Maailmanperintöopetus ilmiöpohjaisen lähestymistavan ytimessä

Jarmo Ritanen & Ville Sakomaa

Ainejakoisuuden mahdollisuudet ja rajat

Peruskoulun yläkoulussa jako oppiaineisiin toimii edelleen vahvana perinteenä. Oppiaineiden taustalla valvovat niiden etuja ja opetusmääriä mustasukkaisesti eri ainejärjestöt. Myös me riviaineenopettajat olemme tottuneet opettamaan vuosikymmeniä pääasiassa omissa oppiaineissamme. Uskomme enemmän tai vähemmän vakaasti, että se on paras tapa opettaa oppilaille tietoja ja taitoja oppiaineemme ilmiöistä.

Uusi opetussuunnitelma korostaa kuitenkin voimakkaasti oppiainejaon ylittävien, ilmiöpohjaisten asioiden tutkimista ja opettamista. Onhan elävä elämäkin kokonaisuus, eikä jakaantunut eri osastoihin. Nykyinen peruskoulu perustuu kuitenkin jo rakenteeltaan (lukujärjestykset, jaksot, kurssit) oppiaineisiin. Rakenteet muodostavatkin ensimmäisen esteen oppiainerajat ylittäville kokeiluille. Monissa kouluissa on jo kuitenkin alettu jättää vuosisuunnitelmiin tilaa erilaisille teema- ja tapahtumaviikoille ja -päiville.

Maailmanperintöopetus siltana yli oppiainerajojen

Yhdistyneiden kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unesco perustettiin Lontoossa vuonna 1945. Unescon tunnetuimpiin toimintamuotoihin kuuluu sen maailmanperintöohjelma. Maailmanperintöluettelossa oli vuoden 2015 lopussa yli tuhat kohdetta, joista Suomessa on kuusi kulttuuriperintökohdetta ja yksi luonnonperintökohde. Vuonna 1953 Unesco perusti ASP-koulujen verkon (Associated Schools Project Network), johon Suomi liittyi vuonna 1959. ASP-kouluissa kehitetään tapoja ihmisoikeus-, suvaitsevaisuus- ja kestävän kehityksen kasvatukseen ja maailmanperintöopetukseen.

Jyväskylässä innostuttiin maailmanperintöasioista jo 1990-luvulla ja aloitettiin Unesco ASP-koulutoiminta ja maailmanperintöopetus. Se tarjosi jo silloin, ja tarjoaa edelleenkin, mainion tavan lähestyä elämän ilmiöitä oppiaineiden ja kouluasteen rajat ylittäen. Toiminnan alusta lähtien Jyväskylän Unesco-koulut ovat yhdessä suunnitelleet ja toteuttaneet lukuisia projekteja, näyttelyitä ja retkiä vuosittain vaihtuvilla teemoilla. Mukana toiminnassa on kouluja ala- ja yläkouluista lukioihin ja aina yliopiston opettajankoulutuslaitokseen sekä maahanmuuttajakoulutusta antavaan kansanopistoon saakka. Tämä erilaisuus on ollut suuri rikkaus ja mahdollistanut vuosittaisille teemoille monipuoliset käsittelytavat, joita on voitu soveltaa kouluasteen mukaan.

Unesco-koulutoiminnan perustavoitteena on ihmiskunnalle arvokkaan kulttuurisen, henkisen ja ekologisen perinnön vaaliminen sekä sen tutkiminen ja opiskeleminen. Kotimaiset ja kansainväliset Unesco-maailmanperintökohteet tarjoavat monipuolisen pohjan ihmiskunnan saavutusten arvon ymmärtämiselle. Ihmiskunnan henkisen, aineellisen ja ekologisen perinnön opiskelulle ja tutkimiselle muodostaa luontevan ja parhaan perustan nimenomaan tutkiva ja ilmiöpohjainen lähestymistapa.

Keski-Suomessa sijaitseva ja Unescon maailmanperintölistalla oleva Petäjäveden kirkko olikin alusta saakka luonteva tutkimuskohde Jyväskylän Unesco ASP-kouluille. Kirkkoa rakennuksena (arkkitehtuuri, geometria, kirkkotaide, käsityötaito), sen sijaintia luonnossa, historiaa, kirkollista käyttöä ym. ovat oppilaat tutkineet oppiaineiden rajat ylittäen monina lukuvuosina. Osalle Jyväskylän Unesco-kouluista tutkimusretki Petäjäveden kirkkoon kuuluu jo jokavuotiseen vuosisuunnitelmaan, osa kouluista taas vierailee siellä rahatilanteen mukaan.

Petäjäveden kirkko Unesco-maailmanperintökohteena on hyvä esimerkki siitä, kuinka monen eri oppiaineen “reviirille” kuuluvia näkökulmia voidaan opettaa eri-ikäisille oppilaille ilman, että kokonaiskuva sirpaloituu oppiaineiden mukaan.

