Kasvit ja kasviplankton ovat ravintoketjujen alku, ja kaikki eläimet ovat niistä riippuvaisia. Rehevissä vesissä vilisee eläinplanktonia enemmän kuin karuissa. Jos otat tällaista vettä lasiin, voit paljain silminkin nähdä vedessä nopeasti liikkuvia vesikirppuja ja hankajalkaisia. Niiden lisääntymisen myötä voivat runsastua myös suuremmat planktonia syövät vesieläimet. Esimerkiksi monet päivänkorentojen ja vesiperhosten toukat käyttävät eläinplanktonia ravinnokseen. Myös kaikkien kalojen ja ravun poikaset elävät planktonravinnolla.

Rehevän rannan vedessä on runsaasti erilaisia selkärangattomia, kuten kotiloita, sukeltajia, malluaisia ja sudenkorennon toukkia. Rannassa on enemmän niin yksilöitä kuin lajejakin. Myös kalojen, erityisesti särkikalojen kohdalla laji- ja yksilömäärät lisääntyvät. Esimerkiksi särki, lahna ja ruutana ovat rehevässä vesistössä menestyviä lajeja.

Rehevän järven lintulajisto on erilainen kuin karun järven. Kasvillisuuden, selkärangattomien ja pienten kalojen lisääntymisestä hyötyvät esimerkiksi silkkiuikku, nokikana ja tavi. Sen sijaan kuikka ja kaakkuri kärsivät, sillä ne eivät näe saalistaa sameassa vedessä. Pesänsä ruovikon sisään kätkevä ja vesikasveja ja selkärangattomia syövä nokikana sitä vastoin menestyy erinomaisesti.

Mikäli rehevässä vesistössä elää karuja vesistöjä enemmän eläimiä, niin miksi rehevöityminen on haitallista? Rehevöityvässä vesistössä laji ja yksilömäärät kasvavat aluksi eli monimuotoisuus lisääntyy. Rehevöitymisen jatkuessa ja rehevyystason noustua liialliseksi tapahtuukin päinvastainen ilmiö. Monimuotoisuus laskee rajusti. Esimerkiksi kaloista jäljellä ovat vain rehevöitymistä hyvin kestävät lajit, kuten suutari ja ruutana. Pohjaeläimistö koostuu pääosin surviaisten toukista, jotka elävät pohjaan vajoavalla kasviaineksella. Eläinplankton ei kykene laiduntamaan kuin pientä osaa levälajeista, jolloin mm. sinilevät yleistyvät ja lopulta ottavat valta-aseman yhteisössä. Pitkällisen rehevöitymisen lopputuloksena voikin olla eliöstöltään lähes kuollut vesistö.