Olipa kerran kivikasa joka istuskeli ison kiven päällä puron vieressä. Kivikasa oli ollut elottomana vuosia, kunnes velho tuli veneellään kivikasan ohi ja vahingossa herätti kivikasan hereille, kun hänen piti tehdä toista taikaa. Velholla ei ollut aikaa korjata virhettään, koska hän tippui veneineen vesiputouksesta alas.

Herättyään kivikasa lähti juoksentelemaan ympäri metsää. Hän löysi kaatuneen puun haljenneen kannon, teki siitä veneen ja lähti purjehtimaan sillä. Kun kivikasa oli purjehtimassa, häntä heitettiin tietokoneella. Kivikasa hajosi, mutta kasautui uudelleen. Kivikasasta tuli isompi ja eloisampi. Hän ei tarvinnut enään venettä, koska hän pystyi nyt juoksemaan kovaa. Hän näki kaukaisuudessa ison linnan pilvien päällä pinkillä taivaalla. Kivikasa alkoi juosta linnaa päin, matka sinne ei kestänyt kauan aikaa, kun kivikasa oli niin nopea.

Kun kivikasa pääsi linnan kohdalle, hän alkoi miettiä, miten ihmeessä hän pääsisi ylös linnaan. Sitten hänelle tuli loistava idea tehdä puista tikkaat. Kivikasa repi 100 isoa puuta ja kiinnitti ne kiinni toisiinsa pystysuuntaan linnan alapuolelle ja alkoi kiivetä puita pitkin linnaan. Kun hän astui linnaan sisälle, se oli ihan tyhjä, mutta kun kivikasa meni ihan ylimpään kerrokseen, hän näki siellä velhon. Sen saman velhon, joka oli herättänyt hänet henkiin. Velho tunnisti kivikasan heti ja ilahtui kun näki tämän. Velho sanoi odottaneensa kivikasaa.

Kivikasa oli ihmeissään. Hän kysyi: "Mistä sinä tunnet minut?”
“Eikö se ole ilmiselvää, et sinä aina ole hereillä ollut”, velho vastasi.
“Sinä siis herätit minut henkiin?” kivikasa kysyi ihmetellen.
“Kyllä, minun ei ollut tarkoitus tehdä sitä, mutta ei kai siitä ole mitään haittaakaan. Nyt kun olet täällä, et voi lähteäkään. Kukaan ei edes tiedä tämän paikan olemassaolosta paitsi minä ja nyt sinä.”
“Jään ilomielin tänne, minulla ei ole mitään kotia muutenkaan”, kivikasa sanoi.
Velhosta ja kivikasasta tuli läheisiä ystäviä ja kumpikaan niistä ei ollut enää yksinäinen.

Niilo, Kirjoittajaryhmä Must(e)