Eksyin ensimmäisenä Opettajien ääniä -osioon, sillä minua kiinnostaa aina kuulla työelämässä olleiden kokemuksia koulumaailman arjesta. Mitä eriyttäminen voi käytännössä tarkoittaa ja kuinka oppilaat itse suhtautuvat siihen? Eräs opettaja kertoo haastattelussa käyttäneensä ensin helpotettuja kokeita, mutta S2-oppilaat eivät pitäneet siitä vaan halusivat tehdä saman kokeen kuin kaikki muutkin. Tällaista asiaa olisin tuskin tullut itsekään ajatelleeksi, mutta tarkemmin ajatellen tuntuu ymmärrettävältä, etteivät he halua erottua joukosta liikaa tai kokea olevansa jotenkin muita huonompia. Eriyttäessäkin täytyy siis osata olla hienovarainen siten, että päälle päin ei näytä siltä, että vain tietyt oppilaat saavat tukea.

Toinen kiinnostava seikka oli erään toisen opettajan kuvaus siitä, mitä hänen suomen tunneillaan käytännössä tapahtuu: opettajan rooli voi olla todellisuudessa enemmänkin äiti- tai isähahmo, joka vastaa oppilaiden muussa arjessa vastaan tulleisiin kysmyksiin. Eikä se ole välttämättä huono asia vaan päin vastoin: jos oppilas saa sähköpostin ja pyytää apua sen ymmärtämiseen, sehän on parhaimmillaan oppilaan tarpeisiin perustuvaa oppimista, joka ei jää vain luokan seinien sisäpuolelle vaan kytkeytyy tiiviisti muun elämän kielenkäyttötilanteisiin ja aitoon vuorovaikutukseen.

Ajatuksia herätti myös vieraiden kielten opiskelu ja S2-opettajan rooli oppimisen tukemisessa. Videoita katsottuani minua mietityttää se, onko kohtuuton vaatimus, että oppilaat, jotka kamppailevat vielä suomen kielen kanssa, laitetaan lukiossa jo melko vaativille englannin kielen kurssille. Suomalaisilla oppilailla on kuitenkin lukioon tullessa taustalla vuosien opiskelu englannissa omalla äidinkielellään. Jatko-opintojen kannalta englannin kieli on toki monessa tapauksessa tarpeellinen, mutta kuinka ja missä vaiheessa opetus tulisi toteuttaa, jotta se ei kuormittaisi oppilasta liikaa? S2-opettaja voi toki tukea oppimista, mutta esimerkiksi videolla esiintyvän tytön puheesta huokuu turhautuneisuus ja epätoivo kielen oppimista kohtaan, mikä voi tehdä motivoimisesta ja myös itse oppimisesta yhä vaikeampaa.

Yleisopetuksen ryhmässä monikielisyys ja kulttuurinen moninaisuus haastaa opetusta siten, että kieltä täytyy usein yksinkertaistaa ja jopa sanavalintojaan tarkkailla kulttuurierojen myötä. Toisaalta kielen yksinkertaistaminen ja käsitteiden avaaminen voi hyödyttää myös suomea äidinkielenään puhuvia, oli heillä oppimisvaikeuksia tai ei. Eri osa-alueisiin liittyviä tasoeroja luokassa on joka tapauksessa. Kirjallisuuden osa-alue ja siinä eriyttäminen mietityttää jonkin verran. Selkomateriaalien käyttö on mahdollista, ja toisaalta voi korostaa sitä, ettei jokaista sanaa aina tarvitsekaan ymmärtää. Lisäksi, mikseivät oppilaat toisaalta voisi välillä lukea kirjoja myös omalla äidinkielellään?

Esimerkiksi sotaa tai muuta uhkaa paenneet tuovat mukanaan myös muun elämän huolensa ja murheensa, jolloin opettajan täytyy olla herkkänä sille, mikä on tietyssä hetkessä tärkeintä: tilan antaminen ja kuunteleminen vai tuntisuunnitelman noudattaminen.

On helppo keksiä hyviä puolia monikielisyydestä ja kulttuurien kirjosta. Jo läsnäolollaan erilaisista taustoista tulevat oppilaat vaikuttavat ryhmään siten, että Suomen rajojen ulkopuolinen maailma tulee näkyväksi muullakin tavalla kuin vain uutiskuvista ja oppikirjoista. Vertaileva ote tuo sisältöjen käsittelyyn monipuolisuutta ja sen avulla oppilaiden maailmankuva muodostuu kenties vähemmän mustavalkoiseksi: on monia tapoja ajatella ja toimia, ja useimmissa tapauksissa ei voida todeta objektiivisesti, mikä tapa on "paras" tai "oikea".

Yksi tärkeimmistä kehityskohteistani olisi se, että pitäisin itseni tiiviimmin kärryillä siitä, mitä maailmassa tapahtuu, sillä se auttaisi minua ymmärtämään eri maista tulevia oppilaita paremmin ja toimimaan heidän kanssaan hienovaraisesti. Mielestäni osaan kohdata uusia ihmisiä omat ennakkoluuloni tiedostaen ja ne syrjään työntäen, mutta juuri oma pumpulissa eletty elämä voi vaikeuttaa vaikeista oloista tulevan ihmisen ymmärtämistä ja kohtaamista.