Luova kirjoittaminen lv. 2024-2025: Novellit
Anna Tapio: Roska
Kääntelen kirjaa kädessäni. Siinä on vaaleat kannet ja ornamenttikuvioita. Kirjan nimi on painettu hempeän vaaleanpunaisella, Annen nimi vaaleanvihreällä. Graafikko on tehnyt hyvää työtä, mutta se ei auta, jos sisältö on keskinkertainen. Ehkä jotain on kuitenkin tehtävissä ennen kuin koko loppupainos päätyy kahden euron koriin.
Puhelimeni piippaa. Toivottavasti Anne ei ilmoita peruvansa haastattelua. Pyyhkäisen näyttöä ja näen, että viesti on Markolta. Hän ehdottaa tapaamista, lapset ovat jo lähteneet exän luo. Ovat kuulemma itkeneet äitinsä perään koko viikonlopun. Viestin perässä on joukko kärsiviä emojeita. Huokaisen. En välittäisi kuulla hänen erodraamastaan, mutta ymmärrän, että Marko kaipaa lohtua ja piristystä. Enkä minäkään mitään vakavaa tarvitse.
– Hei, anteeksi, olen vähän myöhässä.
Nostan katseeni, ja siinä Anne tuleekin ja kietoo huivin kaulastaan.
– Ei haittaa yhtään, kiva että sulle sopi tämä haastattelu, vastaan. Napsautan puhelimen pimeäksi ja asetan sen kahvikuppini viereen. Marko saa nyt luvan odottaa. – Hae vaan jotain itsellesi, jos haluat.
– Ei kiitos, join juuri kahvia, Anne sanoo, ja katson häntä tarkemmin. Hän näyttää seesteiseltä, ja hänen hymynsä on lämmin ja vakaa. Hänessä on jotain erilaista kuin viimeksi.
– Onko sulle ookoo, että mä käynnistän saman tien tämän nauhurin, niin voidaan sitten keskittyä rauhassa juttelemaan? kysyn ja tartun uudestaan puhelimeen.
– Joo, on toki ookoo.
– No niin hienoa, eli aloitan nyt tallennuksen ja totean vielä tähän nauhalle, että haastattelen sinua Voimaannu-lehden artikkelia varten, ja tallennetta säilytetään kuuden kuukauden ajan lehden julkaisemisesta. No niin Anne, kertoisitko ensin, mitä kuuluu? Mistä olet tulossa tänään tähän haastatteluun?
– Kiitos, oikein hyvää kuuluu. Olin juuri messussa, ja tulen suoraan sieltä.
– Niinkö, mitkä messut nyt on meneillään?
– Ei messut vaan messu. Siis jumalanpalvelus, jossa vietetään ehtoollista.
– Ai, vastaan yllättyneenä mutta sitten tajuan. – Siis tarkoitat sellaista ortodoksista messua, jossa on suitsukkeita ja resitatiivista laulua? Oi, olin itsekin kerran sellaisessa, siellä oli kyllä mieletön meditatiivinen tunnelma.
– Ei, ihan tavallista evankelis–luterilaisen kirkon messua tarkoitan. Sellaista, jossa on virsiä, saarna ja ehtoollinen.
– Ai, okei, vastaan. – Sellaisessa en ole aikoihin ollut, mutta näin hiljattain videopätkän, jossa yksi rock-laulaja oli pappina sellaisessa. Oliko siellä tänään joku julkkis, vai mikä sai sinut lähtemään sinne?
– Kyllä Häntä voi varmaan julkkikseksikin kutsua, Anne vastaa ja hymyilee.
– Ai, ketä siis? Joku urheilija?
– Tarkoitan Jeesusta.
Purskahdan nauruun. – Jeesus on kyllä melkoinen julkkis. Mutta tuskin häntä siellä näkyi kuitenkaan?
– Ei näkynyt, mutta hän on sanonut, että siellä missä kaksi tai kolme on koolla hänen nimessään, siellä hän on heidän keskellään, Anne sanoo ja hymyilee edelleen. Hän ei vitsaile.
– Ookkei, sanon vähän kiusaantuneena, – nyt eksyttiin vähän sivuraiteille, mutta mennään varsinaiseen asiaan. Mä otin mukaan tämän sun uuden kirjan. Tai eihän se enää ihan uusi ole, mutta ajattelin, että jutellaan vähän siitä, että tehdään sitä tutuksi meidän lukijoille. Onko sulla jotain, mitä haluaisit sanoa tästä kirjastasi?
Siemaisen kahvia. Anne katsoo kirjaa ja sitten suoraan minua.
– Kyllä on, hän sanoo vakavasti. – Haluan pyytää anteeksi, että kirjoitin sen. Ja jos joku ei ole sitä vielä lukenut, haluan sanoa, että älä lue sitä.
Olen hukkua kahviini. Kuppi kilahtaa lautaselle, kun tartun lautasliinaan ja alan yskiä. –Tuo oli kyllä melkoinen myyntipuhe, sanon, kun pystyn taas puhumaan. – Onko se käänteispsykologiaa?
– Ei ole. Mä oikeasti kadun, että kirjoitin sen.
– Siis mitä ihmettä? katson Annesta kirjaan ja takaisin. – Miten niin kadut, että kirjoitit sen? Etkö ole enää tyytyväinen kirjaan? Hei, nyt tajusin, vaivaako suakin huijarisyndrooma? Siitä tulisikin hyvä aihe tähän juttuun, sopiiko että otetaan sellainen tulokulma? Meillä ei olekaan
hetkeen ollut juttua huijarisyndroomasta.
– Mulla ei ole huijarisyndroomaa. Tuo kirja on self help -roskaa, joka perustuu siihen, että ihmisiä huijataan tavoittelemaan koko ajan enemmän ja parempaa ja onnellisempaa. Kirjassa suorastaan kehotetaan itsekeskeisyyteen, itsekkyyteen ja omavoimaisuuteen. Niin kuin ihminen voisi omaan napaan tuijottamalla löytää elämälleen merkityksen.
– Siis mistä sä puhut? Oletko saanut jonkin murskaavan kritiikin kirjasta? Hei, ei sellaisesta pidä välittää, kaikki saavat välillä paskaa niskaan. Ja etkös itse juuri tässä kirjassa sanonut, että on tärkeää välttää sellaisia ihmisiä, jotka tuovat huonoa energiaa?
– Mä en allekirjoita enää mitään, mitä sanoin tuossa kirjassa, Anne sanoo. – Mä häpeän tuota kirjaa ja haluan pyytää anteeksi ihmisiltä, joita olen johtanut harhaan. Voitko ottaa juttuun sellaisen tulokulman? Anteeksipyynnön?
– Enhän mä voi kirjoittaa juttua, jossa pyydetään anteeksi sun kirjaa! Kirjalla ja meidän lehdellä on sama kustantaja! En voi nolata kustantajaa. Eikä sinunkaan kannattaisi, jos haluat vielä tulevaisuudessakin julkaista jotain.
– En usko, että haluan enää koskaan julkaista mitään. Maailma on jo täynnä turhia kirjoja, varsinkin self helpiä. Joskus ajattelin, että äänikirjat ovat siunaus, ja ne ovat tuoneet elämääni paljon hyvää. Mutta totuus on, että ne ovat vain yksi keino turruttaa ihmistä ja viedä hänen ajatuksensa pois siitä, mikä on oikeasti tärkeää. Katso nyt, millaisia kirjoja täällä äänikirjasovelluksessa on, Anne sanoo ja näyttää puhelintaan. – True crimea, feelgoodia ja pornokirjoja. Satoja tuhansia kirjoja, mutta arvaa, mikä kirja täältä puuttuu? Maailman luetuin kirja, Raamattu. Sitä ei löydy edes e-kirjana.
– Hetkinen nyt, sanon hitaasti. – Palataan nyt vähän taaksepäin. Muistan, että olen haastatellut sua kaksi vuotta sitten, kun olit kirjoittamassa tätä kirjaa. Voisitko vähän avata, mitä sen jälkeen on tapahtunut? Tai mitä kirjasi julkaisemisen jälkeen on tapahtunut? Musta tuntuu, että keskustelen nyt aivan eri ihmisen kanssa kuin silloin.
– Kiitos, ihana kuulla, Anne sanoo, ja hymy palaa hänen kasvoilleen. – Mä olenkin eri ihminen kuin silloin. En enää edes tunnista itseäni tuosta kirjasta. Sen kirjoitti ”vanha minä”, joka yritti jatkuvasti saavuttaa enemmän ja olla onnellisempi, tasapainoisempi, enemmän läsnä, mitä milloinkin. Sen jälkeen olen ymmärtänyt, että se, missä ihmisen oikeasti pitää kehittyä, on Jumalan tunteminen. Saanko lukea sulle yhden kohdan Raamatusta?
Vilkaisen nolostuneena ympärilleni, kun hän kaivaa laukustaan hiirenkorville kuluneen Raamatun, joka on täynnä kirjanmerkkejä. Aikooko hän oikeasti lukea Raamattua ääneen kahvilassa?
– Se on tässä, kolossalaiskirjeen kolmannessa luvussa: ”Luopukaa nyt tekin tästä kaikesta: vihasta, kiukusta, pahuudesta, herjauksista ja siivottomista puheista. Älkää valehdelko toisillenne. Olettehan riisuneet yltänne vanhan minänne kaikkine tekoineen ja pukeutuneet uuteen, joka jatkuvasti uudistuu oppiakseen yhä paremmin tuntemaan Luojansa ja tullakseen hänen kaltaisekseen. Silloin ei ole enää kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikattua eikä ympärileikkaamatonta, ei barbaaria, skyyttalaista, orjaa eikä vapaata, vaan Kristus on kaikki, hän on kaikissa. Te, jotka olette Jumalan valittuja, pyhiä ja hänelle rakkaita, pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen. Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisi moittimisen aihetta. Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin. Mutta kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi. Vallitkoon teidän sydämissänne Kristuksen rauha, johon teidät on yhden ja saman ruumiin jäseninä kutsuttu. Olkaa myös kiitollisia. Antakaa Kristuksen sanan asua runsaana keskuudessanne.”
Anne nostaa katseensa minuun kuin odottaen vastausta, ja yritän hätistää ympärileikkaamattomat barbaarit mielestäni. Kun en vastaa, hän jatkaa: – Niin kuin Raamattu sanoo, Jumala kutsuu meitä olemaan ystävällisiä, lempeitä, kiitollisia, rakastamaan ja antamaan anteeksi. Hän ei kutsu meitä keksimään unelmia, välttelemään ikäviä ihmisiä ja jahtaamaan mielenrauhaa. Ainoa, joka voi oikeasti antaa meille rauhan, on Jumala. Rauha ei löydy tuijottamalla omaan napaan vaan nostamalla katse Jumalaan ja lähimmäisiin.
– Aivan, sanon hitaasti. – Eli kyse on siitä, että olet tullut uskoon? No, mikäs siinä. Meillä ei ole hetkeen ollutkaan uskoontulokertomusta, joten voimme kyllä ottaa juttuun myös sen tulokulman. Mutta mitään negatiivista en voi kirjoittaa kirjastasi, sillä en voi toimia meidän kustantajaamme vastaan. Mutta varmasti saamme mielenkiintoisen jutun aikaiseksi, onhan uskoontulo kuitenkin kasvava muoti-ilmiö. Joten kerrohan: mikä sai sinut tulemaan uskoon?
– En ehkä haluaisi sanoa, että tulin uskoon, koska tuleminen ja meneminen on jotain, minkä ihminen voi itse päättää, Anne sanoo. – Niin kuin Raamatussa sanotaan, usko syntyy kuulemisesta, ja kuulemisen synnyttää Kristuksen sana. Mutta kuinka ihminen voi kuulla, jos ei koskaan kuuntele? Aiemmin minäkään en kuunnellut. Kuuntelin paljon mieluummin niitä, jotka sanoivat, että minun unelmani ovat tärkeimpiä ja pystyn saavuttamaan mitä tahansa, kunhan vain tarpeeksi ponnistelen. He puhuivat niin kuin minä olisin jumala. Sitä samaa sanoi jo käärme paratiisissa: ”Kun te syötte siitä puusta, teidän silmänne avautuvat ja teistä tulee Jumalan kaltaisia.”
– No mikä sai sinut kuuntelemaan? kysyn ja alan tuntea kärsimättömyyttä. Haastattelu ei etene, kun Anne vain siteeraa Raamattua. En voi kirjoittaa juttua pelkästään Raamatun lauseista. Se karkottaisi lukijat ja olisi varmasti myös tekijänoikeusrikkomus.
– Eräs ystäväni, Anne vastaa. – Olin ajautunut tosi haitalliseen parisuhteeseen, mutta en ymmärtänyt sitä. Mies jopa pahoinpiteli minua, mutta en aluksi kertonut siitä kenellekään. Kun lopulta kerroin asiasta tälle ystävälleni, vähättelin asian vakavuutta. Ystäväni oli kauhuissaan ja kehotti minua lähtemään suhteesta, mutta en ollut siihen valmis, vaan vähättelin asiaa entistä enemmän. Kuitenkin tuon keskustelun jälkeen koin, että kaikki alkoi vähitellen muuttua. Ympärilläni alkoi tapahtua merkillisiä asioita. Esimerkiksi muutaman päivän kuluttua kävimme miehen kanssa illallisella eräässä ravintolassa, jossa tapasin käydä lounaalla. Seuraavan kerran, kun menin sinne lounaalle, ravintolan omistava nainen kysyi, seurustelinko sen miehen kanssa, jonka kanssa olin käynyt illallisella. Vastasin, että seurustelin. Hän sanoi, että se mies ei ole minua varten, ja antoi minulle kirjan, joka käsittelee väkivaltaisia parisuhteita. Ja vain vähän myöhemmin satuin junassa erään naisen viereen, joka alkoi keskustella kanssani. Hän kertoi minulle, miten oli juuri eronnut väkivaltaisesta miehestä. Koin nämä naiset kuin enkeleiksi, joiden rohkaisemana pääsin irrottautumaan suhteesta. Kun seuraavan kerran juttelin ystäväni kanssa, jolle olin kertonut asiasta, kerroin hänelle näistä ”enkeleistä”, jotka olin kohdannut ja että olin eronnut miehestä. Hän liikuttui kyyneliin ja sanoi, että hän oli edellisen keskustelumme jälkeen joka päivä rukoillut Jumalaa, että Jumala suojelisi minua. Nyt hän sai tietää, että Jumala oli vastannut hänen rukouksiinsa, ja minä ymmärsin, että Jumala todella on olemassa ja hän haluaa pelastaa minut.
Anne vaikenee, ja minä mietin kuumeisesti, mitä tästä voisi kirjoittaa. Väkivaltaista parisuhdetta en ainakaan voi mainita, muuten Annen exä voi haastaa lehtemme oikeuteen kunnianloukkauksesta. Voisin kirjoittaa, että Annella oli kumppani, mutta heidän persoonallisuustyyppinsä eivät sopineet yhteen.
– Eli ystäväsi sai sinut tulemaan uskoon? varmistan vielä. – Miltä se tuntui? Koitko valaistumisen kokemuksen?
– En kokenut mitään sellaista, Anne vastaa. – Ystäväni kysyi, tulisinko käymään kirkossa hänen kanssaan ja menin, vaikka en ollut käynyt kirkossa rippikoulun jälkeen. Sen sunnuntain aiheena oli raamatunkohta, jossa Jeesus vertaa Jumalan sanan kylvämistä siementen kylvämiseen. Osa siemenistä putosi tien varteen, mikä tarkoittaa, että toiset unohtavat Jumalan sanan heti sen kuultuaan. Osa siemenistä putosi kallioiseen paikkaan, mikä tarkoittaa, että joidenkin ihmisten mielessä sana elää hetken mutta kuolee sitten, koska sillä ei ole juuria. Osa siemenistä putosi ohdakkeiden sekaan, mikä tarkoittaa, että joidenkin ihmisten mielen täyttävät huolet, houkutukset tai mielihalut, jotka tukahduttavat sanan. Osa siemenistä putosi kuitenkin hyvää maahan, mikä tarkoittaa niitä ihmisiä, jotka ottavat sanan vastaan ja tuottavat jopa satakertaisen sadon viemällä sanaa eteenpäin. Tämän vertauksen kuuleminen sai minut rukoilemaan ensimmäistä kertaa lapsuuden jälkeen. Rukoilin koko sydämestäni, että Jumala antaisi minun olla hyvää maata.
Tunnen, miten teennäinen hymy on jähmettynyt kasvoilleni. En ymmärrä yhtään, mistä hän puhuu.
– Ystäväni myös neuvoi minulle, miten voisin aloittaa Raamatun lukemisen, ja lähetti linkkejä videoihin ja podcasteihin, joissa opetetaan Raamatusta, Anne jatkaa innostuneena. – Hän antoi myös vinkkejä hengellisistä äänikirjoista, joita löytyy varsinkin englanniksi. Minulle tärkeä lukukokemus oli esimerkiksi C.S. Lewisin Tätä on kristinusko, englanniksi Mere Christianity. Aiemmin en edes tiennyt, että Lewis on kirjoittanut myös hengellisiä teoksia, tunsin vain Narnia-sarjan.