Unesco-opetus Kilpisen koululla

Kilpisen koulu on ollut kymmenisen vuotta mukana Keski-Suomen Unesco-koulutoiminnassa. Olemme osallistuneet sekä Petäjäveden kirkon tutkimiseen että moniin muihin yhteisesti ideoituihin projekteihin. Niitä olemme toteuttaneet oppiainerajat ennakkoluulottomasti ylittäen. Lisärikkautena on ollut, että projekteihin on osallistunut oppilaita alakoulusta yliopistoon.

Maailmanperintöä bongareille

Pari vuotta sitten päätimme Kilpisellä rakentaa oppiaineet ylittävän ja ilmiöpohjaista lähestymistapaa toteuttavan valinnaiskurssin, jonka nimeksi muotoutui “Maailmanperintöä bongareille”. Idea kurssista syntyi historian/yhteiskuntaopin, elämänkatsomustiedon ja biologia/maantiedon opettajien keskuudessa. Olisimme tietysti jo heti alussa voineet rakentaa laajemminkin eri oppiainerajat ylittävän kokonaisuuden, mutta se tuntui heti alkuun liian haasteelliselta yksistään jo lukujärjestysteknisistä syistä. Niinpä päätimme yhdistää voimavaramme omien oppiaineidemme kesken ja tarjota tutkivan ja ilmiöpohjaisen lähestymistavan maailmanperintöasioiden opiskelulle. Päätimme toteuttaa kurssilla myös opettajien samanaikaisopetusta, joka sekin on yleensä vielä suhteellisen uusi ja ehkä vieras ilmiö yksin luokissaan puurtavien aineenopettajien keskuudessa (itsemme mukaan lukien).

Kurssi kiinnosti oppilaitakin ja niinpä se päästiin toteuttamaan heti ensimmäisenä vuonna. Aloitimme kurssin selventämällä, mitä Unesco-maailmanperintö tarkoittaa, millaisia kohteita maailmanperintölistalle kuuluu ja millä perusteilla maailmanperintölistalle valitaan kohteita. Tässä vaiheessa meidän opettajien rooli oli perinteisessä merkityksessä suurimmillaan. Tavoitteena oli “ajaa oppilaat sisään” maailmanperintö-ilmiöön ja kertoa heille, millä periaatteilla kurssi on ajateltu “juoksuttaa” ja millaisia tavoitteita kurssin suorittamisella on.

Seuraavaksi oppilaat jaettiin tutkimusryhmiin, jotka saivat tehtäväkseen tutkia Suomen nykyisiä Unesco-kohteita. Tutkittava materiaali oli pääosin kirjallista ja sähköistä. Niiden avulla työryhmät rakensivat omasta kohteestaan kokonaisesityksen, joka esiteltiin kuvin ja sanoin muulle luokalle. Laadimme myös koulun käytävälle levitettävän Suomen kartan, jonne sijoitimme kaikki kotimaiset maailmanperintökohteet. Niihin pääsee tutustumaan kuka tahansa Kilpisen oppilas tai opettaja QR-koodin avulla.

Kotimaisten maailmanperintökohteiden jälkeen laajensimme näkökulmaa ja aloimme tutkia muualla maailmassa sijaitsevia kohteita. Kaava oli sama kuin kotimaisten kohteiden kohdalla: Ensin tutkittiin valittuja kohteita työryhmissä ja sitten esiteltiin niitä muulle ryhmälle.

Kurssilla oli mukana myös kaksi luokanopettajaksi opiskelevaa opiskelijaa, jotka saivat kurssista hyötyä ja opintopisteitä omiin opintoihinsa. Tällainenkin yhteistyö oli mahdollista, koska Jyväskylän Yliopiston Opettajain koulutuslaitos on tiiviisti mukana Jyväskylän seudun Unesco-koulujen verkostossa. Heidän kanssaan suunnittelimme kurssin loppuhuipennusta: päiväretkeä Helsinkiin tutkimaan kotimaista maailmanperintökohdetta, Suomenlinnaa. Tarkoitus oli tarjota oppilaille monipuolinen kokonaiskuva Suomenlinnasta Unesco-maailmanperintökohteena, arkkitehtuurisena rakennuskokonaisuutena, historiallisena tapahtumapaikkana, luontokohteena ja -alueena, matkailukohteena ja nykyihmisen asuinpaikkana.

Esitellessämme ideaa retkestä koulun johdolle törmäsimme tiukan taloudenpidon realiteetteihin. Rahaa ei ollut. Hanskoja ei kuitenkaan lyöty tiskiin ja lopulta saimme kerättyä useasta eri lähteestä rahoituksen, joka mahdollisti kurssillemme arvoisensa huipennuksen.

