Tekijä Pirjo Hildén

Ensimmäinen satu, joka minulle iltasatuna luettiin, oli Hipsuvarvas ja Nököhammas. Kertomus kahdesta hiirilapsesta, jotka joutuvat erilleen vanhemmistaan. Kokevat hurjan seikkailun ja tapaavat ystävällisiä, avuliaita metsän eläimiä sekä viimein löytävät myös vanhempansa. Ja tietenkin elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka. Tämä satu maalasi mieleeni uusia asioita, pelottavia, yllättäviä, lohdullisia ja iloisia. Lähtemättömiä kuvia jotka nyt 65:n vuoden jälkeen saavat myös konkreettisen muodon.



Hipsuvarvas ja Nököhammas sekä heidän isänsä ja äitinsä eivät koskaan olleet tunteneet muuta kotia kuin Kolonurkan keittiön kaapin alla.

Kuljettuaan uutta kotia etsien he tulevat pienen joen rantaan. Herra Hiirinen asetti sillaksi kaarnanpalan ja hiirilasten ylittäessä jokea silta murtui. He seilasivat kaarnanpalan kyydissä ja virta syveni ja leveni ja kääntyi äkkiä pimeään ja synkkään metsään. Ympärillä oli suuria kiviä ja kallioita ja hiiriparat pelkäsivät joka hetki.

Kaarnanpalan hajoaa palasiksi ja Hipsuvarvas ja Nököhammas joutuvat veden varaan. Nököhammas pääsee ison lumpeenlehden päälle ja vetää vesiruohoon takertuneen Hipsuvarvas viereensä lehdelle.

Vesirotta kuljettaa lopulta lapset rantaan ja he tapaavat muitakin avuliaita metsän eläimiä. He menevät yhdessä kysymään Pöllösedältä kuinka hiirilapsia olisi parasta auttaa. Eläimet tuovat hiirulaisille ruokaa ja rakentavat heille suloisen pikku talon.




Lapset kuitenkin ikävöivät vanhempiaan ja talven kynnyksellä Nököhammas lähtee etsimään heitä. Odotettuaan kauan Hipsuvarvas ottaa kiiltomatolyhdyn ja lähtee hänen peräänsä. Kuljettuaan hyvän matkaa hän näkee jäljet lumessa ja löytää Nököhampaan nenäliinan. Siinä ovat hänen nimikirjaimensa.




Nököhammas on sillä välin löytänyt isän ja äidin ja lopulta Hipsuvarvas löytää heidät. He kulkevat onnellisina kiiltomatolyhdyn valossa takaisin suloiseen pikku taloonsa ja elävät siellä onnellisina elämänsä loppuun saakka.