Tätäkään en voi mainita, sillä en voi mainostaa jutussa muiden kustantajien kirjoja. – Entä miten uskoontulo on näkynyt elämässäsi? kysyn yrittäen johdattaa keskustelua sellaiseen suuntaan, josta saisin irti aukeaman verran tekstiä. – Onko se saanut sinut luopumaan jostain tai muuten muuttamaan toimintaasi?
– Toki, olen luopunut useammastakin asiasta. Ihan ensimmäisenä luovuin Tinderin käytöstä. Siis kukaan ei mitenkään osoittanut paheksuvansa sitä, mutta tajusin itse, ettei se tehnyt minulle hyvää. Se sai minut kiinnittämään huomiota vain ihmisten ulkonäköön. Pisteytin miehiä mielessäni heidän ulkonäkönsä perusteella ja suhtauduin vähättelevästi miehiin, jotka eivät olleet onnistuneet ottamaan tarpeeksi hyviä kuvia itsestään. Ja kerta toisensa jälkeen päädyin treffeille itsekeskeisten tyyppien kanssa, joiden koko elämä pyöri heidän itsensä ympärillä, ja minun tehtäväni oli vain antaa huomiota ja ihailua heidän egoilleen.
Ajattelen Markoa ja hänen Tinder-profiiliaan. Viimeksi kun tapasimme, hän pyysi minua ottamaan kuvia, kun hän laittoi ruokaa hohtavan valkoisessa keittiössään. Hänellä oli tyylikäs musta esiliina ja hihat kääritty niin ylös, että treenatut hauikset varmasti näkyivät.
– Tajusin myös, miten vahingollisia irtosuhteet olivat minulle, Anne jatkaa. – Joka kerta, kun joku mies ilmoitti, ettei halua mitään vakavaa, jäin miettimään, mikä minussa oli vikana ja mitä olin tehnyt väärin. Monen kanssa päädyin sänkyyn, vaikka emme olleet ehtineet edes kunnolla tutustua. Varsinkin sellaisten treffien jälkeen oli satuttavaa kuulla, ettei juttu johtaisi mihinkään. En voinut olla miettimättä, enkö ollut miellyttänyt toista tarpeeksi. Siksi tuntui suorastaan vapauttavalta ymmärtää, ettei minun olisi edes kuulunut mennä sänkyyn niiden miesten kanssa. Että olin tehnyt väärin sekä itseäni että heitä kohtaan.
– Mitä tarkoitat? kysyn hämmentyneenä. – Miten niin olit tehnyt väärin?
– Raamattua lukiessani ymmärsin, miten huonosti ja epäkunnioittavasti olin kohdellut omaa kehoani, Anne sanoo ja avaa Raamattunsa yhden kirjanmerkin kohdalta. – Ensimmäisessä korinttilaiskirjeessä on sanottu asiasta hyvin: Kaikki muut synnit, joita ihminen tekee, kohdistuvat muualle kuin hänen ruumiiseensa, mutta siveetön teko osuu ihmisen omaan ruumiiseen. Ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli? Tämän Hengen on Jumala antanut asumaan teissä. Te ette itse omista itseänne, sillä Jumala on ostanut teidät täydestä hinnasta. Tuottakaa siis ruumiillanne Jumalalle kunniaa!
– Mitä se siis käytännössä tarkoittaa? Tuskin kuitenkaan selibaattia avioliittoon asti? kysyn ja naurahdan epäuskoisesti.
– Se on kyllä hieno tavoite, Anne sanoo eikä naura. – Olen päättänyt, että seksi saa odottaa ainakin niin pitkään, että voin olla varma siitä, että olemme molemmat vakavissamme. Siis niin pitkään, että olemme ehtineet kunnolla tutustua, ja kumpikin on tavannut toisen vanhemmat ja ystävät.
Tuijotan Annea uskomatta korviani. Onko hän täysin seonnut? En voi kirjoittaa tällaisia näkemyksiä lehteen, jonka ydinsanomaan kuuluu, että aktiivinen seksielämä voimaannuttaa naisia. Ehkä on paras luovuttaa. Sanon Tainalle, että Anne ei päässyt haastatteluun. Voin ehdottaa, että kirjoitan jutun siitä mallista, joka tarjoaa netissä alastonkuviaan, tai siitä meediosta, joka ottaa yhteyttä kuolleisiin lemmikkieläimiin. Heillä on taatusti tarjota lehteen sopivaa sisältöä.
– Hei kuule, oli tosi kiva, että ehdit tulla haastatteluun, sanon ja otan puhelimen käteeni lopettaakseni nauhoituksen. – Luulen, että joudun vielä päätoimittajan kanssa miettimään, mihin numeroon tämä juttu tulisi ja mistä näkökulmasta haluaisimme kysyä sinulta lisää. Sopiiko, että palaan asiaan lähiaikoina?
Unohdan Annen kirjan tarkoituksella pöydälle, kun sujautan puhelimen laukkuun ja nousen. Oloni ei kuitenkaan kevene, vaikka laukku kevenee. Ulos astuessani hengitän syvään kirpeää ilmaa ja suuntaan askeleeni kotia kohti.
Puhelimeni piippaa. Marko on lähettänyt uuden viestin, jossa hän kyselee tapaamisesta. Mikä häntä oikein vaivaa? Eikö aikuinen ihminen jaksa hetken verran odottaa? Hetken mielijohteesta vastaan hänelle, että en ehdi tavata tänään.
Jatkan matkaa kotia kohti. Päkiöihin sattuu, miksi edes omistan näin epämukavat kengät? Joku on roskannut pudottamalla tielle siemeniä. Ne narskuvat korkojeni alla, toivottavasti eivät tartu kengänpohjiin.
Puhelimeni piippaa. Toivottavasti Anne ei ilmoita peruvansa haastattelua. Pyyhkäisen näyttöä ja näen, että viesti on Markolta. Hän ehdottaa tapaamista, lapset ovat jo lähteneet exän luo. Ovat kuulemma itkeneet äitinsä perään koko viikonlopun. Viestin perässä on joukko kärsiviä emojeita. Huokaisen. En välittäisi kuulla hänen erodraamastaan, mutta ymmärrän, että Marko kaipaa lohtua ja piristystä. Enkä minäkään mitään vakavaa tarvitse.
– Hei, anteeksi, olen vähän myöhässä.
Nostan katseeni, ja siinä Anne tuleekin ja kietoo huivin kaulastaan.
– Ei haittaa yhtään, kiva että sulle sopi tämä haastattelu, vastaan. Napsautan puhelimen pimeäksi ja asetan sen kahvikuppini viereen. Marko saa nyt luvan odottaa. – Hae vaan jotain itsellesi, jos haluat.
– Ei kiitos, join juuri kahvia, Anne sanoo, ja katson häntä tarkemmin. Hän näyttää seesteiseltä, ja hänen hymynsä on lämmin ja vakaa. Hänessä on jotain erilaista kuin viimeksi.
– Onko sulle ookoo, että mä käynnistän saman tien tämän nauhurin, niin voidaan sitten keskittyä rauhassa juttelemaan? kysyn ja tartun uudestaan puhelimeen.
– Joo, on toki ookoo.
– No niin hienoa, eli aloitan nyt tallennuksen ja totean vielä tähän nauhalle, että haastattelen sinua Voimaannu-lehden artikkelia varten, ja tallennetta säilytetään kuuden kuukauden ajan lehden julkaisemisesta. No niin Anne, kertoisitko ensin, mitä kuuluu? Mistä olet tulossa tänään tähän haastatteluun?
– Kiitos, oikein hyvää kuuluu. Olin juuri messussa, ja tulen suoraan sieltä.
– Niinkö, mitkä messut nyt on meneillään?
– Ei messut vaan messu. Siis jumalanpalvelus, jossa vietetään ehtoollista.
– Ai, vastaan yllättyneenä mutta sitten tajuan. – Siis tarkoitat sellaista ortodoksista messua, jossa on suitsukkeita ja resitatiivista laulua? Oi, olin itsekin kerran sellaisessa, siellä oli kyllä mieletön meditatiivinen tunnelma.
– Ei, ihan tavallista evankelis–luterilaisen kirkon messua tarkoitan. Sellaista, jossa on virsiä, saarna ja ehtoollinen.
– Ai, okei, vastaan. – Sellaisessa en ole aikoihin ollut, mutta näin hiljattain videopätkän, jossa yksi rock-laulaja oli pappina sellaisessa. Oliko siellä tänään joku julkkis, vai mikä sai sinut lähtemään sinne?
– Kyllä Häntä voi varmaan julkkikseksikin kutsua, Anne vastaa ja hymyilee.
– Ai, ketä siis? Joku urheilija?
– Tarkoitan Jeesusta.
Purskahdan nauruun. – Jeesus on kyllä melkoinen julkkis. Mutta tuskin häntä siellä näkyi kuitenkaan?
– Ei näkynyt, mutta hän on sanonut, että siellä missä kaksi tai kolme on koolla hänen nimessään, siellä hän on heidän keskellään, Anne sanoo ja hymyilee edelleen. Hän ei vitsaile.
– Ookkei, sanon vähän kiusaantuneena, – nyt eksyttiin vähän sivuraiteille, mutta mennään varsinaiseen asiaan. Mä otin mukaan tämän sun uuden kirjan. Tai eihän se enää ihan uusi ole, mutta ajattelin, että jutellaan vähän siitä, että tehdään sitä tutuksi meidän lukijoille. Onko sulla jotain, mitä haluaisit sanoa tästä kirjastasi?
Siemaisen kahvia. Anne katsoo kirjaa ja sitten suoraan minua.
– Kyllä on, hän sanoo vakavasti. – Haluan pyytää anteeksi, että kirjoitin sen. Ja jos joku ei ole sitä vielä lukenut, haluan sanoa, että älä lue sitä.
Olen hukkua kahviini. Kuppi kilahtaa lautaselle, kun tartun lautasliinaan ja alan yskiä. –Tuo oli kyllä melkoinen myyntipuhe, sanon, kun pystyn taas puhumaan. – Onko se käänteispsykologiaa?
– Ei ole. Mä oikeasti kadun, että kirjoitin sen.
– Siis mitä ihmettä? katson Annesta kirjaan ja takaisin. – Miten niin kadut, että kirjoitit sen? Etkö ole enää tyytyväinen kirjaan? Hei, nyt tajusin, vaivaako suakin huijarisyndrooma? Siitä tulisikin hyvä aihe tähän juttuun, sopiiko että otetaan sellainen tulokulma? Meillä ei olekaan
hetkeen ollut juttua huijarisyndroomasta.
– Mulla ei ole huijarisyndroomaa. Tuo kirja on self help -roskaa, joka perustuu siihen, että ihmisiä huijataan tavoittelemaan koko ajan enemmän ja parempaa ja onnellisempaa. Kirjassa suorastaan kehotetaan itsekeskeisyyteen, itsekkyyteen ja omavoimaisuuteen. Niin kuin ihminen voisi omaan napaan tuijottamalla löytää elämälleen merkityksen.
– Siis mistä sä puhut? Oletko saanut jonkin murskaavan kritiikin kirjasta? Hei, ei sellaisesta pidä välittää, kaikki saavat välillä paskaa niskaan. Ja etkös itse juuri tässä kirjassa sanonut, että on tärkeää välttää sellaisia ihmisiä, jotka tuovat huonoa energiaa?
– Mä en allekirjoita enää mitään, mitä sanoin tuossa kirjassa, Anne sanoo. – Mä häpeän tuota kirjaa ja haluan pyytää anteeksi ihmisiltä, joita olen johtanut harhaan. Voitko ottaa juttuun sellaisen tulokulman? Anteeksipyynnön?
– Enhän mä voi kirjoittaa juttua, jossa pyydetään anteeksi sun kirjaa! Kirjalla ja meidän lehdellä on sama kustantaja! En voi nolata kustantajaa. Eikä sinunkaan kannattaisi, jos haluat vielä tulevaisuudessakin julkaista jotain.
– En usko, että haluan enää koskaan julkaista mitään. Maailma on jo täynnä turhia kirjoja, varsinkin self helpiä. Joskus ajattelin, että äänikirjat ovat siunaus, ja ne ovat tuoneet elämääni paljon hyvää. Mutta totuus on, että ne ovat vain yksi keino turruttaa ihmistä ja viedä hänen ajatuksensa pois siitä, mikä on oikeasti tärkeää. Katso nyt, millaisia kirjoja täällä äänikirjasovelluksessa on, Anne sanoo ja näyttää puhelintaan. – True crimea, feelgoodia ja pornokirjoja. Satoja tuhansia kirjoja, mutta arvaa, mikä kirja täältä puuttuu? Maailman luetuin kirja, Raamattu. Sitä ei löydy edes e-kirjana.
– Hetkinen nyt, sanon hitaasti. – Palataan nyt vähän taaksepäin. Muistan, että olen haastatellut sua kaksi vuotta sitten, kun olit kirjoittamassa tätä kirjaa. Voisitko vähän avata, mitä sen jälkeen on tapahtunut? Tai mitä kirjasi julkaisemisen jälkeen on tapahtunut? Musta tuntuu, että keskustelen nyt aivan eri ihmisen kanssa kuin silloin.
– Kiitos, ihana kuulla, Anne sanoo, ja hymy palaa hänen kasvoilleen. – Mä olenkin eri ihminen kuin silloin. En enää edes tunnista itseäni tuosta kirjasta. Sen kirjoitti ”vanha minä”, joka yritti jatkuvasti saavuttaa enemmän ja olla onnellisempi, tasapainoisempi, enemmän läsnä, mitä milloinkin. Sen jälkeen olen ymmärtänyt, että se, missä ihmisen oikeasti pitää kehittyä, on Jumalan tunteminen. Saanko lukea sulle yhden kohdan Raamatusta?
Vilkaisen nolostuneena ympärilleni, kun hän kaivaa laukustaan hiirenkorville kuluneen Raamatun, joka on täynnä kirjanmerkkejä. Aikooko hän oikeasti lukea Raamattua ääneen kahvilassa?
– Se on tässä, kolossalaiskirjeen kolmannessa luvussa: ”Luopukaa nyt tekin tästä kaikesta: vihasta, kiukusta, pahuudesta, herjauksista ja siivottomista puheista. Älkää valehdelko toisillenne. Olettehan riisuneet yltänne vanhan minänne kaikkine tekoineen ja pukeutuneet uuteen, joka jatkuvasti uudistuu oppiakseen yhä paremmin tuntemaan Luojansa ja tullakseen hänen kaltaisekseen. Silloin ei ole enää kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikattua eikä ympärileikkaamatonta, ei barbaaria, skyyttalaista, orjaa eikä vapaata, vaan Kristus on kaikki, hän on kaikissa. Te, jotka olette Jumalan valittuja, pyhiä ja hänelle rakkaita, pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen. Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisi moittimisen aihetta. Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin. Mutta kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi. Vallitkoon teidän sydämissänne Kristuksen rauha, johon teidät on yhden ja saman ruumiin jäseninä kutsuttu. Olkaa myös kiitollisia. Antakaa Kristuksen sanan asua runsaana keskuudessanne.”
Anne nostaa katseensa minuun kuin odottaen vastausta, ja yritän hätistää ympärileikkaamattomat barbaarit mielestäni. Kun en vastaa, hän jatkaa: – Niin kuin Raamattu sanoo, Jumala kutsuu meitä olemaan ystävällisiä, lempeitä, kiitollisia, rakastamaan ja antamaan anteeksi. Hän ei kutsu meitä keksimään unelmia, välttelemään ikäviä ihmisiä ja jahtaamaan mielenrauhaa. Ainoa, joka voi oikeasti antaa meille rauhan, on Jumala. Rauha ei löydy tuijottamalla omaan napaan vaan nostamalla katse Jumalaan ja lähimmäisiin.
– Aivan, sanon hitaasti. – Eli kyse on siitä, että olet tullut uskoon? No, mikäs siinä. Meillä ei ole hetkeen ollutkaan uskoontulokertomusta, joten voimme kyllä ottaa juttuun myös sen tulokulman. Mutta mitään negatiivista en voi kirjoittaa kirjastasi, sillä en voi toimia meidän kustantajaamme vastaan. Mutta varmasti saamme mielenkiintoisen jutun aikaiseksi, onhan uskoontulo kuitenkin kasvava muoti-ilmiö. Joten kerrohan: mikä sai sinut tulemaan uskoon?
– En ehkä haluaisi sanoa, että tulin uskoon, koska tuleminen ja meneminen on jotain, minkä ihminen voi itse päättää, Anne sanoo. – Niin kuin Raamatussa sanotaan, usko syntyy kuulemisesta, ja kuulemisen synnyttää Kristuksen sana. Mutta kuinka ihminen voi kuulla, jos ei koskaan kuuntele? Aiemmin minäkään en kuunnellut. Kuuntelin paljon mieluummin niitä, jotka sanoivat, että minun unelmani ovat tärkeimpiä ja pystyn saavuttamaan mitä tahansa, kunhan vain tarpeeksi ponnistelen. He puhuivat niin kuin minä olisin jumala. Sitä samaa sanoi jo käärme paratiisissa: ”Kun te syötte siitä puusta, teidän silmänne avautuvat ja teistä tulee Jumalan kaltaisia.”
