Sveitsin maalla eli kerran kreivi, jolla oli vain yksi poika, mutta se niin typerä, ettei oppinut mitään. Sanoipa isä hänelle tuskastuneena: "Kuulepas, poikani, minä en saa mitään pystymään sinun päähäsi, niin että koetelkaamme nyt toisenlaista keinoa. Sinun täytyy lähteä pois kotoa: ja minä annan sinut mainion oppimestarin käsiin, joka saa koettaa parastaan sinun suhteesi." Poika lähetettiin vieraaseen kaupunkiin ja viipyi siellä oppimestarin hoteissa vuoden ajan. Sen kaluttua hän palasi kotiin ja isä kysyi: "No, poikaseni, mitä hyvää olet oppinut?" — "Isä, olen oppinut haukkumaan niinkuin koirat." — "Armias taivas sentään!" huudahti isä, "siinäkö on kaikki, mitä olet oppinut? Minäpä lähetän sinut nyt toiseen kaupunkiin toisen oppimestarin luo," Poika viipyi senkin mestarin luona vuoden ajan. Kun hän sitten palasi kotiin, kysyi isä: "Poikaseni, mitä sinä nyt olet oppinut?" Poika vastasi: "Isä, olen oppinut lintujen puheen." Silloin isä närkästyi ja sanoi: "Oi sinä kadotuksen lapsi, olet ollut siellä niin pitkän ja kalliin ajan, etkä ole oppinut sen enempää, etkä kuitenkaan häpeä tulla minun kasvojeni eteen. Minä lähetän sinut vielä kolmannen oppimestarin luo, mutta jollet sielläkään opi mitään, niin en tahdo olla enää sinun isäsi." Poika oleskeli kolmannenkin mestarin luona vuoden ajan ja palasi sitten kotiin. Kun isä jälleen kysyi: "Poikani, mitä olet oppinut?" vastasi poika: "Rakas isä, tänä vuonna olen oppinut sammakkojen kurnutuksen." Silloin isä tulistui tuimasti, kavahti pystyyn, huusi väkeänsä paikalle ja sanoi: "Tämä ihminen ei ole enää minun poikani, minä hylkään hänet ja käsken teidän viemään hänet metsään ja siellä ottamaan hänet hengiltä." Palvelijat veivät pojan metsään, mutta kun heidän piti ruveta ottamaan häntä hengiltä, tulivat he niin täyteen sääliä, että päästivät hänet menemään. He leikkasivat metsävuohelta silmät ja kielen ja veivät ne isälle merkiksi pojan surmasta.

Nuorukainen vaelsi murhemielin eteenpäin ja tuli jonkun ajan kuluttua erääseen linnaan, jossa pyysi yösijaa. "No", sanoi linnanherra, "jos tahdot viettää yösi tuolla vanhassa tornissa, niin käy sinne, mutta minä varoitan sinua jo etukäteen, että se on hengenvaarallista, sillä torni on täynnä raivoja koiria, jotka haukkuvat ja ulisevat yhtämittaa, ja määräaikoina on niille viskattava uhriks ihminen, jonka ne paikalla syövät suuhunsa. Koko seutu on senvuoksi täynnä surua, mutta kukaan ei osaa auttaa." Mutta nuorukaista ei lainkaan pelottanut ja hän sanoi rohkeasti: "Laskekaa minut vain menemään sinne haukkuvien koirien pariin ja antakaa minulle jotakin, minkä voin viskata niiden eteen; minulle ne eivät tee mitään." Koska hän pysyi itsepintaisena päätöksessään, antoi linnanväki hänelle vähän koiranruokaa ja vei hänet torniin. Kohta kun hän tuli sisään, eivät raivot koirat haukkuneetkaan hänelle, vaan keräytyivät ystävällisesti hänen ympärilleen ja heiluttivat häntiään ja söivät, mitä hän pani niiden eteen; eikä hänelle tapahtunut vähintäkään vahinkoa. Seuraavana aamuna hän palasi kaikkien kummaksi elävänä ja hyvinvoivana ja sanoi linnanherralle: "Koirat ovat omalla kielellään ilmaisseet minulle, minkävuoksi ne ovat niin villiytyneet ja aikaansaattavat turmiota koko seudulle. Ne ovat loihdittuja ja pakotetut vartioimaan suurta aarretta, joka on alhaalla vanhan tornin kellarissa, eivätkä ne saa rauhaa ennenkuin aarre on nostettu sieltä päivänvaloon. Ja senkin ne ovat ilmaisseet minulle, miten tuo kaikki tapahtuu." Silloin iloitsivat kaikki, jotka sen kuulivat, ja linnanherra lupasi ottaa hänet omaksi pojakseen, jos hän pystyisi suorittamaan tuon ihmetyön. Nuorukainen lähti jälleen torniin, ja koska hän tiesi mitä hänen oli tehtävä, toi hän ihmisten ilmoille kultarahoilla täytetyn lippaan. Siitä hetkestä lähtien ei enää koskaan kuultu raivojen koirien ulinaa, ne katosivat jäljettömiin ja maa oli vapautettu kirouksesta.

Jonkun ajan perästä nuorukainen sai päähänsä lähteä Roomaan. Matkan varrella sattui hän kulkemaan ohi suohetteen, jossa sammakoita istui kurnuttamassa. Hän pysähtyi kuuntelemaan niitä, ja ymmärrettyään niiden pakinan hän kääntyi sangen murheelliselle mielelle. Viimein hän saapui Roomaan. Siellä oli paavi juuri kuollut ja kardinaalit olivat suuressa pulansa, kenet valitsisivat hänen seuraajakseen. Vihdoin he pääsivät yksimielisyyteen siitä, että paaviksi valittaisiin sellainen mies, jonka taivaallinen ihme siksi merkitsisi. Ja juuri kun tämä asia oli päätetty, astui nuori kreivi kirkkoon, ja samassa lensi kaksi lumivalkeaa kyyhkystä sisään ja asettui istumaan hänen kummallekin hartialleen. Papisto oli huomaavinaan siinä taivaan tahdon ja kysyi häneltä, tahtoiko hän ruveta paaviksi. Nuorukainen seisoi epäröiden, hän kun ei tiennyt kelpaisiko hän paaviksi, mutta kyyhkyset kuiskuttelivat rohkaisevasti hänen korviinsa ja hän vastasi viimein suostuvansa. Kohta hänet vihittiin ja voideltiin paaviksi; ja siten täyttyi se, mitä hän matkan varrella oli sammakoilta kuullut ja mikä silloin oli niin murehduttanut hänen mieltään. Kohta vihkimyksen jälkeen hänen piti toimittaa messu; siitä hän ei tiennyt sanaakaan, mutta molemmat kyyhkyset istuivat yhä hänen hartioillaan ja sanoivat hänelle kaikki valmiiksi korvaan.


Teoksesta

Kultahanhi: Grimm-veljesten satuja

Kirjoittanut JACOB ja WILHELM GRIMM

Satupirtti N:o 34

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1921.