Ranskalainen kotini sijaitsi parinkymmenen kilometrin päässä Lamballesta, ja sitä asutti nelihenkinen perhe. Emman supersuloinen 12-vuotias pikkusisko Lily oli innokkaasti kaikessa mukana viettäessäni aikaa heidän kotonaan, vaikka meinasikin ujostuttaa niin paljon ettei päässyt näyttämään englannin alkeiden osaamistaan. Hymyä riitti sitten senkin edestä. Emman isää ei töiltään maatilan parissa kauheasti nähnyt, mutta illallisilla tämäkin yritti aina englantia taitamattomana vähintäänkin toisten kääntämänä kommunikoida, ja ranskankielisestä puheesta minä puolestani ymmärsin edes joitain sanoja. Perheen äidin kohdalla tuli huomattua, kuinka tosiaan sinnikäs yrittäminen on vähintään yhtä tärkeää vieraita kieliä puhuessa, kuin ne itse oikeat sanat. Kieliongelmia ei siis onneksi joutunut kohtaamaan, eikä mitään muitakaan huomattavia ongelmia. Viihdyin Raultien perheessä paremmin kuin hyvin, ja viettäisin heidän kanssaan mielelläni uudelleen viikon jos toisenkin.

Tiistaiaamuna lähdimme poikkeuksellisesti autokyydillä lukiolle, sillä vapun vuoksi koulua ja siten normaaleja koulukyytejä ei ollut. Noukimme matkan varrelta mukaan myös toisen ranskalaisen suomalaisensa kera, ja saavuimme lukiolle tarkalleen määrättyyn kello kahdeksan aikaan. Sitäkin naurettiin suomalaisporukassa, että Suomessa kaikki olisivat olleet jo bussin ovilla odottelemassa viimeistään kymmentä tai viittä vaille, mutta Ranskassa tosiaankin saavuttiin tarkalleen oikeaan aikaan, jos ihan silloinkaan. Koska koulua ei ollut, lähdimme lukiolta bussilla koko suomalais-ranskalaisella joukolla. Bussi pysähtyi ensin kuvaamisen arvoiselle rannikolle, jota ihailtuamme jatkoimme bussimatkaa vielä aamupäivän määränpäähän, nimeä Côte de Granit Rose –kantavalle rannikkoalueella, jolla kivet olivat normaalista poikkeavan värisiä ja muotoisia. Jokainen sai aamuunsa haluamansa määrän extremeä, sillä olihan reittivalinta suhteellisen vapaa rannikkoa pitkin kulkiessamme kallioita ja kiviä ihaillen.

Ruokailu suoritettiin piknik-tyyppisesti vapaamuotoisesti pienehkön hiekkarannan ja rantakaupungin tuntumassa. Siitä bussilla jatkettiin Cité des Télécoms –planetarioon, jossa näytettiin ensin suunnilleen tunnin mittainen elokuva ihmisen matkasta avaruuteen, ja sen jälkeen oppas esitteli meille viestintää ja sen kehitystä. Visiittimme lopuksi näimme vielä toisenkin näytöksen, valoilla tehostetun kertomuksen.

Bussimatkat sujuivat ehkä välillä turhankin rennosti ikätovereiden seurassa, ja matka takaisin lukiolle ei tehnyt siinä poikkeusta. Tiistaipäivän matkakohteissa oli vierähtänyt aikaa sen verran, että kotiin saavuttuamme ohjelmana oli aikalailla tuttuun tapaan maittava illallinen lämminhenkisen perheen ympäröimänä, jonka jälkeen oli hyvä lähteä keräilemään voimia uutta päivää varten.

Susanna Mäkelä