– No mikä sai sinut kuuntelemaan? kysyn ja alan tuntea kärsimättömyyttä. Haastattelu ei etene, kun Anne vain siteeraa Raamattua. En voi kirjoittaa juttua pelkästään Raamatun lauseista. Se karkottaisi lukijat ja olisi varmasti myös tekijänoikeusrikkomus.
– Eräs ystäväni, Anne vastaa. – Olin ajautunut tosi haitalliseen parisuhteeseen, mutta en ymmärtänyt sitä. Mies jopa pahoinpiteli minua, mutta en aluksi kertonut siitä kenellekään. Kun lopulta kerroin asiasta tälle ystävälleni, vähättelin asian vakavuutta. Ystäväni oli kauhuissaan ja kehotti minua lähtemään suhteesta, mutta en ollut siihen valmis, vaan vähättelin asiaa entistä enemmän. Kuitenkin tuon keskustelun jälkeen koin, että kaikki alkoi vähitellen muuttua. Ympärilläni alkoi tapahtua merkillisiä asioita. Esimerkiksi muutaman päivän kuluttua kävimme miehen kanssa illallisella eräässä ravintolassa, jossa tapasin käydä lounaalla. Seuraavan kerran, kun menin sinne lounaalle, ravintolan omistava nainen kysyi, seurustelinko sen miehen kanssa, jonka kanssa olin käynyt illallisella. Vastasin, että seurustelin. Hän sanoi, että se mies ei ole minua varten, ja antoi minulle kirjan, joka käsittelee väkivaltaisia parisuhteita. Ja vain vähän myöhemmin satuin junassa erään naisen viereen, joka alkoi keskustella kanssani. Hän kertoi minulle, miten oli juuri eronnut väkivaltaisesta miehestä. Koin nämä naiset kuin enkeleiksi, joiden rohkaisemana pääsin irrottautumaan suhteesta. Kun seuraavan kerran juttelin ystäväni kanssa, jolle olin kertonut asiasta, kerroin hänelle näistä ”enkeleistä”, jotka olin kohdannut ja että olin eronnut miehestä. Hän liikuttui kyyneliin ja sanoi, että hän oli edellisen keskustelumme jälkeen joka päivä rukoillut Jumalaa, että Jumala suojelisi minua. Nyt hän sai tietää, että Jumala oli vastannut hänen rukouksiinsa, ja minä ymmärsin, että Jumala todella on olemassa ja hän haluaa pelastaa minut.
Anne vaikenee, ja minä mietin kuumeisesti, mitä tästä voisi kirjoittaa. Väkivaltaista parisuhdetta en ainakaan voi mainita, muuten Annen exä voi haastaa lehtemme oikeuteen kunnianloukkauksesta. Voisin kirjoittaa, että Annella oli kumppani, mutta heidän persoonallisuustyyppinsä eivät sopineet yhteen.
– Eli ystäväsi sai sinut tulemaan uskoon? varmistan vielä. – Miltä se tuntui? Koitko valaistumisen kokemuksen?
– En kokenut mitään sellaista, Anne vastaa. – Ystäväni kysyi, tulisinko käymään kirkossa hänen kanssaan ja menin, vaikka en ollut käynyt kirkossa rippikoulun jälkeen. Sen sunnuntain aiheena oli raamatunkohta, jossa Jeesus vertaa Jumalan sanan kylvämistä siementen kylvämiseen. Osa siemenistä putosi tien varteen, mikä tarkoittaa, että toiset unohtavat Jumalan sanan heti sen kuultuaan. Osa siemenistä putosi kallioiseen paikkaan, mikä tarkoittaa, että joidenkin ihmisten mielessä sana elää hetken mutta kuolee sitten, koska sillä ei ole juuria. Osa siemenistä putosi ohdakkeiden sekaan, mikä tarkoittaa, että joidenkin ihmisten mielen täyttävät huolet, houkutukset tai mielihalut, jotka tukahduttavat sanan. Osa siemenistä putosi kuitenkin hyvää maahan, mikä tarkoittaa niitä ihmisiä, jotka ottavat sanan vastaan ja tuottavat jopa satakertaisen sadon viemällä sanaa eteenpäin. Tämän vertauksen kuuleminen sai minut rukoilemaan ensimmäistä kertaa lapsuuden jälkeen. Rukoilin koko sydämestäni, että Jumala antaisi minun olla hyvää maata.
Tunnen, miten teennäinen hymy on jähmettynyt kasvoilleni. En ymmärrä yhtään, mistä hän puhuu.
– Ystäväni myös neuvoi minulle, miten voisin aloittaa Raamatun lukemisen, ja lähetti linkkejä videoihin ja podcasteihin, joissa opetetaan Raamatusta, Anne jatkaa innostuneena. – Hän antoi myös vinkkejä hengellisistä äänikirjoista, joita löytyy varsinkin englanniksi. Minulle tärkeä lukukokemus oli esimerkiksi C.S. Lewisin Tätä on kristinusko, englanniksi Mere Christianity. Aiemmin en edes tiennyt, että Lewis on kirjoittanut myös hengellisiä teoksia, tunsin vain Narnia-sarjan.
Tätäkään en voi mainita, sillä en voi mainostaa jutussa muiden kustantajien kirjoja. – Entä miten uskoontulo on näkynyt elämässäsi? kysyn yrittäen johdattaa keskustelua sellaiseen suuntaan, josta saisin irti aukeaman verran tekstiä. – Onko se saanut sinut luopumaan jostain tai muuten muuttamaan toimintaasi?
– Toki, olen luopunut useammastakin asiasta. Ihan ensimmäisenä luovuin Tinderin käytöstä. Siis kukaan ei mitenkään osoittanut paheksuvansa sitä, mutta tajusin itse, ettei se tehnyt minulle hyvää. Se sai minut kiinnittämään huomiota vain ihmisten ulkonäköön. Pisteytin miehiä mielessäni heidän ulkonäkönsä perusteella ja suhtauduin vähättelevästi miehiin, jotka eivät olleet onnistuneet ottamaan tarpeeksi hyviä kuvia itsestään. Ja kerta toisensa jälkeen päädyin treffeille itsekeskeisten tyyppien kanssa, joiden koko elämä pyöri heidän itsensä ympärillä, ja minun tehtäväni oli vain antaa huomiota ja ihailua heidän egoilleen.
Ajattelen Markoa ja hänen Tinder-profiiliaan. Viimeksi kun tapasimme, hän pyysi minua ottamaan kuvia, kun hän laittoi ruokaa hohtavan valkoisessa keittiössään. Hänellä oli tyylikäs musta esiliina ja hihat kääritty niin ylös, että treenatut hauikset varmasti näkyivät.
– Tajusin myös, miten vahingollisia irtosuhteet olivat minulle, Anne jatkaa. – Joka kerta, kun joku mies ilmoitti, ettei halua mitään vakavaa, jäin miettimään, mikä minussa oli vikana ja mitä olin tehnyt väärin. Monen kanssa päädyin sänkyyn, vaikka emme olleet ehtineet edes kunnolla tutustua. Varsinkin sellaisten treffien jälkeen oli satuttavaa kuulla, ettei juttu johtaisi mihinkään. En voinut olla miettimättä, enkö ollut miellyttänyt toista tarpeeksi. Siksi tuntui suorastaan vapauttavalta ymmärtää, ettei minun olisi edes kuulunut mennä sänkyyn niiden miesten kanssa. Että olin tehnyt väärin sekä itseäni että heitä kohtaan.
– Mitä tarkoitat? kysyn hämmentyneenä. – Miten niin olit tehnyt väärin?
– Raamattua lukiessani ymmärsin, miten huonosti ja epäkunnioittavasti olin kohdellut omaa kehoani, Anne sanoo ja avaa Raamattunsa yhden kirjanmerkin kohdalta. – Ensimmäisessä korinttilaiskirjeessä on sanottu asiasta hyvin: Kaikki muut synnit, joita ihminen tekee, kohdistuvat muualle kuin hänen ruumiiseensa, mutta siveetön teko osuu ihmisen omaan ruumiiseen. Ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli? Tämän Hengen on Jumala antanut asumaan teissä. Te ette itse omista itseänne, sillä Jumala on ostanut teidät täydestä hinnasta. Tuottakaa siis ruumiillanne Jumalalle kunniaa!
– Mitä se siis käytännössä tarkoittaa? Tuskin kuitenkaan selibaattia avioliittoon asti? kysyn ja naurahdan epäuskoisesti.
– Se on kyllä hieno tavoite, Anne sanoo eikä naura. – Olen päättänyt, että seksi saa odottaa ainakin niin pitkään, että voin olla varma siitä, että olemme molemmat vakavissamme. Siis niin pitkään, että olemme ehtineet kunnolla tutustua, ja kumpikin on tavannut toisen vanhemmat ja ystävät.
Tuijotan Annea uskomatta korviani. Onko hän täysin seonnut? En voi kirjoittaa tällaisia näkemyksiä lehteen, jonka ydinsanomaan kuuluu, että aktiivinen seksielämä voimaannuttaa naisia. Ehkä on paras luovuttaa. Sanon Tainalle, että Anne ei päässyt haastatteluun. Voin ehdottaa, että kirjoitan jutun siitä mallista, joka tarjoaa netissä alastonkuviaan, tai siitä meediosta, joka ottaa yhteyttä kuolleisiin lemmikkieläimiin. Heillä on taatusti tarjota lehteen sopivaa sisältöä.
– Hei kuule, oli tosi kiva, että ehdit tulla haastatteluun, sanon ja otan puhelimen käteeni lopettaakseni nauhoituksen. – Luulen, että joudun vielä päätoimittajan kanssa miettimään, mihin numeroon tämä juttu tulisi ja mistä näkökulmasta haluaisimme kysyä sinulta lisää. Sopiiko, että palaan asiaan lähiaikoina?
Unohdan Annen kirjan tarkoituksella pöydälle, kun sujautan puhelimen laukkuun ja nousen. Oloni ei kuitenkaan kevene, vaikka laukku kevenee. Ulos astuessani hengitän syvään kirpeää ilmaa ja suuntaan askeleeni kotia kohti.
Puhelimeni piippaa. Marko on lähettänyt uuden viestin, jossa hän kyselee tapaamisesta. Mikä häntä oikein vaivaa? Eikö aikuinen ihminen jaksa hetken verran odottaa? Hetken mielijohteesta vastaan hänelle, että en ehdi tavata tänään.
Jatkan matkaa kotia kohti. Päkiöihin sattuu, miksi edes omistan näin epämukavat kengät? Joku on roskannut pudottamalla tielle siemeniä. Ne narskuvat korkojeni alla, toivottavasti eivät tartu kengänpohjiin.
Tarja Autio: ESTO KUN Rauha leijailee laskeutuu
Tämän kirjoituksen, jota voi nimittää kolumnin ja novellin rakkauslapseksi, saa lukea jokainen näiden sivujen selailija, joka osaa lukea. Ymmärrystä en oleta henkilöiltä, joiden ikä ei ylety vielä 65:een. Viihtyminen on myös huomioitu, joten vakavaa syvintä löytämättä voi vaan kikatella.
Tiedoksi: ikääntyväksi kehittyy sekä tyhjän nauraja että räkänokka. Ja että eläkeläinen, emerita, emeritus, haamu, ikäihminen, ikäloppu, mumma, muumio, paappa, seniori, suvun patriarkka, tuta, vanhus, widows 95 sekä äijö tarkoittavat yhtä ja samaa.
Vaasassa 5. huhtikuuta 2025
Tarja Autio, parasta ennen
Pyörätuoliani työnnetään pitkin sairaalan käytävää, hissi kuljettaa kerrokseen kohti leikkaussalia. Olin saanut jo rauhoittavia, kohta pääsisin eteenpäin, se poistettaisiin. En ollut kertonut kenellekään sairaudestani, kenelle muka, sellaista ystävää ei ollut. Kun kyselivät lähiomaista, antauduin tarpeellisessa määrin.
Aurinko paistaa keskustan pääkadulle, se on sulana ja jo niin rumana, lika täydellisen avoinna. Kevät tuli pikku puro sanoi puli puli. Vuodenaika pulputtaa mielleyhtymän samaan loruun joka ikinen vuosi, osuvampaa muistijälkeä ei ole jäänyt. Kevät olisi surkimus, jos se olisi ihminen, toki oikeutuksen antaa lupaus tulevasta. Peruskoulun päästötodistus. Kesä. Toukokuun puolenvälin jälkeen on elo jo siedettävää, pieni siivu lämpöä suo kosketuksen iholla. Ja sen jälkeen ryöpsähtää suvi sateineen kuin myös sietämätön helle, ukkosella olen sanellut testamenttiani. Rajuilma on väkivaltaista. Onko elämäni rauhanomaista, kun en ole muuttanut tropiikkiin eläköitymään, kyllä, ehkä niin. Rusketuksen aikaansaamasta hyvänolosta kerrotaan liian vähän verrattuna uhkakuviin syöpäriskistä. Estot päälle, älä tupakoi, käytä suojakertoimia, tee erityisesti keskipäivällä muuta kuin loikoilet suorassa paisteessa, voitele itsesi uudestaan, suojaa silmäsi, pukeudu hassuttelevaan lierihattuun, hakeudu rannalla tai puutarhassa hyvään seuraan sillä, jos mikä niin se pidentää elämääsi ja tarjoaa harmonian. Kaltaisesi grillaaja suo sylin. Juo myös paljon kylmää vettä. Sukella usein.
Kun olin elämäni ensimmäisellä rantalomalla Italian Riminillä kasiyksi sain auringosta allergian, mikä lie sienirokko. Leukani alle kasvoi partaa muistuttava finniarmeija, työpaikkalääkärillä emme voineet kuin voivotella. Clearasil oli vahvaa ja kuivatti ihon karrelle, oliko sekään niin oikein. Emme tunteneet toisiamme vielä niin hyvin, aurinko ja minä, the sun ja the me.
Mahdollinen viimeinen rantaloma lienee jo lähempänä mitä ensimmäisestäni on kulunut. En silti mieti kaiken katoavaisuutta. Asioita tulee todeta rehellisyyden nimissä viimeistään nyt. Siirryttyäni käyttämään kliseistä vapaaherrattaren titteliä olen löytänyt itseni monista viihdekeskuksista. Hyödyllisiä tai muuten mukavia kohteita läpikäytyäni, harmittelen korkeintaan sitä etten hoksannut unelmoida niistä aiemmin. Sinne jollekin on törmäiltävä nyt jos koskaan. Päämääränä ei ole ansiotyöstä korvaava toiminta vaan mahdollisuus tutustua maailmaan. Olen joutunut kuin seuraamaan itseäni. Haahuilen penkomaan outoina pitämiäni. Hoppuani pönkitti mielikuva itsestäni kymmenen ehkä parin kymmenen vuoden kuluttua. Näyttää kuin olisin tuolloin jo apatian ja luukadon rampauttama. Ajan käytön rajattomuus ei ole ainoa keino toteuttaa uutta tulemista vaan oma mielen maisemani, johon ei liity perhekeskeisyys eikä yhtään sydänystävää. Ajoittain on myös yritettävä minimoida kalvavaa häpeää. Rahaa en tässä käsittele, sitähän on tai ei. Velkavankeus eläkeläisenä olisi paha, toivotan voimia sellaiseen todellisuuteen. Muisti, tai sen puute määrittää. Jos nuppi ja terveys riittävät voi henkilö palata enempi tai vähempi ansiotyöhön. Mallia kannattaa ottaa Ameriikasta, jossa valtion johtaja oli neljä vuotta vuorotteluvapaalla ja siten työllisti toisen vanhuksen.
Annan menneiden olla, jos ne estävät nykyisyyden sellaisena kuin se on. Verkostoa en hylkää, kymmeniä vuosia kerätty kudelma. Päinvastoin hyödynnän mitä ikinä tarvitsen. Itsekäs, utelias ja erinomaisen tyrkky ilman ankkahuulia tosin. Elämä kun soljuu edelleen samoilla säännöillä, torjuen ja kohti käyden vuorollaan. Pysyvää on odotus. Ilmoittaudun ryhmiin, jotka kannattelevat minua niin kauan, kunnes joutuvat lähettämään sen viimeisen adressin perikunnalleni. Muistoa kunnioittaen.
Tanssiohjaaja laittaa musiikin soimaan. Ryhmä Zumba Golden on valmiina lennolle. Vente Paca, jota seuraa Feeling Hot ja niin mennään. Tunnin kuluttua on kuuma. Keho herpaantuu, tapailee kohta maan ääriviivoja silti ilmassa leijuen. Turvallisella korkeudella on pysyttävä, uuden lajin huumassa kupsahtaa helposti kontilleen.
