Asuin viikon Boujonnierin sivistysperheessä. Isä Christophe oli anestesialääkäri. Ihminen, joka opiskeli englantia joka aamu n.15 minuuttia puhuen sitä lähes kuin britti, kuunteli klassista musiikkia automatkoillaan, piti päiväkirjaa viineistä ja hymyili jatkuvasti. Äiti Mylène työskenteli hammasteknikkona. Hän oli miellyttävä ihminen, jolla oli luultavasti puheenaiheita takataskussaan, sillä niitä löytyi aina joka lähtöön. Tulin sanoneeksi pari hyvää sanaa heidän puutarhastaan ja tuloksena äiti antoi minulle matkaan kukkasipuleita. Vieraanvaraisuutta ei siis ainakaan puuttunut! Heillä oli kolme lasta, jotka ovat vanhimmasta nuorimpaan: Pierre, Marie ja François, joista vain kuopus asui enää kotona. Perheenjäsenten välit olivat lämpimät. Äiti oli isälle ”ma chérie” ja isä äidille ”mon chéri”. François saattoi sanoa isälleen ”you stupid dad”, mutta se sai aikaan vain naurua.

Heräsin aamulla omassa sviitissäni, joka sijaitsi nelikerroksisen talon ylimmässä kerroksessa. Aamiaisella söin patonkia Nutellan kanssa, mutta François söi Nutellaa patongin kanssa ja dippasi sitä teehen. ”François, dépêche toi!” hoputti äiti. Lähdimme kouluun isän kyydissä, kuten tavallista. Koululla tapasin muutkin suomalaiset ja kulttuuriin sopeutuneena tervehdimme jo poskisuudelmin. Suomalainen poppoo hyppäsi bussiin ja matkasimme läheiseen kuntaan nimeltä Plédéliac.

Tutustuimme muinaiseen maatilaan, joka toimii nykyisin museona. Se oli aito todistus maaseudun elämäntavasta 1900-luvun alkupuolella. Tänä päivänä paikka toimii vain turistikohteena, mutta siellä eli silti näytillä maatilan eläimiä, kuten lehmiä, vuohia, sikoja ja siipikarjaa. Entisaikaiseen Bretagnelaiseen pukuun pukeutunut oppaamme esitteli meille tilat, joissa isäntäperhe oli aikoinaan elellyt. Elintilana oli n. 20m² ja tehtäväksemme annettiin löytää huoneesta nukkumapaikat vanhemmille, noin 6-8 lapselle ja isovanhemmille. Pikkulapsi saattoi esimerkiksi nukkua liinavaatekaapissa. Saimme runsaasti tietoa entisistä elämäntavoista. Hygienia oli täysin tuntematon sana. Lakanat vaihdettiin pari kertaa vuodessa ja perhe peseytyi välillä vesisoikossa, joka sijoitettiin tulisijan ääreen. Saippua säilytettiin savupiipussa, jottei se kuivuisi. Vaatteet vaihdettiin pyhänä hienompiin. Asunnosta löytyi runsaasti nykyihmiselle ehkä tuntemattomia välineitä, kuten voin valmistukseen käytettävä kirnu ja puinen laite, jolla lapsi opettelee kävelemään. Katosta roikkui ilmalla täytetty sianrakko, jossa miehet kuulemma säilyttivät sikareitaan.

Seuraavaksi matkasimme keskiaikaiseen Hunaudayen linnaan, joka rakennettiin Olivier Tourneminen toimesta. Kulta-aikansa linna eli 1600-luvun alussa. Tuon uhkean kivihökkelin uumoissa saimme kuulla kaikenlaista pimeää keskiaikaisesta elämästä. Muun muassa monien ranskan sanojen kuten ”copain” (ystävä) ja ”espèces” (käteinen) juuret löytyvät tuolta ajalta. Mieleen painuivat etenkin ruokailutavat. Nykyisin suojelun kohteena olevat joutsenet ja riikinkukot olivat keskiajalla suosittua sapuskaa. Mitä lähempänä taivasta (ja Jumalaa) eläimet elivät, sitä parempana niitä pidettiin. Hierarkiaa esiintyi myös istumajärjestyksessä. Arvoihmiset istuivat pöydän päissä ja heistä kauimpana mitättömimmät henkilöt. Haarukan puutteessa ruoka syötiin käsin, mutta pikkurilliä ei saanut liata, koska sillä ripoteltiin mausteet.

Lamballeen päästyämme osa ranskalaisista ja suomalaisista tuli kotiimme välipalalle (eli ranskaksi crêppejä, suklaakakkua, keksejä, limsaa jne.) Toiset soittivat pianoa, toiset tanssivat balettia ja pojat potkivat palloa pihalla. Illalla vieraiden lähdettyä söimme perheen kanssa lounaaksi omelettia ja herkkusieniä ja jälkiruoaksi tuoreita mansikoita. Päivän aikana ymmärsin, miten paljon ihminen kehittää ympäristöään jatkuvasti. Nykyisin kolme ihmistä asuu neljän kerroksen talossa. He käyttävät haarukkaa, suihkua, sähköä ja paljon muita asioita, joista Olivier Tournemine tiesi tuskin mitään.

Hilma Eerola