OKL-opiskelijat ottivat tehtäväkseen laatia tutkimuskokonaisuuden, joka sisältäisi yllä mainitut näkökulmat Suomenlinnasta. Oppilaat jaettiin tutkimusryhmiin ja heidän tehtäväkseen tuli suunnitella lyhyt kuvallinen ja sanallinen dokumentti Suomenlinnasta. Tutkimus- ja kuvaussuunnitelmat laadittiin koululla ennen retkipäivää. Paikan päällä Suomenlinnassa oli tehtävänä iPadien ja muistiinpanovälineiden avulla kuvata/valmistaa/kerätä materiaalia dokumenttia varten. Saadun materiaalin editointi aloitettiin välittömästi jo kotimatkalla bussissa. Materiaalin viimeistely tapahtui sitten myöhemmin koululla. Lopuksi purimme ja arvioimme yhdessä oppilaiden kanssa eri työryhmien aikaansaannokset ja keskustelimme niiden pohjalta tutkimuskohteesta.

Jatkossa on toiveenamme ja haaveenamme, että nyt ainoastaan viiden oppiaineen (historia, yhteiskuntaoppi, elämänkatsomustieto, maantieto, biologia) rajat ylittävän valinnaiskurssin sijaan mukaan tulisi enemmänkin eri oppiaineiden opettajia, joita yhdistäisi ilmiöpohjaisella lähestymistavalla Unesco-maailmanperintö. Jonkinlaista esimakua siihen suuntaan tarjosi jo syksyllä 2015 ilmiöpohjaisella lähestymistavalla toteutettu ja koko koulua koskenut toiminnallinen YK:n ihmisoikeus ja pakolaisuus-teemapäivä. Päivään liittyi myös talvivaatteiden keräys turvapaikanhakijoille. Ihmisoikeus ja lasten oikeus-teema jatkuu Jyväskylässä myös kevään 2016 aikana, jolloin Jyväskylän seudun Unesco ASP-kouluilla vietetään koulupäivää ihmisoikeuksia ja lasten oikeuksia pohtien ja draamapedagogiikan keinoin niihin eläytyen.

Lopuksi

Vaikka ilmiöpohjainen, eri oppiaineiden rajat ylittävä lähestymistapa auttaakin kokonaiskuvan rakentamisessa, tarvitaan mielestämme edelleen myös eri oppiaineiden (tieteenalojen) näkökulmia maailman ja sen ilmiöiden ymmärtämisessä. Emme usko oppiaineiden tyystin katoavan ainakaan lähitulevaisuudessa, emmekä oikeastaan edes sitä edellytäkään kokeilussamme. Oppiainerajat voisivat kuitenkin tulevaisuudessa olla kuten kuntarajat: Ne näkyvät kyllä kartalla, mutta maastossa sen huomaa vain teidenvarsikylteistä. Ne voi siis helposti ylittää kumpaankin suuntaan.

Yläkoulussa suuri haaste oppiaineet ylittävälle, ilmiöpohjaiselle lähestymistavalle on peruskoulun rakenteellinen jäykkyys. Joskus myös jopa perinteinen kouluarkkitehtuuri saattaa asettaa omat rajansa uudistuksille. Se ei kuitenkaan saa olla esteenä kokonaisvaltaisemmalle ilmiöiden opiskelulle ja ymmärtämiselle ja vaatiikin siksi uudenlaista “ideologiaa” esimerkiksi lukujärjestysten laadintaan ja jopa koulurakennusten suunnitteluun. Ehkä vielä suurempana haasteena ovat opettajien (tämän kirjoittajat mukaan lukien!), ja varsinkin aineenopettajien, oman oppiaineen sisälle ja omaan luokkatilaan keskittyneet työtavat, työrutiinit sekä vuosien saatossa syntyneet ja moneen kertaan ehdollistetut ”ajatusluutumat”.

Milloin siirrytään ammatillisen osaamisen mukavuusalueen rajoille ja ulkopuolelle, alkaa se pelottaa ja mieli tekee palata takaisin vanhaan, tuttuun ja turvalliseen. Siitä huolimatta kehotamme kaikenikäisiä aineenopettajia kokeilemaan omilla tavoillaan uudenlaisia näkökulmia oman aineensa opettamiseen. Meille luontevan keinon tarkastella rutiinejaan uudesta näkökulmasta tarjosi Unesco-maailmanperintöopetus.

Opettajan ikäkään ei ole este uudistumiselle, vaikka se siihen tietynlaista malttia ja perspektiiviä (ja joskus kyynistä “tämähän on jo nähty ennenkin”-asennetta) tuokin. Ei kaikkea pidäkään niellä pureskelematta eikä kaikkea vanhaa ja hyväksi koettua kannata heittää roskakoriin!

Toisaalta on tunnustettava ympäröivän maailman, tiedon määrän ja oppimiskäsityksen muutos. Niiden rinnalla on koetettava myös itse uudistua jatkuvia pieniä reformeja tehden. Mikael Agricola lienee ajatellut hieman samansuuntaisesti, kun hän 1500-luvulla koetti innostaa suomalaisia lukutaidon avulla laajentamaan tajuntaansa. Hän aloitti kuuluisan ABC-kirjansa sanoilla:

“Oppe nyt wanha ia noori / joilla ombi sydhen toori”.