- Gracias. Oliko kivaa, tulettehan uudestaan?
- Jos vaan saan aikataulut onnistumaan, vastaan myötäillen, en heittäydy noin vain, vai.
- Voit tulla tanssikoulun tunneille, jos ei kansalaisopiston ajat onnistu.
- Yritän innostua tota tarkoitan järjestää. Tosissani en usko osaavani liidellä.
- Zumba on mielen ja kehon tanssi, elämän laatu kohoaa, tarttukaa kiinni senoras.
- Ryhdikkyys vaikuttaa, ”tanssiva ihminen on kaunis” muistan jonkun kertoneen.
Ja niin oli minulle määritelty lajin harmonia. Päätös ei muuta infoa tarvitse. Ehkä valmis palaamaan entiseen elämääni latinona. Sielunvaellus ei vielä aamulla herätessäni ollut ajankohtaista. Onneksi karma kuljettaa.
Liukenemme pakkaseen, se ei kiduta vaan virkistää. Villainen kaulaliina kutittaa hikistä ihoa, revin sen reppuun. Matka kotiin alkaa nastakengät narskuen. Tuuli nousee, lumipyry luo täydellisen maiseman.
Selailen matkaoppaita ja haaveilen etäisyyksistä, joihin lennän surematta ympäristöhaittoja, ostan lipun heti kun kasaan rohkeutta. Maiseman vaihtoon nivoutuu positiivisen pakenemisen taso. Klikataan lämmin ja kostea tropiikki. Noin. Vai pitäisikö nähdä Kiinan muuri, ehkä sivistyksen mittari – en tiedä, mutta ansainnee tuijotuksen. Seuramatkailu on turvallista yksinäiselle. On kiehtovaa maalailla reittejä, mutta käytännöllistä hypätä ohi hallinnollisten kysymysten. Osallistua kiertoajelulle ihastelemaan oliiviviljelyksiä tai hiplata marmoripintojen ikuista hohtoa, kun opas on nähnyt kaiken vaivan. Ensisijaista on tutustua muihin ihmisiin, ihmiskohtaloihin. Matkustin kauas tavatakseni borrelioosin kokeneen. Tauti oli vahingoittanut jalkoja vakavasti. Onneksi lääketiede palautti ne edes tönkkökävelytasolle, tyyppi oli päässyt jaloilleen. Tunsin itseni etuoikeutetuksi, kun tapailin juoksuaskelia bussille kiirehtiessä.
Takaisin hiljaisuuteen, jolla erakoituminen meidät aateloi. Emme ole karhuja, joille uni talven yli toisi helpotuksen. Meidän on siedettävä loputonta tylsistyttävää kotirauhaamme tai pinnisteltävä ihmisten ilmoille, satoi tai paistoi. Rikkumattomuutta on ehtinyt kulua, vaikka täydellinen se ei ole ollut sillä tietokoneen näppäimistö ääntelee. Yksikään tekstinkäsittelijä ei oikeasti kiinnitä sellaiseen huomiota, jollei ole marinoitunut hiljaisuudessa – siinä ehdottomassa yksinäisyydessä, joka oikeuttaa vaakunaan. En tahdo enää pinnistellä, en jaksa. Viimeisillä voimillani etsin merkkejä muutoksesta. Avaan radion. Nova tuuttaa, kyllä se siitä. Kuinka voin kyllin kiittää esihistoriallisia insinöörejä, radioaallot suovat tiedon janon sammuttamisen rinnalla myös seuraa. Mike Monroe on perinyt miellyttävän äänensä isältään, joka oli Yleisradion kuuluttaja. Niin kunnollinen ammattikuntansa edustaja, voi kunpa omalla isälläni olisi ollut sellainen intonaatio:
”Odotettavissa keskipäivään saakka, navakkaa etelän puoleista tuulta”.
Kukaan ei ole soittanut viikkoihin. Tekstareita putoilee. Suurin osa niistä on ilmoituksia hengissä olosta, ei yhtään suoraa ehdotusta yhteisiin rientoihin, kohtaamisiin kasvokkain. Miten voi olla niin vaikeaa. Olen siis vastenmielinen, ei kun hän ja hän ja hän ovat. He. En muista miksi etäännyin muutamista tutuista, jotka olivat potentiaalisia tulevia tosiystäviä. Eihän kukaan ole perusteellisen tylsä, paha tai mahdoton. Voisin vaikka vannoa, että ilmassa leijui yhdessä koetun jälkeen tahtotila jakaa elämää myös tulevaisuudessa. Kasvoimme erilleen ennen kuin ehdimme lujittua, olet oikeassa. Sukulaisille pitäisi olla edes kohtelias. Kaveriporukka vaihtelee elämän aikana, kunnes jäljelle jää... yhden käden sormet riittävät. Voiko henkilöä sanoa kaveriksi, jos ei olla tavattu kymmeneen vuoteen. Positiiviset ihmisoletetut käyttävät sanaa ystävä, kun oma ilmaisuni voisi kuulostaa: ”oltihin joskus kavereeta ei olla piitattu sittemmin”. Etääntymisen vaikuttimena sieltä raadollisimmasta laskien: muutama kuollut tai muuttanut ties minne, pariutunut puolisoonsa ja muumioitunut sinne. Välttelen ainakin heitä, joilla on mennyt taloudellisesti oikein hienosti, budjetti pitänyt ja sellaista virheettömyyttä. Ovat ilmeisesti älyllisiä ja siten teräviä kasaamaan uraa, omaisuutta, ulkonäköä ja hippoja uima-altaan reunoilla. Kyllä minäkin rakastan tanssia ja olen uimamaisteri. Kuitin ojensin parille, sinänsä valovoimaiselle, joiden lahjakkuus keskittyi maaniseen manipulointiin. Ihan vaan säälistä, sillä heidän seurassaan oma kiusaajan henki pääsi pullosta liekehtien. Kunnes sitten eräänä päivänä kuten saduissa tapahtuisi, toinen mainituista valopäistä ottaa yhteyttä. Olisiko toteutunut vuosia aiemmin, jos olisin liittynyt faceen, välähtää mielessäni, kun availen viestiä. Hän, jonka koko nimeä en ole yhteystietoihin kirjoittanut. Kaksi etunimen ensimmäistä kirjainta joskus niin verkkokalvolle palaneina.
- Moi, minä – mitä asiaa, säästänyt numeron? töksäytän alkuun.
- Niin sinäkin.
- Mitä, kaupunkimme haastaa juttelemaan tuntemattomalle, sitä on liikkeellä.
- Me mitään tuntemattomia tai kyllä - vaikka niin.
- Nytkö tavataan, vihaan puhelimessa sun kanssa?
- Miksipä ei, en oikeastaan tarkoittanut.
- Mitä sitten?
- Tänään, käykö Ukkokarilla.
- Huono ilma pyöräillä niin kauas.
- Haen tietty, tiedän missä asut.
- Senkin stalkkeri, tule sitten viideltä niin ehdin ottaa permanentin.
- Edelleen niin hauska, hei vaan.
Deitti! hymyhymiö hämmästyshymiö hikihymiö. Siis matkaan käy. Kaivelen muistia, kohtaamisia miehen kanssa, nykyinen ulkonäkö ehkä tunnistamaton. En silti pyydä laittamaan neilikoita rintaan.
Ääni oli tuttu, pidättyväinen. Ei sentään nieleskellyt kuten puhemies. Tapaamme, niin sovittiin. Olen viihtynyt sen kanssa hetken ja sitten vielä ohimennen aamuyöhön. Minä takerruin, hän ei uskaltanut rotuhevosia. Ehkä silloin keskityimme ihanaan minuun. Taisin edellyttää sitä erinomaisella voimalla.
- Astutaan nykyhetkeen, avaan keskustelua pelastaakseni itseni romantiikalta.
- Minulle Jack Daniels, kiitos
- Otan viinilasillisen, valkoista.
Hän oli pitänyt yllä ruumiinkulttuuria. Miellyttävät reidet edelleen. Hänen seurassaan voi myös olla hiljaa, piirre saa katseeni karkaamaan merelle päin, muttei pois.
- Mitäs kuuluu, oikeasti? se kysyy enkä huomaa kuluneita vuosia sinänsä uurteisilta kasvoilta, silti ne ovat siellä. Silmien ympärillä eniten. Hyväksyn jokaisen.
Sääli on marttyyrin oivallus nälviä ylimielisenä pitämiään, lopputulos tuonee mielenrauhan osapuolille. Sekoilen olevan ja päänsisäisen kanssa, jo niin tottunut yksinäisyyden dialogiin. Haen maisemasta ohjeita. Elämä tarjoilee tasoitusta, muistan säännön. Saaret huojuvat meren sylissä, aallokko on kohtuullinen, lokit kirkuvat, kun eivät osaa laulaa, näen auringon jo laskevan. Hymähdän huomaamatta kokonaisuutta ja kysyn mieheltä, jos hän tietää mihin viskisiepon voi lokeroida tai salitintin. Se vastaa, että lentäviin lautasiin. - Oikein. Haistan sen taas, yhteenkuuluvuuden. Torjun. Pakotan poikki. Vesiskootterin ääni lähestyy, neonvärinen kuljettaja on ehkä karannut kaljalle, vaikka kertoi käyvänsä lisäämässä puita saunan kiukaan alle. Kukaan perään ehdi eikä kehtaa, kun toinen on jo ulapalla. Luon tarinan tuntemattomasta juuri kun pitäisi keskittyä keskustelemaan.
Onko mahdollista kuitata ihmissuhde pelkällä Ystävänpäivän kortilla. Korttiavusteisella elonmerkillä pärjään syksyyn, jolloin on syntymäpäiväni. Sosiaalinen media on luonut käsitteen, jota kutsutaan kaveruudeksi. Kirjautuminen palveluun tarjoaa tuntuvan määrän henkilöitä ympäri maailman, jotka avaavat kokemuksiaan ja joille vastavuoroisesti saa tunnustaa syvintään euroviisujen suosikeista rantatonttien tarjontaan. Linkität niistä yhä uusille osajoukoille ilosanomaa. Vaikuttajaksi kutsutaan aiheeseen liittyvää ammattikuntaa siellä bittiavaruudessa. Hän välittää 50-100 valokuvaa verkkoon pikkuruisista jälkiruoka-annoksista myöhään nautitulla hienolla illallisella (fine dining by late night), yhden esimerkin työtaakasta mainitakseni. Vaikuttaja voi olla uutta uraa tavoitteleva tuttavasi, toinen eläkeläinen. Kuvaruudussa hän kutsuu sinua virtuaalikotiinsa, pyöräyttää symboliset kapselikahvit ja availee uunin luukkua, jossa näyttää kypsyvän mustikkapiirakka. Lopuksi hän kertoo kuinka ulkolaisista (siihen väliin tulee erisnimi) marjoista valmistuu erinomaisia...
Nyt jo urheaksi nimittämäni mies tahtoi tavata kasvotusten, kun sitä ehdotin. Unelmieni käyttäytymisnormi ruumiillistuu rantabaarissa. Niputan meidät kuulumaan aktivisteihin, hmm - piirun verran epätoivolle kallistuneisiin. Fysiikan laki, kun tilavuus pienenee niin paine kasvaa.
Ennen kuin ympärilläni vellonut ihmissuhdeverkko alkoi harventumaan jaksoin osoittaa lähestyttävyyttäni. Ehdottaa pyöräilymatkoja, kutsullani jouluglögille maaliskuussa tarjosin humoristista seuraa. Ehkä he perääntyivät rehellisinä perinteille. Muutama ei voinut nauttia Runebergin tortuista kuin 5. helmikuuta. Joku alleviivasi tahtoansa liittyä seuraani, mutta kun just silloin oli muuta. Menin kotiin ja nautin uuden ajan laskiaispullan. Siihen tarvitaan lyhyt lasi sekä jääkaappikylmä 4 cl:aa Amarettoa, ruokalusikallinen kermavaahtoa ja ripaus hienonnettua kardemummaa. Johtuen itsesäälin määrästä, huikka nautitaan vollottaen tai ähkäisten voittajana. Ja hyvässä nousujohteisessa voi poiketa parvekkeelle odottamaan seinänaapurin saapumista tupakalle. Jos hän kohdistaa katsettaan, hymyilee – voit aloittaa keskustelun tupakoinnin sairastuttavasta... ehkä varma tapa irrottautua keskinäisestä orastavasta tuttavuudesta.
Takkatuli rätisee ja loistaa ravintolasalissa, aurinko häikäisee silmien korkeudella. Laittaisinko aurinkolasit. Diivailua, sen sijaan kysyn mieheltä, miten korkealla hänen elämänsä nykyisin loimuaa.
- Tavalliset lenkkarit ei iske tulta, se vastaa ja kohottaa pikaria. Hätkähdän, ehkä se iskee kohta silmää sanojensa vakuudeksi.
- Ovat silti joustavat kulkea?
- Sopii olla, kropassa kohta metallia enempi kuin luuainesta.
- Ihailinkin aina ryhtiäsi, en tiennyt alkuperäistä syytä, kiusaan sitä. Kahden ensimmäisen hörpyn jälkeen flirttailen. Katutytön kielenkannattimet on tuulella lukittu.
- Juoksen veteraaniporukoissa, ne metallit on käsivarsissa, hän ojentaa, ja kehuu maratonejakin olevan muutama.
- Mahtavaa, juoksuista ollut lehdissä, onnittelen. Kerroin lukeneeni lajista mitä kutsutaan juoksuksi, mitä – onko leveysasteella viisaampaa neitsyttä? minä, jos oikein yritän. - Jeep, takeltelen ja kysyn jos heitä on vielä monia – tarkoitan ikäisiäsi, nieleskelen viimeistä sanaa onnistumatta.
- Noista risuista tehtiin ennen luutia, mies osoittaa pöydissä olevia vaaseja, joissa on pääsiäiskoristeita, pajunkissoja ja risuja höyhenillä.
- Mitä sitten, oletko ajatellut hankkia uuden harrastuksen? Jatkan, etten itse voisi kuluttaa aikaa käsillä tehden. - Ruusut vaaseissa olisivat tyylikkäämpiä, arvostelen.
- No se riippuu... Porrasluutia, leipäkoreja, koristeita, luova ihminen.
- Mutten näppärä.
- Tein niitä, siis porrasluutia ja möin markkinoilla.
- Maailman ympärysmatkalleko?
- Ei, osallistun maratonille Färsaarilla.
- Kas kun et Grönlantiin, sinne ennen kuin Trump ostaa ja laittaa rajat kiinni.
- Politiikkaa tähän, urheilun pitää olla puhdasta.
- Sano että tuo on vitsi, mistä rahat urheiluun, jos ei olisi poliitikkoja.
- Tuletko mukaan?
- Hierojaksiko, enhän mä juokse. Pyöräilenkin vain keskimatkoja, kiemurtelen yllätettynä.
- Sen vuoksi että juuri sinä keksit tekemistä reissulla vaikket kuuluisi asian harrastajiin. Olisit seurana parasta mahdollista, mies imartelee. Elää muistoissaan, totisesti värittänyt niitä.
- Ystävällistä kun kysyt, mutta miten tätä meidän välistämme, ikivanhaa ja melko heppoista suhdetta voisi yhtäkkiä lujittaa? Matka mihin tahansa saareen tietää melkoista yhdessäoloa.
- Olen eronnut, se paljastaa.
- Montako kertaa sitten viime tapaamisen, naurahdan menneistä vieläkin loukattuna.
- Täytyy lähteä nyt, mutta lupaatko miettiä.
- Soitellaan, niin kyllä, jään tänne vielä vähäksi aikaa
Miehellä on hallussa hitaan etenemisen maailmanennätys. Sille, skool. En halua vastata puheluun, jos palaa asiaan. En ota itse yhteyttä. Apua! Loukkaantuu. Menetänkö paljonko. Ei minulla ole varaa kieltäytyä. En lähde tähän kiitoon, kummallista – huvikseenko ehdotteli. Spontaani äijä, myönnän. Meidän momentum valui ohi aikoja sitten. Ja silti tämä haikailu, johon heittäydyin.
- Kiva kun on aktiviteetteja, terveyttä! huikkaan sen selälle, ja toivotan mielessäni hänelle joustavaa kirittäjää.
Elo jatkuu sopivaksi tasoitetulla tiellääni, tapaaminen kätevän yhdentoista illan exän kanssa piristi, sillä vastaavaa ei ollut enää usein tarjolla. Kehräsin aiheesta, kun hoksasin, että olin ylipäätänsä muistunut miehen mieleen, sekä mukana ranginglistalla jollain järjestysnumerolla. Mikähän se oli? Olin käväissyt myös paikassa, jota kutsutaan kariksi, en löytänyt sieltä kasapäin haaksirikkoutuneita miehiä, vain yhden ukkoutuneen. Pakoilevaa saunanlämmittäjää en ollut katsonut tarkkaan. Joskus ei näe muita kuin meidät.
