioiden edetessä deismi alkoi muotoutua ateismiksi. Nyt jumaluutta ei tarvittu enää selittämään edes ihmisen ja maailman alkua. Ateismia on useita eri suuntauksia. Naturalistisessa ateismissa ajatellaan, että kaikki todellisuuden tapahtumat selittyvät luonnollisesti, luonnon omien syy-seuraus-ketjujen avulla eli kausaalisesti. Ihmeitä ja tuonpuoleisuutta ei viime kädessä ole, on vain epätietoisuutta. Eksistentiaalisessa ateismissa puolestaan korostetaan, että ihminen voi luoda itse itselleen elämäntarkoituksen. Ihmiselle ei ole annettu valmista tarkoitusta, vaan hänen on etsittävä sitä itse. Ihminen tekee itsensä.

Ateistisen maailmankatsomuksen pohjalta on syntynyt liikkeitä, jotka pyrkivät toimimaan niin, että uskonnollisuus yhteiskunnassa rajoittuisi kokonaan uskonnon sisälle. Tästä ideologiasta käytetään nimitystä vapaa-ajattelu. Vapaa-ajattelijoiden mielestä valtioissa ja kulttuureissa ei saa olla mitään sellaisia rakenteita, jotka kahlitsevat ihmisen ajattelua ja toimintaa. Heidän vaatimuksenaan on, että uskonto ja valtio on kaikkialla erotettava toisistaan. Ihmisen on saatava olla vapaa ajattelemaan katsomuskysymyksistä juuri niin kuin hän itse haluaa. Vapaa-ajattelijoiden mukaan uskonto on yksityisasia, eikä sen pitäisi näkyä yhteiskunnan rakenteissa, kuten politiikassa tai koulussa.

Uskonnollisuus ja uskonnottomuus vaihtelevat eri puolilla maailmaa ja eri kulttuureissa. Uskonnottomuus on yleisintä teollistuneissa maissa. Joidenkin tilastojen mukaan eniten uskonnottomia on Etelä-Koreassa ja Isossa-Britanniassa. Vahvinta uskonnollisuus on puolestaan Latinalaisessa Amerikassa ja osassa islamilaisia maita. Uskontoja voidaan tilastoida kannattajamäärän perusteella, mutta uskonnollisuuden tilastointi on erittäin vaikeaa. Uskonnollisuus on yksilön kokemus, ei tilastollinen numero.

Uskontojen kannatus on vahvinta niissä kulttuureissa, joissa yhteisöllisyys on keskeistä. Esimerkiksi Intiassa syntyminen tiettyyn perheeseen ja sukuun määrää myös uskonnollisuuden. Siellä uskonto ei ole länsimaisen ajattelun mukainen erillinen kulttuurin osa-alue, vaan tapa kuulua yhteisöön. Kun luonnonuskonnon edustajalta kysytään, mihin uskontoon hän kuuluu, kysymys on hänelle käsittämätön. Hän kuuluu oman heimon piiriin ja sen uskomusten maailmaan. Uskonto on tapa nähdä maailma ja olla osa yhteisöä, ei erillinen katsomus, joka voidaan omaksua tai hylätä. Kulttuurin, yhteisön ja uskonnon välistä rajaa ei ole.

Eri kulttuureissa on kuitenkin myös aina ollut uskontoa ja sen johtajia arvostelevia koulukuntia. Esimerkiksi Intiassa on ollut opettajia, guruja, jotka ovat kieltäneet jumalten olemassaolon ja pyhien kirjojen merkityksen. Uskonnottomuus, agnostisismi ja ateismi eivät siten ole vain uuden ajan länsimaisia ilmiöitä.

Buddhalaiseen perinteeseen Kaakkois-Aasiassa kuuluu, että nuori poika viettää muutamia viikkoja tai jopa vuoden munkin elämää. Näin hän voi koetella itseään noviisina. Noviisiajan jälkeen useimmat palaavat maalliseen elämään. Noviisiajan alussa pojan hiukset leikataan pois merkiksi siitä, että hän luopuu turhamaisuudesta.

Afrikkalaisessa kristillisyydessä yhteinen jumalanpalvelus on toiminnan perusta. Jumalanpalvelus vahvistaa yhteisöllisyyttä ja antaa mahdollisuuden oppia uusia puolia omasta uskonnosta. Tärkeintä on kuitenkin kokemuksellisuus, joka tekee opeista elettyä uskonnollisuutta.

Uskonnonvapaus on varsin tuore ilmiö. Se sai virallisen muotoilun vasta toisen maailmansodan jälkeen Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeusjulistuksessa. Julistuksen 18. artiklassa sanotaan selkeästi, että jokaisella ihmisellä on ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapaus. Uskonnonvapauteen kuuluu kaksi ulottuvuutta. Positiivisella uskonnonvapaudella tarkoitetaan sitä, että ihmisellä on oikeus uskoa mihin hän haluaa ja harjoittaa uskontoaan vapaasti. Uskonnonharjoittamiselle, mikäli se ei loukkaa muiden oikeuksia, ei saa luoda esteitä. Positiivisessa vapaudessa korostetaan ihmisten oikeutta harjoittaa, opettaa ja levittää omaa uskoaan. Uskontojen tekemä lähetystyö kuuluu siten uskonnonvapauden piiriin. Negatiivinen uskonnonvapaus on puolestaan sitä, että ihmisten ei ole pakko kuulua mihinkään uskontoryhmään ja hän saa vapaasti vaihtaa uskontoaan. Uskonnonvapauteen kuuluu siis kaksipuolta: vapaus uskoa ja vapaus olla uskomatta.

Uskonnonvapaus säätelee uskontojen ja uskonnottomuuden painoarvoa yhteiskunnassa. Monissa osissa maailmaa uskonnonvapaus on outo käsite: miten voisi olla vapaa kulttuuristaan ja perheestään? Uskonnonvapaus on hyvin länsimainen ilmiö. Läntisissä demokratioissa ihmisellä on periaatteessa oikeus kuulua haluamaansa uskontoon tai olla kuulumatta mihinkään uskontoon. Tästä johtuen uskonnottomien määrällinen arviointi on mahdollista vain niissä maissa, joissa uskonnonvapaus on toteutunut.