Minulla on kovasti ikävä varsinkin jos äiti on reissussa, äitihän ei melkein koskaan ole pitkään poissa kotoa. Isä on joskus koko päivän kauempana metsätöissä, mutta hänkin tulee aina yöksi kotiin. Äidin viipymiseen liittyy yksi ylimääräinen pelko, se ettei hän vain leikkauttaisi pitkää tummanruskeaa tukkaansa, niin kuin on joskus sanonut. Se olisi surullista.

Ainoa lohtuni noiden ikäväpäivien odotuksessa on toive, että reissulta jäisi voileipä tai pari. Useimmiten toiveeni toteutuu: repun pohjalta tai sivutaskusta löytyy voipaperiin käärittyjä reikäleivän halkaistuja paloja, joiden välissä on kotona kirnuttua voita ja uunissa paistetusta lihakimpaleesta veistettyjä mureita siivuja, joskus on suolahaukea, joskus pelkkää voita. Oli mitä tahansa, ei suurempaa herkkua voi olla kuin päivän verran helteessä tai pakkasessa repun pohjalla pyörinyt, kirkolla asti käynyt eväsleipä!

Herään puolen yön jälkeen. On hirveä nälkä. Tai ainakin mieliteko. Hämärässä keittiössä viipaloin hapanlimppua, Elannon Häälimppua. Joskus voitelen viipaleet, joskus en, ihan sama. Maitopurkki vielä pöydälle viereen, siitä saa tarpeen mukaan lasinsa täytettyä useammmankin kerran. Autuas rauhallinen herkutteluhetki, uniset silmäni harhailevat ikkunasta pimeään. Silloin tällöin kehätiellä kulkee auto. Näkyykö taivaalla tähtiä?

Mahassa tuntuu kevyt töytäisy. Sikiö aistii ruisleivän aromit ja äidin mielihyvän, pokkää vähän lujempaa kuin muistuttaen: "Herkutellaan yhdessä kun vielä vähän aikaa kuluu!"

 

Virpi