Onko ihminen milloinkaan yksin, kun sillä on perhe. Avioeroni jälkeen uuden yksikön muokkaaminen on tyrehtynyt kyynisyyteeni. En kuulu niihin, joilla oli jo uusi katteltuna. Arvion happamuudestani paljasti eräs vieläkin kaverina pysytellyt henkilö. Ajatus on jäänyt kellumaan jonkin asteisena totuutena. Määritelmää tulee tosin kommentoida itsenäisen naisen luonteella sekä ainoastaan valikoiduilla muiden mielipiteiden noteerauksilla. Entä perhe, voi hyvänen aika, kuinka paljon joillakin onkaan Perhe. En kuulu heihin. Pidän kiinni siitä mitä on, mihin kykenen ja lapsi rakentaa omalta suunnaltaan jopa vahvemmin sukuun sitoutumista. Ihmelapsi. Aina ne kasvavat vastakohdiksemme. Kaari saavuttaa taitekohtansa, kun laskemme jälkikasvun maailmalle, jatkamme onnellista parisuhdettamme tai eroamme ja naimme uuden, alamme sinkuiksi ja juuri kun oma itsenäistyminen saavuttaa lakipisteensä me ja he etäännymme. Lapset ja lapsenlapset elävät mielissämme päällimmäisenä hyvässä ja surussa. Suvun keskinäisten vastoinkäymisten arvellaan vahvistavan – tai ovat syy katkaista välit. Korona pandemian pakkoeristyksen ansiosta tiedämme sietävämme yksinäisyyttä oikein hyvin. Ja sitten on ne muut, jotka eivät läpäisseet suoritettua ihmiskoetta, etäkouluja, etätöitä, tapaa kuljettaa kotiin ruokakasseja, tapaa vilkuttaa palvelutalojen ikkunassa seisoville isovanhemmille. Eteläisen Suomen teille nostetut betoniporsaat jättivät äidin tuoreen sulhasen puolelle – olihan pohjoisessa isä lapsistaan huolehtimaan. Valinnat tuli tehdyiksi, entä sitten – suurin osa jäi henkiin. Hyvää hygieniaa toteuttaa myös irti päästäminen jatkuvasta halailusta. Suomalaisille outo tapa pääsikin yleistymään jo vastenmielisessä määrin. Vainajien määrä oli Italiassa ja Ruotsissa kohtuuton. Suomessa, no niin, se unohtuu. Uuden läheisverkoston päivittäminen oli tapahtunut.
Tavaratalon aulassa on peliautomaatti, annan itselleni luvan heittäytyä sen vangitsevaan maailmaan neljällä kolikolla. Liian pian niistä ei ole yhtään jäljellä. Jään harmissani nojailemaan paikkaan kuin uutta strategiaa pohtien. En ala hakkaamaan luottokortin turvin, olisiko se edes mahdollista, kunpa ei. Seurailen asiakasvirtaa. Häviöni tunnustaen siirryn kaupan puolelle, siellä me kaikki saamme tukeutua tavaratalojen kassahenkilöihin, jos ja kun geeniperimän mukaisesti ja evoluution turvaamiseksi kaipaamme seuraa. Voimme luottaa heidän sosiaaliseen kyvykkyyteensä. Vai kuka sinulle on viimeksi - tai toiseksi viimeksi hymyillyt, sanonut sanasen, puhunut ylipäätänsä.
- Hyvää päivän jatkoa.
- No, sitä samaa, vastaan liki pelästyneenä. Kiitos niin paljon, huokaan lapaseeni.
Viivakoodilukija teki kassahenkilön liikeradoista notkeita kuin robotti aamuyön pilates-tunnilla, lantio ylös ja alas, ei, ei niin vaan zik zak. Varsinainen kassahenkilöistä riippumaton asiakastorjunta alkoi kehittymään jo aiemmin, työnantajan ideoimalle kustannustehokkuudelle oli ja on hintansa. Varastoihin tarvitaan noukkivaa henkilökuntaa sekä kuljetuspuolelle. Henkilökohtainen palvelu kassalla on turhaa, sinne saapuessa asiakas on tehnyt jo ostopäätöksensä. Kiireisimmät käyttävät itsepalvelukassaa. Jos siellä takkuaa, voi toinen asiakas neuvoa. Jääkö kassahenkilö näin työttömäksi ja alkaa syrjäytyneeksi, voi olla – voi olla, että työllistää itsensä yrittäjänä, lähtee uudelleenkoulutukseen, tai voittaa uhkapelissä. Tässä tavaratalossa työskentelee kassahenkilö, joka tervehtii asiakkaita dramaattisesti ja toivottaa uskottavasti. Kiitos että valitsit meidät asiakkaat yleisöksi. Hän katsoo silmiin enempi kuin itse kykenen.
Tahtoisin mennä seurustelemaan verokonttoriin, mutta se ei ole enää mahdollista, henkilökohtainen asiakaspalvelu on lakkautettu. Puhelut ovat kalliita eikä niiden aikana kehtaa empiä. Asia sinänsä on ratkaistavissa netissä, arvelen osaavani. Kaupan entinen käytävä on postilaatikkojen täyttämä palvelutila. Pitäisi lunastaa paketti. Voiko kukaan näyttää miten, haloo onko ketään? Vieressäni odottaa nuori herra, puhuu heikkoa suomea mutta tarjoaa apuaan heti. Kiitän isosti elehtien. Poika luo katseensa alas, pyyhkäisee hihaan nenänsä ja sanoo - älä saakeli. On jo kielikylvetetty kadulla, siitä sitten jatkoon kielioppia tarkentamaan. Kiitos että valitsit meidät.
Pitkään liukuva aamupäivä kuljettaa vapaaehtoiskeikalle kirpputorille, kielten sekamelska on osa ympäristöä. Kahden tunnin matka Mustalle merelle, Välimerelle ja aina Tyynellemerelle saakka alkaa. Passia ei kysellä, palvelutahto riittää.
– Nice to meet you.
Tila on juuri avattu varasto, josta välitämme tarvitsijoille ensiapua. Alueen sanomalehti saapuu tekemään juttua, kamera käy. Puheenjohtajamme kertoilee yhä laajentuneesta tarpeesta palvelulle. Otan vastaan laatikollisen leluja ja taloustarvikkeita. Lahjoittajilla on mistä antaa. Kiitos, hienoa että valitsitte meidät. Asiakkaat hymyilevät – väsymystä ei näy. Tiedän heidän saapuneen kaupunkiimme olosuhteista, joissa väkivalta, nälänhätä tai sota ovat tuhonneet elinolosuhteet. Olen myyjä, minun kuuluu olla sympaattinen - hymyillä. Nuorehko nainen näyttää sylissään olevaa pitkulaista pakettia, valkoisen virkatun peitteen alta pilkistää vauvaihminen.
- Hän on viiden kuukauden, saavuimme eilen.
- Ciao bella, sanon vauvalle ja annan äidille muumin.
- Tervetuloa Suomeen!
Autatte välttämään turhautuneisuutta, keskeytätte itsekeskeisyyden, luotte päivälle järjestystä, näytätte minkä värinen voi toinen olla.
– Tervetuloa uudelleen.
Suljemme varaston tältä päivältä. Pesemme kätemme, desinfioimme ne lopuksi ja päätämme mennä yhdessä lounaalle. - Johonkin kivaan paikkaan, kyllä – ei haittaa, vaikka maksaisi 14 euroa.
- Onko näin.
- On, niin on tänään. Seurasta pari euroa, osa ruuasta itsestään ja loput siitä ilosta,että me voimme tehdä sen yhdessä. Hyvästi tavanomainen pyhä kolminaisuus: kate yhdelle, siinä haarukka ja juomalasi, punalaputettu pasta-annos sekä lehti avoinna.
Illalla puhelimeen nakuttaa tekstiviesti, jonka mukaan kunnallinen päivähoito kaipaa sijaista. Niin toimii rekrytointi. Eläkeläiset kelpaavat, joko meidän itsemme vuoksi tai henkilökuntavajeen vuoksi. Kunnioitus ja kaveruus lasten kanssa kehittyy totutellen. Työpäivästä pitää selvitä joka tapauksessa oikein toimien. Eläkeläisten mukanaolo päiväkotiarjessa hoitaa sukupolvien väliset osapuolia rikastuttavat ihmissuhteet. Toki on hurjaa, jos Erkki-Minttu tulee kotiin mustalla silmällä. Yhtään ei kannata kertoa ”arvaa miltä vastapuoli näytti” vaan kertoa rehellisesti - etten katsonut sillä hetkellä siihen suuntaan. Pienestä hitaudesta huolimatta ikäihmisiä tarvitaan välittämään seuraaville sukupolville kärsivällisyyttä. Vastaan saapuvani.
Potkin sisätiloissa futista. Yksi aikuinen vastaan kolme lasta, kaikki otamme matsin tosissamme. Välipalaksi syömme rahkaa ja kuulen että yksi lapsi toteuttaa vanhempien toiveesta dieettiä mihin ei kuulu lisätty sokeri. Kunpa sitä pienokaista voisi teininä tai aikuisenakin rajoittaa ihan vain kieltämällä. Mitä jos siitä tulee Elokapinaan kiihottaja tai talousrikollinen. Miika-Liisa noin ei tehdä! me emme tahdo, että sinä maistaisit sillä lailla maailmaa.
Heitän magneettiongen laatikkoon, kun oikein kuvittelen, näen siellä ympyrää uiskentelevia kalaparvia. Sylkäisen symbolisesti ongenkoukkuun ja kerron tahtovani saada suuren. Lohi olisi syötävistä paras, mustekalasta en pidä, eikä tietoja haikalan gastronomisista ominaisuuksista ole. Nostan saaliini. Oikeassa elämässä koukku olisi repinyt inhottavasti kalan alaleukaa. Herkistyn ja sallin puistatuksen tulla. Yllätyn ympärilläni huokuvaa hiljaisuutta. Saaliini on siinä, valmistusta vaille syötävä ateria. Toiveiden toteutumisella on hintansa. Ruokailusta lähetetään lasku. Tunteile tai kuihdu nälästä, valinta on ylisukupolvinen
Olen leijaillut, kohta laskeudun. Ennen päämäärääni kirjaan lisää rauhasta, mielenrauhasta, kotirauhasta ja maailmanrauhasta. Tarina yksinäisistä suljettujen verhojen takaa pälyilevistä suomalaisista, joille on annettu sitä liikaa ja liian usein, heidät on jätetty rauhaan. Rauhasta ja Toivosta, heille annan äänen. Joskus iltaisin pohdin, miksei rauha syö unilääkkeitä tai tarvitse kuulolaitetta. En minäkään. Entä kuunteleeko kukaan, kun toivo puhuu ja lupaa ihania asioita? Voih, minäkin olen sinisilmä, jotain toteutuu, siihen luotan. Kuuntelen, en lakkaa toivomasta. Optimismi on myöntymistä, torjuva ennakkoluuloisuus ei ole.
Klikki-otsikoiden virta kääntää keskittymiseni, on aika lukea aikuisen iltasatu. Huomaan julkimon hankkineen diagnoosin mielensä melankolisuudesta. Jokainen suomenkielinen juoru läpäisee kännykkäni jonkun saatanallisen selaimen välittämänä, tällä kertaa huomioiden entisen muusikon, nykyisen merkittävän isän ja juontajan kohtalon. Tykkään vieläkin kaktusviinasta ja se velvoittaa hymyilemään kuvalle. Näin hänet kerran livenä viihdeohjelman nauhoituksissa tukka tupeerattuna, lakkaus oli huomiota herättävä. Hupsu fleda, mutta niin toimitaan TV studiossa. Todellisuutemme on tylsempää, hilseistä ja kaljua, vaadin lisää geeliä tai ainakin hurligurlia. Niin televisio kuin jo mainittu radio käyvät kaverista. Pidän oikein paljon koirista, hankkisin jollen olisi allerginen, niiden kanssa on mukavaa jutella luottamuksellisesti. Silti pidän televisiota seurallisempana. Seinänaapurit saattavat olettaa luonani käyvän vieraita lähes joka ilta. Ei nyt sentään, minä vaan kommentoin milloin mitäkin. Ihan kuin julkimon kuva nyökkäsi nyt takaisin? Onko minultakin todettavissa ADHD, muodin harjallako tässä ihan. En sitten olisikaan oikeasti keskittymiskyvytön, vailla harkintaa, vailla pitkäkestoisia ihmissuhteita, keskiasteen rimaa hipoen ylittänyt typerys, aamu uninen entinen tupakan väärinkäyttäjä sekä perso makealle edelleen. Olen pitänyt itseäni ahkerana, ulkopuolisten arvostuksesta nauttinut tässä mielessä myös muutaman kerran. Raha on ollut paras moottori, nykyisin riittää vilpitön kiitos ja oman ansioitumisen arvostaminen. Ilon ketjuviesti. Ennen nukkumatin hiekan heittoa minut valtaa kiperän kysymyksen myrkky eli vähättely. Taidan olla hyvä näyttelemään aktiivisuutta, monet draaman kurssit käynyt jo jotain osaa. Itsetunto hankitaan lapsena, mitä jos seisoin silloin nurkassa häpeämässä, kun muita kehuttiin. Mitä jos kasvattajani arvelivat ylpistyväni turhista kiitoksista. Mistä seniori saa ostaa itsetuntoa - otan pakkauksia kaksin kappalein, jollei viimeisen käyttöpäivän merkintää.
Ihanko tosissani kuvittelen tarvitsevani ajan mukaisen henkidiagnoosin. Saisinko vastauksen, miksi olen tyytyväinen tai edes hengissä, vaikka elän kuten elän. Tähän saakka en ole kyseenalaistanut, kun en ole tajunnut oikeuksiani olla muunlainen. Jospa jo huomenna heti – altistan itseni kuulustelulle, ehkä joudun täyttämään useamman valkoisen arkin, katsomaan lähelle ja kauas. Jokainen on määriteltävissä. Pallottelen mitä diagnoosilla tässä vaiheessa. Itseään on siedettävä ja jokainen joutuu aprikoimaan, tekikö elämässään parhaansa. Epäilen edes pääseväni tutkimukseen, mutten karista päähän pinttymää ennen kuin tarkistan mitä se maksaisi yksityisellä. Pitää miettiä. Päätän jatkaa elämääni annetulla – koska voin. Nukahdan.
Olen ihan pian käsitellyt aiheen seniorikansalaisen ajankulua edistävistä vinkeistä. Vielä on käsittelemättä kaikki muut aiheet, joilla saattaisi olla tekemistä vapisevien – mutta ah, kaikesta huolimatta halauksiin hamuavien käsien kanssa, tai tuesta ahneille kaihin näivettämien silmien aueta. Katsotaan vielä ne. Lisääntynyt vapaa-aika lisää ongelmia, kukaan ei jaksa vain viihtyä. Siinä missä minä tukeudun ajoittaiseen improvisaatioon ja selviän hurjan luontoni ansiosta, on vastavuoroisesti monia ilmeisen kunnon ihmisiä, joille eläkeaika suo oikeutuksen oleilla
rauhassaan. Velvollisuus yksinäisyyteen kuuluisi myös tähän tapaan vanheta, kaikkea kun ei enää voi. Höpsis. Jollei kysymykseen tule yksityisyys. Tarkastelen elämää kirjoittamalla muistiinpanoja ynnä muuta havaintoa, kirjeitä, häväistyksiä, runoja ja pelkkää sontaa mutta kirjoitan - sillä se on omintani. Kännykkäkuvat eivät vedä vertoja kirjainten luomalle dokumentoinnille. Kirjoitan kaunokirjallisuuden suomin vapauksin, totuutta on turha kaivella, kun en aina oikein muista mikä se edes oli. Jos tekisin töitä toimittajana, roikkuisin otsikoissa arvioitavana liukuvasta realiteettien tulkinnoista. En toimi, olen pelkkä amatööri heinäsuovassa, minulla on suttupaperini ja kannettavan kansio nimeltään private dancer.
