Heikkilä (1933-1996) syntyi Jyväskylän Taulumäellä sepän perheen 11. lapseksi. Kotona suhtauduttiin koulutukseen, lukemiseen, kulttuuriin ja kaikenlaiseen itsensä kehittämiseen hyvin kannustavasti. Ensimmäinen taiteellinen esikuva Heikkilälle oli Taulumäellä hänen naapurissaan asunut Yrjö Saarinen. Heikkilä hakeutui kansalaisopistoon Helmer Selinin kuvataiteen kurssille ja vuodesta 1948 lähtien Putkilahden kuvataideleireille. Hän opiskeli vuosina 1954–1958 Suomen Taideakatemian koulussa, missä hän myös opetti 1965–1968.[2]

Varhaistuotannossaan Heikkiä maalasi lähinnä suurehkoja tummia maisemia, joiden värisointu on syvä ja surumielinen.[3] Oma linja alkoi löytyä 1950 luvun lopulla. Teosten lähtökohtana oli luonnonelämykseen perustuva sommitelma, joka loi elämystä vastaavan vaikutelman. Teokset olivat ilmavia ja kevyitä ja hieman kubistisvaikutteisia.[2]

1960-luvun alussa Heikkilän työskentelyssä tapahtui merkittävä muutos. Hän hylkäsi taiteen dekoratiivisuuden. Sen sijaan hän alkoi kuvata abstraktismin keinoin uutta mystistä luontosuhdettaan, jonka hän oli löytänyt kallioista, harjuluonnosta, ympäröivissä ihmisissä ja historiassa. Näissä tekniikaltaan informalistisissa maalauksissa hän käsitteli vaikutelmaa maisemasta ja kuvasi samalla ihmisen sisäistä maisemaa. Heikkilä luopui informalismista kuitenkin melko pian ja siirtyi takaisin pehmeän figuratiiviseen taiteeseen, jota hän kutsui realistislyyriseksi.

Erkki Heikkilä teki öljymaalauksen vuonna (1958) , jonka nimi, oli "Louhikkoinen rantamaisema"(65x81).