Kaipaan jo uutta muutosta luovuuteeni. Venäläisten klassikkojen lukeminen alkuperäiskielellä saattaisi auttaa, mutten ymmärrä tekstiä. Määritä minulle taide tai syön sinut. Ehkä löysin silti jotain valaisevaa pari sataa vuotta vanhoista ja niin tein alustavan siirron. Kehittelen nyt fantasioita, joiden yhteinen nimittäjä on tulevaisuus. Tuo kansio puolestaan kiteytyy ajatukseen suunnitelmat teoiksi. Jollei mielikuvitus tai havaintokyky riitä, niin eipä tuo haittaa, pelkkä sanan helinä. Esittelen tässä pintaa idealle kuin kauniiksi lopuksi ja ylpeyttä tuntien. Jos lukija aistii lähestyvän katastrofin, muistutan varoittaneeni. Kyseessä on kilpailu, johon olen ilmoittautunut. Valmistautuminen on myös jo käynnissä, tuulikoneet hyrräävät, lateksihaalareita ommellaan. Taustoitan aihetta. Kas kun kisaan nimeltä ”Miss on Isoäiti” olen vielä liian nuoren näköinen, siellä pitää muistuttaa mummua. Ei sinne, vaan tavoitteeni on moderni kansainvälinen Mrs Grandmom. Valmistautumiseni saattaa hipoa yltiöpäisyyttä mutta erottautumalla menestyy, ja sen vuoksi uhraan, sellaista se on, kun tunne vie. Tahdon voittaa ja mielikuvissani otan jo vastaan palkintoja, esimerkkeinä kuva jonkun lehden kanteen, Hesarin kuukausiliitteeseen ainakin, oma podcast Yle Suomella sekä tontin Como järven rannalta. Tekokynsille tai glitteri hameille palkkioina minä sanon piutpaut, sellainen sopii teini morsioille. Minä tahdon näkyä. Esikarsinta kiertueelle pukeudun persoonallisesti, T-paita kasvokuvallani on jo tilattu. Osallistuminen kisaan edellyttää paitsi sopusuhtaista kulumatonta ulkonäköä niin myös henkevyyttä. Yllätän tuomariston avaamalla tavoitteitani paitsi 1960-luvun pasifistisen maailmankuvan levittämisen edelleen – kuin myös keksimäni innoituksen kohteen. Esimerkkinä jäljellä olevasta taistelutahdostani anon makeisille vapaata liikkuvuutta EU alueella, jota tukemaan tarvitaan yhteiskunnan rahoittamat proteesit, pelkät tahnatuubit eivät yksin riittäisi suojaamaan hammasmätää, se valtaisi tässä tapauksessa (jos karkit olisivat ilmaisia) kaikilta koko kaluston. Tietysti se vaikuttaisi niin, miten muutoin. ”Makea on iloa ei noloa” tulen toitottamaan. Inhoan ilkeyttä, jospa tuomarit vaistoaisivat sen aurastani ja suojelevat kauheuksilta. Vaikka tunnistan ennakkoluulottomuuteni, olen liian vanha sietämään somen susia.
Ympärilläni vaikuttaa olevan edelleen kovin hiljaista. Nämä eivät ole kelvolliset rauhanehdot, aavistelen ja puolustaudun. Synnyimme elääksemme mielekästä omaa. Kaipaan rintamalle vaikka pelkään haavoittuvani. Yksinäisyys on mahdollisuus heittäytyä sinne tänne kuin myös riski sairastua ja kuolla pois muiden mielipiteiden pelossa. En ole enää aikoihin ollut säiden armoilla. Luonto ravitsi, innostikin alkumetreillä ja kieltämättä seurailen jonkin verran ilmapuntaria. Samoilin vuosia kallion koloissa, kyttäsin tähtiä, katsoin kosken kuohuihin ja lopulta hyppäsin ja selvisin ilmeisesti, sillä olenhan tässä. Ulkoilu rajoittuu tällä hetkellä aivasteluun savustuslaatikon ääressä takapihalla. Vuolen lepänoksia, ne antavat pikantin maun kalalle. Koskaan ei tiedä kuka tulee illalliselle. Kalan ostan valmiina, tai otan vastaan tuliaisena. Näky koukusta sen leuoissa puistattaa yhä.
Tiedoksi: ikääntyväksi kehittyy sekä tyhjän nauraja että räkänokka. Ja että eläkeläinen, emerita, emeritus, haamu, ikäihminen, ikäloppu, mumma, muumio, paappa, seniori, suvun patriarkka, tuta, vanhus, widows 95 sekä äijö tarkoittavat yhtä ja samaa.
Vaasassa 5. huhtikuuta 2025
Tarja Autio, parasta ennen
Pyörätuoliani työnnetään pitkin sairaalan käytävää, hissi kuljettaa kerrokseen kohti leikkaussalia. Olin saanut jo rauhoittavia, kohta pääsisin eteenpäin, se poistettaisiin. En ollut kertonut kenellekään sairaudestani, kenelle muka, sellaista ystävää ei ollut. Kun kyselivät lähiomaista, antauduin tarpeellisessa määrin.
Aurinko paistaa keskustan pääkadulle, se on sulana ja jo niin rumana, lika täydellisen avoinna. Kevät tuli pikku puro sanoi puli puli. Vuodenaika pulputtaa mielleyhtymän samaan loruun joka ikinen vuosi, osuvampaa muistijälkeä ei ole jäänyt. Kevät olisi surkimus, jos se olisi ihminen, toki oikeutuksen antaa lupaus tulevasta. Peruskoulun päästötodistus. Kesä. Toukokuun puolenvälin jälkeen on elo jo siedettävää, pieni siivu lämpöä suo kosketuksen iholla. Ja sen jälkeen ryöpsähtää suvi sateineen kuin myös sietämätön helle, ukkosella olen sanellut testamenttiani. Rajuilma on väkivaltaista. Onko elämäni rauhanomaista, kun en ole muuttanut tropiikkiin eläköitymään, kyllä, ehkä niin. Rusketuksen aikaansaamasta hyvänolosta kerrotaan liian vähän verrattuna uhkakuviin syöpäriskistä. Estot päälle, älä tupakoi, käytä suojakertoimia, tee erityisesti keskipäivällä muuta kuin loikoilet suorassa paisteessa, voitele itsesi uudestaan, suojaa silmäsi, pukeudu hassuttelevaan lierihattuun, hakeudu rannalla tai puutarhassa hyvään seuraan sillä, jos mikä niin se pidentää elämääsi ja tarjoaa harmonian. Kaltaisesi grillaaja suo sylin. Juo myös paljon kylmää vettä. Sukella usein.
Kun olin elämäni ensimmäisellä rantalomalla Italian Riminillä kasiyksi sain auringosta allergian, mikä lie sienirokko. Leukani alle kasvoi partaa muistuttava finniarmeija, työpaikkalääkärillä emme voineet kuin voivotella. Clearasil oli vahvaa ja kuivatti ihon karrelle, oliko sekään niin oikein. Emme tunteneet toisiamme vielä niin hyvin, aurinko ja minä, the sun ja the me.
Mahdollinen viimeinen rantaloma lienee jo lähempänä mitä ensimmäisestäni on kulunut. En silti mieti kaiken katoavaisuutta. Asioita tulee todeta rehellisyyden nimissä viimeistään nyt. Siirryttyäni käyttämään kliseistä vapaaherrattaren titteliä olen löytänyt itseni monista viihdekeskuksista. Hyödyllisiä tai muuten mukavia kohteita läpikäytyäni, harmittelen korkeintaan sitä etten hoksannut unelmoida niistä aiemmin. Sinne jollekin on törmäiltävä nyt jos koskaan. Päämääränä ei ole ansiotyöstä korvaava toiminta vaan mahdollisuus tutustua maailmaan. Olen joutunut kuin seuraamaan itseäni. Haahuilen penkomaan outoina pitämiäni. Hoppuani pönkitti mielikuva itsestäni kymmenen ehkä parin kymmenen vuoden kuluttua. Näyttää kuin olisin tuolloin jo apatian ja luukadon rampauttama. Ajan käytön rajattomuus ei ole ainoa keino toteuttaa uutta tulemista vaan oma mielen maisemani, johon ei liity perhekeskeisyys eikä yhtään sydänystävää. Ajoittain on myös yritettävä minimoida kalvavaa häpeää. Rahaa en tässä käsittele, sitähän on tai ei. Velkavankeus eläkeläisenä olisi paha, toivotan voimia sellaiseen todellisuuteen. Muisti, tai sen puute määrittää. Jos nuppi ja terveys riittävät voi henkilö palata enempi tai vähempi ansiotyöhön. Mallia kannattaa ottaa Ameriikasta, jossa valtion johtaja oli neljä vuotta vuorotteluvapaalla ja siten työllisti toisen vanhuksen.
Annan menneiden olla, jos ne estävät nykyisyyden sellaisena kuin se on. Verkostoa en hylkää, kymmeniä vuosia kerätty kudelma. Päinvastoin hyödynnän mitä ikinä tarvitsen. Itsekäs, utelias ja erinomaisen tyrkky ilman ankkahuulia tosin. Elämä kun soljuu edelleen samoilla säännöillä, torjuen ja kohti käyden vuorollaan. Pysyvää on odotus. Ilmoittaudun ryhmiin, jotka kannattelevat minua niin kauan, kunnes joutuvat lähettämään sen viimeisen adressin perikunnalleni. Muistoa kunnioittaen.
Tanssiohjaaja laittaa musiikin soimaan. Ryhmä Zumba Golden on valmiina lennolle. Vente Paca, jota seuraa Feeling Hot ja niin mennään. Tunnin kuluttua on kuuma. Keho herpaantuu, tapailee kohta maan ääriviivoja silti ilmassa leijuen. Turvallisella korkeudella on pysyttävä, uuden lajin huumassa kupsahtaa helposti kontilleen.
- Gracias. Oliko kivaa, tulettehan uudestaan?
- Jos vaan saan aikataulut onnistumaan, vastaan myötäillen, en heittäydy noin vain, vai.
- Voit tulla tanssikoulun tunneille, jos ei kansalaisopiston ajat onnistu.
- Yritän innostua tota tarkoitan järjestää. Tosissani en usko osaavani liidellä.
- Zumba on mielen ja kehon tanssi, elämän laatu kohoaa, tarttukaa kiinni senoras.
- Ryhdikkyys vaikuttaa, ”tanssiva ihminen on kaunis” muistan jonkun kertoneen.
Ja niin oli minulle määritelty lajin harmonia. Päätös ei muuta infoa tarvitse. Ehkä valmis palaamaan entiseen elämääni latinona. Sielunvaellus ei vielä aamulla herätessäni ollut ajankohtaista. Onneksi karma kuljettaa.
Liukenemme pakkaseen, se ei kiduta vaan virkistää. Villainen kaulaliina kutittaa hikistä ihoa, revin sen reppuun. Matka kotiin alkaa nastakengät narskuen. Tuuli nousee, lumipyry luo täydellisen maiseman.
Selailen matkaoppaita ja haaveilen etäisyyksistä, joihin lennän surematta ympäristöhaittoja, ostan lipun heti kun kasaan rohkeutta. Maiseman vaihtoon nivoutuu positiivisen pakenemisen taso. Klikataan lämmin ja kostea tropiikki. Noin. Vai pitäisikö nähdä Kiinan muuri, ehkä sivistyksen mittari – en tiedä, mutta ansainnee tuijotuksen. Seuramatkailu on turvallista yksinäiselle. On kiehtovaa maalailla reittejä, mutta käytännöllistä hypätä ohi hallinnollisten kysymysten. Osallistua kiertoajelulle ihastelemaan oliiviviljelyksiä tai hiplata marmoripintojen ikuista hohtoa, kun opas on nähnyt kaiken vaivan. Ensisijaista on tutustua muihin ihmisiin, ihmiskohtaloihin. Matkustin kauas tavatakseni borrelioosin kokeneen. Tauti oli vahingoittanut jalkoja vakavasti. Onneksi lääketiede palautti ne edes tönkkökävelytasolle, tyyppi oli päässyt jaloilleen. Tunsin itseni etuoikeutetuksi, kun tapailin juoksuaskelia bussille kiirehtiessä.
Takaisin hiljaisuuteen, jolla erakoituminen meidät aateloi. Emme ole karhuja, joille uni talven yli toisi helpotuksen. Meidän on siedettävä loputonta tylsistyttävää kotirauhaamme tai pinnisteltävä ihmisten ilmoille, satoi tai paistoi. Rikkumattomuutta on ehtinyt kulua, vaikka täydellinen se ei ole ollut sillä tietokoneen näppäimistö ääntelee. Yksikään tekstinkäsittelijä ei oikeasti kiinnitä sellaiseen huomiota, jollei ole marinoitunut hiljaisuudessa – siinä ehdottomassa yksinäisyydessä, joka oikeuttaa vaakunaan. En tahdo enää pinnistellä, en jaksa. Viimeisillä voimillani etsin merkkejä muutoksesta. Avaan radion. Nova tuuttaa, kyllä se siitä. Kuinka voin kyllin kiittää esihistoriallisia insinöörejä, radioaallot suovat tiedon janon sammuttamisen rinnalla myös seuraa. Mike Monroe on perinyt miellyttävän äänensä isältään, joka oli Yleisradion kuuluttaja. Niin kunnollinen ammattikuntansa edustaja, voi kunpa omalla isälläni olisi ollut sellainen intonaatio:
”Odotettavissa keskipäivään saakka, navakkaa etelän puoleista tuulta”.
Kukaan ei ole soittanut viikkoihin. Tekstareita putoilee. Suurin osa niistä on ilmoituksia hengissä olosta, ei yhtään suoraa ehdotusta yhteisiin rientoihin, kohtaamisiin kasvokkain. Miten voi olla niin vaikeaa. Olen siis vastenmielinen, ei kun hän ja hän ja hän ovat. He. En muista miksi etäännyin muutamista tutuista, jotka olivat potentiaalisia tulevia tosiystäviä. Eihän kukaan ole perusteellisen tylsä, paha tai mahdoton. Voisin vaikka vannoa, että ilmassa leijui yhdessä koetun jälkeen tahtotila jakaa elämää myös tulevaisuudessa. Kasvoimme erilleen ennen kuin ehdimme lujittua, olet oikeassa. Sukulaisille pitäisi olla edes kohtelias. Kaveriporukka vaihtelee elämän aikana, kunnes jäljelle jää... yhden käden sormet riittävät. Voiko henkilöä sanoa kaveriksi, jos ei olla tavattu kymmeneen vuoteen. Positiiviset ihmisoletetut käyttävät sanaa ystävä, kun oma ilmaisuni voisi kuulostaa: ”oltihin joskus kavereeta ei olla piitattu sittemmin”. Etääntymisen vaikuttimena sieltä raadollisimmasta laskien: muutama kuollut tai muuttanut ties minne, pariutunut puolisoonsa ja muumioitunut sinne. Välttelen ainakin heitä, joilla on mennyt taloudellisesti oikein hienosti, budjetti pitänyt ja sellaista virheettömyyttä. Ovat ilmeisesti älyllisiä ja siten teräviä kasaamaan uraa, omaisuutta, ulkonäköä ja hippoja uima-altaan reunoilla. Kyllä minäkin rakastan tanssia ja olen uimamaisteri. Kuitin ojensin parille, sinänsä valovoimaiselle, joiden lahjakkuus keskittyi maaniseen manipulointiin. Ihan vaan säälistä, sillä heidän seurassaan oma kiusaajan henki pääsi pullosta liekehtien. Kunnes sitten eräänä päivänä kuten saduissa tapahtuisi, toinen mainituista valopäistä ottaa yhteyttä. Olisiko toteutunut vuosia aiemmin, jos olisin liittynyt faceen, välähtää mielessäni, kun availen viestiä. Hän, jonka koko nimeä en ole yhteystietoihin kirjoittanut. Kaksi etunimen ensimmäistä kirjainta joskus niin verkkokalvolle palaneina.
- Moi, minä – mitä asiaa, säästänyt numeron? töksäytän alkuun.
- Niin sinäkin.
- Mitä, kaupunkimme haastaa juttelemaan tuntemattomalle, sitä on liikkeellä.
- Me mitään tuntemattomia tai kyllä - vaikka niin.
- Nytkö tavataan, vihaan puhelimessa sun kanssa?
- Miksipä ei, en oikeastaan tarkoittanut.
- Mitä sitten?
- Tänään, käykö Ukkokarilla.
- Huono ilma pyöräillä niin kauas.
- Haen tietty, tiedän missä asut.
- Senkin stalkkeri, tule sitten viideltä niin ehdin ottaa permanentin.
- Edelleen niin hauska, hei vaan.
Deitti! hymyhymiö hämmästyshymiö hikihymiö. Siis matkaan käy. Kaivelen muistia, kohtaamisia miehen kanssa, nykyinen ulkonäkö ehkä tunnistamaton. En silti pyydä laittamaan neilikoita rintaan.
Ääni oli tuttu, pidättyväinen. Ei sentään nieleskellyt kuten puhemies. Tapaamme, niin sovittiin. Olen viihtynyt sen kanssa hetken ja sitten vielä ohimennen aamuyöhön. Minä takerruin, hän ei uskaltanut rotuhevosia. Ehkä silloin keskityimme ihanaan minuun. Taisin edellyttää sitä erinomaisella voimalla.
- Astutaan nykyhetkeen, avaan keskustelua pelastaakseni itseni romantiikalta.
- Minulle Jack Daniels, kiitos
- Otan viinilasillisen, valkoista.
Hän oli pitänyt yllä ruumiinkulttuuria. Miellyttävät reidet edelleen. Hänen seurassaan voi myös olla hiljaa, piirre saa katseeni karkaamaan merelle päin, muttei pois.
- Mitäs kuuluu, oikeasti? se kysyy enkä huomaa kuluneita vuosia sinänsä uurteisilta kasvoilta, silti ne ovat siellä. Silmien ympärillä eniten. Hyväksyn jokaisen.
Sääli on marttyyrin oivallus nälviä ylimielisenä pitämiään, lopputulos tuonee mielenrauhan osapuolille. Sekoilen olevan ja päänsisäisen kanssa, jo niin tottunut yksinäisyyden dialogiin. Haen maisemasta ohjeita. Elämä tarjoilee tasoitusta, muistan säännön. Saaret huojuvat meren sylissä, aallokko on kohtuullinen, lokit kirkuvat, kun eivät osaa laulaa, näen auringon jo laskevan. Hymähdän huomaamatta kokonaisuutta ja kysyn mieheltä, jos hän tietää mihin viskisiepon voi lokeroida tai salitintin. Se vastaa, että lentäviin lautasiin. - Oikein. Haistan sen taas, yhteenkuuluvuuden. Torjun. Pakotan poikki. Vesiskootterin ääni lähestyy, neonvärinen kuljettaja on ehkä karannut kaljalle, vaikka kertoi käyvänsä lisäämässä puita saunan kiukaan alle. Kukaan perään ehdi eikä kehtaa, kun toinen on jo ulapalla. Luon tarinan tuntemattomasta juuri kun pitäisi keskittyä keskustelemaan.
Onko mahdollista kuitata ihmissuhde pelkällä Ystävänpäivän kortilla. Korttiavusteisella elonmerkillä pärjään syksyyn, jolloin on syntymäpäiväni. Sosiaalinen media on luonut käsitteen, jota kutsutaan kaveruudeksi. Kirjautuminen palveluun tarjoaa tuntuvan määrän henkilöitä ympäri maailman, jotka avaavat kokemuksiaan ja joille vastavuoroisesti saa tunnustaa syvintään euroviisujen suosikeista rantatonttien tarjontaan. Linkität niistä yhä uusille osajoukoille ilosanomaa. Vaikuttajaksi kutsutaan aiheeseen liittyvää ammattikuntaa siellä bittiavaruudessa. Hän välittää 50-100 valokuvaa verkkoon pikkuruisista jälkiruoka-annoksista myöhään nautitulla hienolla illallisella (fine dining by late night), yhden esimerkin työtaakasta mainitakseni. Vaikuttaja voi olla uutta uraa tavoitteleva tuttavasi, toinen eläkeläinen. Kuvaruudussa hän kutsuu sinua virtuaalikotiinsa, pyöräyttää symboliset kapselikahvit ja availee uunin luukkua, jossa näyttää kypsyvän mustikkapiirakka. Lopuksi hän kertoo kuinka ulkolaisista (siihen väliin tulee erisnimi) marjoista valmistuu erinomaisia...
Nyt jo urheaksi nimittämäni mies tahtoi tavata kasvotusten, kun sitä ehdotin. Unelmieni käyttäytymisnormi ruumiillistuu rantabaarissa. Niputan meidät kuulumaan aktivisteihin, hmm - piirun verran epätoivolle kallistuneisiin. Fysiikan laki, kun tilavuus pienenee niin paine kasvaa.
Ennen kuin ympärilläni vellonut ihmissuhdeverkko alkoi harventumaan jaksoin osoittaa lähestyttävyyttäni. Ehdottaa pyöräilymatkoja, kutsullani jouluglögille maaliskuussa tarjosin humoristista seuraa. Ehkä he perääntyivät rehellisinä perinteille. Muutama ei voinut nauttia Runebergin tortuista kuin 5. helmikuuta. Joku alleviivasi tahtoansa liittyä seuraani, mutta kun just silloin oli muuta. Menin kotiin ja nautin uuden ajan laskiaispullan. Siihen tarvitaan lyhyt lasi sekä jääkaappikylmä 4 cl:aa Amarettoa, ruokalusikallinen kermavaahtoa ja ripaus hienonnettua kardemummaa. Johtuen itsesäälin määrästä, huikka nautitaan vollottaen tai ähkäisten voittajana. Ja hyvässä nousujohteisessa voi poiketa parvekkeelle odottamaan seinänaapurin saapumista tupakalle. Jos hän kohdistaa katsettaan, hymyilee – voit aloittaa keskustelun tupakoinnin sairastuttavasta... ehkä varma tapa irrottautua keskinäisestä orastavasta tuttavuudesta.
Takkatuli rätisee ja loistaa ravintolasalissa, aurinko häikäisee silmien korkeudella. Laittaisinko aurinkolasit. Diivailua, sen sijaan kysyn mieheltä, miten korkealla hänen elämänsä nykyisin loimuaa.
- Tavalliset lenkkarit ei iske tulta, se vastaa ja kohottaa pikaria. Hätkähdän, ehkä se iskee kohta silmää sanojensa vakuudeksi.
- Ovat silti joustavat kulkea?
- Sopii olla, kropassa kohta metallia enempi kuin luuainesta.
- Ihailinkin aina ryhtiäsi, en tiennyt alkuperäistä syytä, kiusaan sitä. Kahden ensimmäisen hörpyn jälkeen flirttailen. Katutytön kielenkannattimet on tuulella lukittu.
- Juoksen veteraaniporukoissa, ne metallit on käsivarsissa, hän ojentaa, ja kehuu maratonejakin olevan muutama.
- Mahtavaa, juoksuista ollut lehdissä, onnittelen. Kerroin lukeneeni lajista mitä kutsutaan juoksuksi, mitä – onko leveysasteella viisaampaa neitsyttä? minä, jos oikein yritän. - Jeep, takeltelen ja kysyn jos heitä on vielä monia – tarkoitan ikäisiäsi, nieleskelen viimeistä sanaa onnistumatta.
- Noista risuista tehtiin ennen luutia, mies osoittaa pöydissä olevia vaaseja, joissa on pääsiäiskoristeita, pajunkissoja ja risuja höyhenillä.
- Mitä sitten, oletko ajatellut hankkia uuden harrastuksen? Jatkan, etten itse voisi kuluttaa aikaa käsillä tehden. - Ruusut vaaseissa olisivat tyylikkäämpiä, arvostelen.
- No se riippuu... Porrasluutia, leipäkoreja, koristeita, luova ihminen.
- Mutten näppärä.
- Tein niitä, siis porrasluutia ja möin markkinoilla.
- Maailman ympärysmatkalleko?
- Ei, osallistun maratonille Färsaarilla.
- Kas kun et Grönlantiin, sinne ennen kuin Trump ostaa ja laittaa rajat kiinni.
- Politiikkaa tähän, urheilun pitää olla puhdasta.
- Sano että tuo on vitsi, mistä rahat urheiluun, jos ei olisi poliitikkoja.
- Tuletko mukaan?
- Hierojaksiko, enhän mä juokse. Pyöräilenkin vain keskimatkoja, kiemurtelen yllätettynä.
- Sen vuoksi että juuri sinä keksit tekemistä reissulla vaikket kuuluisi asian harrastajiin. Olisit seurana parasta mahdollista, mies imartelee. Elää muistoissaan, totisesti värittänyt niitä.
- Ystävällistä kun kysyt, mutta miten tätä meidän välistämme, ikivanhaa ja melko heppoista suhdetta voisi yhtäkkiä lujittaa? Matka mihin tahansa saareen tietää melkoista yhdessäoloa.
- Olen eronnut, se paljastaa.
- Montako kertaa sitten viime tapaamisen, naurahdan menneistä vieläkin loukattuna.
- Täytyy lähteä nyt, mutta lupaatko miettiä.
- Soitellaan, niin kyllä, jään tänne vielä vähäksi aikaa
Miehellä on hallussa hitaan etenemisen maailmanennätys. Sille, skool. En halua vastata puheluun, jos palaa asiaan. En ota itse yhteyttä. Apua! Loukkaantuu. Menetänkö paljonko. Ei minulla ole varaa kieltäytyä. En lähde tähän kiitoon, kummallista – huvikseenko ehdotteli. Spontaani äijä, myönnän. Meidän momentum valui ohi aikoja sitten. Ja silti tämä haikailu, johon heittäydyin.
- Kiva kun on aktiviteetteja, terveyttä! huikkaan sen selälle, ja toivotan mielessäni hänelle joustavaa kirittäjää.
Elo jatkuu sopivaksi tasoitetulla tiellääni, tapaaminen kätevän yhdentoista illan exän kanssa piristi, sillä vastaavaa ei ollut enää usein tarjolla. Kehräsin aiheesta, kun hoksasin, että olin ylipäätänsä muistunut miehen mieleen, sekä mukana ranginglistalla jollain järjestysnumerolla. Mikähän se oli? Olin käväissyt myös paikassa, jota kutsutaan kariksi, en löytänyt sieltä kasapäin haaksirikkoutuneita miehiä, vain yhden ukkoutuneen. Pakoilevaa saunanlämmittäjää en ollut katsonut tarkkaan. Joskus ei näe muita kuin meidät.
Onko ihminen milloinkaan yksin, kun sillä on perhe. Avioeroni jälkeen uuden yksikön muokkaaminen on tyrehtynyt kyynisyyteeni. En kuulu niihin, joilla oli jo uusi katteltuna. Arvion happamuudestani paljasti eräs vieläkin kaverina pysytellyt henkilö. Ajatus on jäänyt kellumaan jonkin asteisena totuutena. Määritelmää tulee tosin kommentoida itsenäisen naisen luonteella sekä ainoastaan valikoiduilla muiden mielipiteiden noteerauksilla. Entä perhe, voi hyvänen aika, kuinka paljon joillakin onkaan Perhe. En kuulu heihin. Pidän kiinni siitä mitä on, mihin kykenen ja lapsi rakentaa omalta suunnaltaan jopa vahvemmin sukuun sitoutumista. Ihmelapsi. Aina ne kasvavat vastakohdiksemme. Kaari saavuttaa taitekohtansa, kun laskemme jälkikasvun maailmalle, jatkamme onnellista parisuhdettamme tai eroamme ja naimme uuden, alamme sinkuiksi ja juuri kun oma itsenäistyminen saavuttaa lakipisteensä me ja he etäännymme. Lapset ja lapsenlapset elävät mielissämme päällimmäisenä hyvässä ja surussa. Suvun keskinäisten vastoinkäymisten arvellaan vahvistavan – tai ovat syy katkaista välit. Korona pandemian pakkoeristyksen ansiosta tiedämme sietävämme yksinäisyyttä oikein hyvin. Ja sitten on ne muut, jotka eivät läpäisseet suoritettua ihmiskoetta, etäkouluja, etätöitä, tapaa kuljettaa kotiin ruokakasseja, tapaa vilkuttaa palvelutalojen ikkunassa seisoville isovanhemmille. Eteläisen Suomen teille nostetut betoniporsaat jättivät äidin tuoreen sulhasen puolelle – olihan pohjoisessa isä lapsistaan huolehtimaan. Valinnat tuli tehdyiksi, entä sitten – suurin osa jäi henkiin. Hyvää hygieniaa toteuttaa myös irti päästäminen jatkuvasta halailusta. Suomalaisille outo tapa pääsikin yleistymään jo vastenmielisessä määrin. Vainajien määrä oli Italiassa ja Ruotsissa kohtuuton. Suomessa, no niin, se unohtuu. Uuden läheisverkoston päivittäminen oli tapahtunut.
Tavaratalon aulassa on peliautomaatti, annan itselleni luvan heittäytyä sen vangitsevaan maailmaan neljällä kolikolla. Liian pian niistä ei ole yhtään jäljellä. Jään harmissani nojailemaan paikkaan kuin uutta strategiaa pohtien. En ala hakkaamaan luottokortin turvin, olisiko se edes mahdollista, kunpa ei. Seurailen asiakasvirtaa. Häviöni tunnustaen siirryn kaupan puolelle, siellä me kaikki saamme tukeutua tavaratalojen kassahenkilöihin, jos ja kun geeniperimän mukaisesti ja evoluution turvaamiseksi kaipaamme seuraa. Voimme luottaa heidän sosiaaliseen kyvykkyyteensä. Vai kuka sinulle on viimeksi - tai toiseksi viimeksi hymyillyt, sanonut sanasen, puhunut ylipäätänsä.
- Hyvää päivän jatkoa.
- No, sitä samaa, vastaan liki pelästyneenä. Kiitos niin paljon, huokaan lapaseeni.
Viivakoodilukija teki kassahenkilön liikeradoista notkeita kuin robotti aamuyön pilates-tunnilla, lantio ylös ja alas, ei, ei niin vaan zik zak. Varsinainen kassahenkilöistä riippumaton asiakastorjunta alkoi kehittymään jo aiemmin, työnantajan ideoimalle kustannustehokkuudelle oli ja on hintansa. Varastoihin tarvitaan noukkivaa henkilökuntaa sekä kuljetuspuolelle. Henkilökohtainen palvelu kassalla on turhaa, sinne saapuessa asiakas on tehnyt jo ostopäätöksensä. Kiireisimmät käyttävät itsepalvelukassaa. Jos siellä takkuaa, voi toinen asiakas neuvoa. Jääkö kassahenkilö näin työttömäksi ja alkaa syrjäytyneeksi, voi olla – voi olla, että työllistää itsensä yrittäjänä, lähtee uudelleenkoulutukseen, tai voittaa uhkapelissä. Tässä tavaratalossa työskentelee kassahenkilö, joka tervehtii asiakkaita dramaattisesti ja toivottaa uskottavasti. Kiitos että valitsit meidät asiakkaat yleisöksi. Hän katsoo silmiin enempi kuin itse kykenen.
Tahtoisin mennä seurustelemaan verokonttoriin, mutta se ei ole enää mahdollista, henkilökohtainen asiakaspalvelu on lakkautettu. Puhelut ovat kalliita eikä niiden aikana kehtaa empiä. Asia sinänsä on ratkaistavissa netissä, arvelen osaavani. Kaupan entinen käytävä on postilaatikkojen täyttämä palvelutila. Pitäisi lunastaa paketti. Voiko kukaan näyttää miten, haloo onko ketään? Vieressäni odottaa nuori herra, puhuu heikkoa suomea mutta tarjoaa apuaan heti. Kiitän isosti elehtien. Poika luo katseensa alas, pyyhkäisee hihaan nenänsä ja sanoo - älä saakeli. On jo kielikylvetetty kadulla, siitä sitten jatkoon kielioppia tarkentamaan. Kiitos että valitsit meidät.
Pitkään liukuva aamupäivä kuljettaa vapaaehtoiskeikalle kirpputorille, kielten sekamelska on osa ympäristöä. Kahden tunnin matka Mustalle merelle, Välimerelle ja aina Tyynellemerelle saakka alkaa. Passia ei kysellä, palvelutahto riittää.
– Nice to meet you.
Tila on juuri avattu varasto, josta välitämme tarvitsijoille ensiapua. Alueen sanomalehti saapuu tekemään juttua, kamera käy. Puheenjohtajamme kertoilee yhä laajentuneesta tarpeesta palvelulle. Otan vastaan laatikollisen leluja ja taloustarvikkeita. Lahjoittajilla on mistä antaa. Kiitos, hienoa että valitsitte meidät. Asiakkaat hymyilevät – väsymystä ei näy. Tiedän heidän saapuneen kaupunkiimme olosuhteista, joissa väkivalta, nälänhätä tai sota ovat tuhonneet elinolosuhteet. Olen myyjä, minun kuuluu olla sympaattinen - hymyillä. Nuorehko nainen näyttää sylissään olevaa pitkulaista pakettia, valkoisen virkatun peitteen alta pilkistää vauvaihminen.
- Hän on viiden kuukauden, saavuimme eilen.
- Ciao bella, sanon vauvalle ja annan äidille muumin.
- Tervetuloa Suomeen!
Autatte välttämään turhautuneisuutta, keskeytätte itsekeskeisyyden, luotte päivälle järjestystä, näytätte minkä värinen voi toinen olla.
– Tervetuloa uudelleen.
Suljemme varaston tältä päivältä. Pesemme kätemme, desinfioimme ne lopuksi ja päätämme mennä yhdessä lounaalle. - Johonkin kivaan paikkaan, kyllä – ei haittaa, vaikka maksaisi 14 euroa.
- Onko näin.
- On, niin on tänään. Seurasta pari euroa, osa ruuasta itsestään ja loput siitä ilosta,että me voimme tehdä sen yhdessä. Hyvästi tavanomainen pyhä kolminaisuus: kate yhdelle, siinä haarukka ja juomalasi, punalaputettu pasta-annos sekä lehti avoinna.
Illalla puhelimeen nakuttaa tekstiviesti, jonka mukaan kunnallinen päivähoito kaipaa sijaista. Niin toimii rekrytointi. Eläkeläiset kelpaavat, joko meidän itsemme vuoksi tai henkilökuntavajeen vuoksi. Kunnioitus ja kaveruus lasten kanssa kehittyy totutellen. Työpäivästä pitää selvitä joka tapauksessa oikein toimien. Eläkeläisten mukanaolo päiväkotiarjessa hoitaa sukupolvien väliset osapuolia rikastuttavat ihmissuhteet. Toki on hurjaa, jos Erkki-Minttu tulee kotiin mustalla silmällä. Yhtään ei kannata kertoa ”arvaa miltä vastapuoli näytti” vaan kertoa rehellisesti - etten katsonut sillä hetkellä siihen suuntaan. Pienestä hitaudesta huolimatta ikäihmisiä tarvitaan välittämään seuraaville sukupolville kärsivällisyyttä. Vastaan saapuvani.
Potkin sisätiloissa futista. Yksi aikuinen vastaan kolme lasta, kaikki otamme matsin tosissamme. Välipalaksi syömme rahkaa ja kuulen että yksi lapsi toteuttaa vanhempien toiveesta dieettiä mihin ei kuulu lisätty sokeri. Kunpa sitä pienokaista voisi teininä tai aikuisenakin rajoittaa ihan vain kieltämällä. Mitä jos siitä tulee Elokapinaan kiihottaja tai talousrikollinen. Miika-Liisa noin ei tehdä! me emme tahdo, että sinä maistaisit sillä lailla maailmaa.
Heitän magneettiongen laatikkoon, kun oikein kuvittelen, näen siellä ympyrää uiskentelevia kalaparvia. Sylkäisen symbolisesti ongenkoukkuun ja kerron tahtovani saada suuren. Lohi olisi syötävistä paras, mustekalasta en pidä, eikä tietoja haikalan gastronomisista ominaisuuksista ole. Nostan saaliini. Oikeassa elämässä koukku olisi repinyt inhottavasti kalan alaleukaa. Herkistyn ja sallin puistatuksen tulla. Yllätyn ympärilläni huokuvaa hiljaisuutta. Saaliini on siinä, valmistusta vaille syötävä ateria. Toiveiden toteutumisella on hintansa. Ruokailusta lähetetään lasku. Tunteile tai kuihdu nälästä, valinta on ylisukupolvinen
Olen leijaillut, kohta laskeudun. Ennen päämäärääni kirjaan lisää rauhasta, mielenrauhasta, kotirauhasta ja maailmanrauhasta. Tarina yksinäisistä suljettujen verhojen takaa pälyilevistä suomalaisista, joille on annettu sitä liikaa ja liian usein, heidät on jätetty rauhaan. Rauhasta ja Toivosta, heille annan äänen. Joskus iltaisin pohdin, miksei rauha syö unilääkkeitä tai tarvitse kuulolaitetta. En minäkään. Entä kuunteleeko kukaan, kun toivo puhuu ja lupaa ihania asioita? Voih, minäkin olen sinisilmä, jotain toteutuu, siihen luotan. Kuuntelen, en lakkaa toivomasta. Optimismi on myöntymistä, torjuva ennakkoluuloisuus ei ole.
Klikki-otsikoiden virta kääntää keskittymiseni, on aika lukea aikuisen iltasatu. Huomaan julkimon hankkineen diagnoosin mielensä melankolisuudesta. Jokainen suomenkielinen juoru läpäisee kännykkäni jonkun saatanallisen selaimen välittämänä, tällä kertaa huomioiden entisen muusikon, nykyisen merkittävän isän ja juontajan kohtalon. Tykkään vieläkin kaktusviinasta ja se velvoittaa hymyilemään kuvalle. Näin hänet kerran livenä viihdeohjelman nauhoituksissa tukka tupeerattuna, lakkaus oli huomiota herättävä. Hupsu fleda, mutta niin toimitaan TV studiossa. Todellisuutemme on tylsempää, hilseistä ja kaljua, vaadin lisää geeliä tai ainakin hurligurlia. Niin televisio kuin jo mainittu radio käyvät kaverista. Pidän oikein paljon koirista, hankkisin jollen olisi allerginen, niiden kanssa on mukavaa jutella luottamuksellisesti. Silti pidän televisiota seurallisempana. Seinänaapurit saattavat olettaa luonani käyvän vieraita lähes joka ilta. Ei nyt sentään, minä vaan kommentoin milloin mitäkin. Ihan kuin julkimon kuva nyökkäsi nyt takaisin? Onko minultakin todettavissa ADHD, muodin harjallako tässä ihan. En sitten olisikaan oikeasti keskittymiskyvytön, vailla harkintaa, vailla pitkäkestoisia ihmissuhteita, keskiasteen rimaa hipoen ylittänyt typerys, aamu uninen entinen tupakan väärinkäyttäjä sekä perso makealle edelleen. Olen pitänyt itseäni ahkerana, ulkopuolisten arvostuksesta nauttinut tässä mielessä myös muutaman kerran. Raha on ollut paras moottori, nykyisin riittää vilpitön kiitos ja oman ansioitumisen arvostaminen. Ilon ketjuviesti. Ennen nukkumatin hiekan heittoa minut valtaa kiperän kysymyksen myrkky eli vähättely. Taidan olla hyvä näyttelemään aktiivisuutta, monet draaman kurssit käynyt jo jotain osaa. Itsetunto hankitaan lapsena, mitä jos seisoin silloin nurkassa häpeämässä, kun muita kehuttiin. Mitä jos kasvattajani arvelivat ylpistyväni turhista kiitoksista. Mistä seniori saa ostaa itsetuntoa - otan pakkauksia kaksin kappalein, jollei viimeisen käyttöpäivän merkintää.
Ihanko tosissani kuvittelen tarvitsevani ajan mukaisen henkidiagnoosin. Saisinko vastauksen, miksi olen tyytyväinen tai edes hengissä, vaikka elän kuten elän. Tähän saakka en ole kyseenalaistanut, kun en ole tajunnut oikeuksiani olla muunlainen. Jospa jo huomenna heti – altistan itseni kuulustelulle, ehkä joudun täyttämään useamman valkoisen arkin, katsomaan lähelle ja kauas. Jokainen on määriteltävissä. Pallottelen mitä diagnoosilla tässä vaiheessa. Itseään on siedettävä ja jokainen joutuu aprikoimaan, tekikö elämässään parhaansa. Epäilen edes pääseväni tutkimukseen, mutten karista päähän pinttymää ennen kuin tarkistan mitä se maksaisi yksityisellä. Pitää miettiä. Päätän jatkaa elämääni annetulla – koska voin. Nukahdan.
Olen ihan pian käsitellyt aiheen seniorikansalaisen ajankulua edistävistä vinkeistä. Vielä on käsittelemättä kaikki muut aiheet, joilla saattaisi olla tekemistä vapisevien – mutta ah, kaikesta huolimatta halauksiin hamuavien käsien kanssa, tai tuesta ahneille kaihin näivettämien silmien aueta. Katsotaan vielä ne. Lisääntynyt vapaa-aika lisää ongelmia, kukaan ei jaksa vain viihtyä. Siinä missä minä tukeudun ajoittaiseen improvisaatioon ja selviän hurjan luontoni ansiosta, on vastavuoroisesti monia ilmeisen kunnon ihmisiä, joille eläkeaika suo oikeutuksen oleilla
rauhassaan. Velvollisuus yksinäisyyteen kuuluisi myös tähän tapaan vanheta, kaikkea kun ei enää voi. Höpsis. Jollei kysymykseen tule yksityisyys. Tarkastelen elämää kirjoittamalla muistiinpanoja ynnä muuta havaintoa, kirjeitä, häväistyksiä, runoja ja pelkkää sontaa mutta kirjoitan - sillä se on omintani. Kännykkäkuvat eivät vedä vertoja kirjainten luomalle dokumentoinnille. Kirjoitan kaunokirjallisuuden suomin vapauksin, totuutta on turha kaivella, kun en aina oikein muista mikä se edes oli. Jos tekisin töitä toimittajana, roikkuisin otsikoissa arvioitavana liukuvasta realiteettien tulkinnoista. En toimi, olen pelkkä amatööri heinäsuovassa, minulla on suttupaperini ja kannettavan kansio nimeltään private dancer.
Kaipaan jo uutta muutosta luovuuteeni. Venäläisten klassikkojen lukeminen alkuperäiskielellä saattaisi auttaa, mutten ymmärrä tekstiä. Määritä minulle taide tai syön sinut. Ehkä löysin silti jotain valaisevaa pari sataa vuotta vanhoista ja niin tein alustavan siirron. Kehittelen nyt fantasioita, joiden yhteinen nimittäjä on tulevaisuus. Tuo kansio puolestaan kiteytyy ajatukseen suunnitelmat teoiksi. Jollei mielikuvitus tai havaintokyky riitä, niin eipä tuo haittaa, pelkkä sanan helinä. Esittelen tässä pintaa idealle kuin kauniiksi lopuksi ja ylpeyttä tuntien. Jos lukija aistii lähestyvän katastrofin, muistutan varoittaneeni. Kyseessä on kilpailu, johon olen ilmoittautunut. Valmistautuminen on myös jo käynnissä, tuulikoneet hyrräävät, lateksihaalareita ommellaan. Taustoitan aihetta. Kas kun kisaan nimeltä ”Miss on Isoäiti” olen vielä liian nuoren näköinen, siellä pitää muistuttaa mummua. Ei sinne, vaan tavoitteeni on moderni kansainvälinen Mrs Grandmom. Valmistautumiseni saattaa hipoa yltiöpäisyyttä mutta erottautumalla menestyy, ja sen vuoksi uhraan, sellaista se on, kun tunne vie. Tahdon voittaa ja mielikuvissani otan jo vastaan palkintoja, esimerkkeinä kuva jonkun lehden kanteen, Hesarin kuukausiliitteeseen ainakin, oma podcast Yle Suomella sekä tontin Como järven rannalta. Tekokynsille tai glitteri hameille palkkioina minä sanon piutpaut, sellainen sopii teini morsioille. Minä tahdon näkyä. Esikarsinta kiertueelle pukeudun persoonallisesti, T-paita kasvokuvallani on jo tilattu. Osallistuminen kisaan edellyttää paitsi sopusuhtaista kulumatonta ulkonäköä niin myös henkevyyttä. Yllätän tuomariston avaamalla tavoitteitani paitsi 1960-luvun pasifistisen maailmankuvan levittämisen edelleen – kuin myös keksimäni innoituksen kohteen. Esimerkkinä jäljellä olevasta taistelutahdostani anon makeisille vapaata liikkuvuutta EU alueella, jota tukemaan tarvitaan yhteiskunnan rahoittamat proteesit, pelkät tahnatuubit eivät yksin riittäisi suojaamaan hammasmätää, se valtaisi tässä tapauksessa (jos karkit olisivat ilmaisia) kaikilta koko kaluston. Tietysti se vaikuttaisi niin, miten muutoin. ”Makea on iloa ei noloa” tulen toitottamaan. Inhoan ilkeyttä, jospa tuomarit vaistoaisivat sen aurastani ja suojelevat kauheuksilta. Vaikka tunnistan ennakkoluulottomuuteni, olen liian vanha sietämään somen susia.
Ympärilläni vaikuttaa olevan edelleen kovin hiljaista. Nämä eivät ole kelvolliset rauhanehdot, aavistelen ja puolustaudun. Synnyimme elääksemme mielekästä omaa. Kaipaan rintamalle vaikka pelkään haavoittuvani. Yksinäisyys on mahdollisuus heittäytyä sinne tänne kuin myös riski sairastua ja kuolla pois muiden mielipiteiden pelossa. En ole enää aikoihin ollut säiden armoilla. Luonto ravitsi, innostikin alkumetreillä ja kieltämättä seurailen jonkin verran ilmapuntaria. Samoilin vuosia kallion koloissa, kyttäsin tähtiä, katsoin kosken kuohuihin ja lopulta hyppäsin ja selvisin ilmeisesti, sillä olenhan tässä. Ulkoilu rajoittuu tällä hetkellä aivasteluun savustuslaatikon ääressä takapihalla. Vuolen lepänoksia, ne antavat pikantin maun kalalle. Koskaan ei tiedä kuka tulee illalliselle. Kalan ostan valmiina, tai otan vastaan tuliaisena. Näky koukusta sen leuoissa puistattaa yhä.
Reija Valtari: Saarensivun riippusilta
Lähellä kotiamme Kyrönjoen ylittää vanha riippusilta, joka yhdistää kaksi kylää. Silta on nimeltään Saarensivun riippusilta, ja tuo nimi minua hieman ihmetyttää - kun kyse on kuitenkin kaksi kylää yhdistävästä sillasta, niin miksi nimeen on mahdutettu ainoastaan joen eteläpuolella sijaitseva kylä. Me järvenkyläläiset olemme jääneet paitsioon!
Paljon on tämäkin vuonna 1926 rakennettu silta nähnyt ja kokenut. Aikoinaan se on ollut maamme pisin riippusilta, yli sadan metrin pituudellaan. Nykyäänkin se on pisin Kyrönjoen yli viritetyistä riippusilloista.
Autolla siltaa ei pääse kulkemaan, ja onpa se mopoilijoiltakin kielletty. Jalankulkijoille ja pyöräilijöille tuo kapea silta on kovasti tarpeellinen, sillä sitä pitkin pääsee Järvenkylän puolelta nopeasti päätielle – toki toisinkin päin. Taannoin sillan eteläpuolella sijaitsi Saarensivun v. 1925 rakennettu koulu, jossa perheemme vanhimmat lapset ehtivät käydä alakoulun. Sen lakkautuksen myötä nuorimmaisemme aloittivat opintiensä Merikaarron koulussa.
Silta on pudonnut alas kahteen otteeseen, ensimmäisen kerran v. 1928, toisen kerran alkuvuonna 1994. Tuolloin tammikuisena pakkaspäivänä silta putosi jäälle, mutta onneksi kukaan ei ollut sillalla tuolloin. Sillan korjaustyöt kestivät kauan aikaa, ja lapset täältä joen pohjoispuolelta kuljetettiin taksilla Merikaarron kautta kouluun. Sehän oli lasten mielestä mukavaa!
Sillan vieressä joessa on korkea kivi, jonka nimenä on Näkkikivi. Tarina kertoo, että kun kylän lapset opettelivat taannoin uimaan, ensimmäinen kohde pinnalla pysymisen jälkeen oli uida Näkkikivelle. Sinne sai kiivetä huilaamaan, kunnes taas jaksoi uida takaisin. Näkkikivestä on aikoinaan seurattu joenpinnan korkeutta, ja siitä pääteltiin, toimiiko mylly alajuoksulla Merikaarrossa.
Sillalta ovat uskaliaimmat hyppineet veteen. Kaikki mikä on kiellettyä, on jännittävää. Sillan kaiteita pitkin kävely kuuluu olleen tietyssä ikävaiheessa rohkeuden merkki. Nykypäivänä en ole kuullut moista tapahtuvan, ehkäpä nykyään on rohkeuden osoittamiseen toisenlaiset keinot.
Monenlaista kulkijaa on silta kannatellut, monet tarinat se on kuullut. Joskus tuntuu siltä, että silta itsekin tarinoi. Hän ken tahtoo, sen tarinat myös kuulee! Eri vuodenaikoina sen tarinat ovat erilaisia.
Talvella sillan kansi on liukas, ja kulkijoiden askel on varovainen. Joessakin on jäinen pinta, mutta pinnan alla elämä jatkuu. Pakkasen purema hiljaisuus tarttuu siltavanhukseen. Mutta kun kevät vähitellen saapuu, silta kokee keväisen tulvan. Kuin elämä virtaisi sen alitse, välillä hallitsemattomana, mutta jännitystä täynnä. Vanha silta narisee, mutta kestää. Lintujen palatessa silta riemuitsee: Joutsenet uivat sen alitse, ja Näkkikivelle istahtaa lokkipariskunta.
Kesän koittaessa auringonvalo lämmittää sillan köysiä, ja sillan alla kimaltelee vesi. Rannassa lokkipariskunta on saanut perheenlisäystä, ja kohta koko lokkiperhe lennähtää Näkkikivelle. Syksyn saapuessa lehdet putoavat ja jäävät virran vietäviksi – ehkä jonkin on mentävä, että uutta voi tulla. Syksy riisuu luonnon, ja sillalla seisoo hiljaisuus. Sateen jäljiltä kostea puu narisee, mutta jokin tässä usvaisessa maisemassa rauhoittaa.
Vuodet vierivät, vuosikymmenet kuluvat, mutta silta pysyy paikoillaan. Vanha, nariseva ja luja. Ihan kuten ihminenkin joskus – huojuva, mutta silti kantava. Sellaista on elämä.
Tuija Arina-Sundelin: Jalanjälkiä
Sinä päivänä oli satanut uutta lunta. Maisema näytti kietoutuneen valkoiseen sideharsoon. Talvi oli ollut harvinaisen lämmin, eikä Kirsin ollut tarvinnut puhdistaa portaita lumesta montaakaan kertaa. Punamultainen mummonmökki oli ollut hänen asuntonaan viimeisen puolen vuoden ajan. Kesällä kun hän oli käynyt katsomassa rakennusta ensimmäistä kertaa oli kaikki näyttänyt idylliseltä ja ihanalta. Mökissä tuntui olevan kaikki mitä Kirsi tarvitsi. Tilava tupakeittiö ja pieni alkovi, johon mahtui sänky ja yöpöytä. Lisäksi heti sisään tultaessa oikealla oli pieni suihkutila ja WC. Keittiössä oli jäljellä vanha puuhella, mutta myös pieni sähköliesi. Kirsi oli tapetoinut huoneen erään sisustusliikkeen loppuunmyynnin yhteydessä saaduilla rullan lopuilla. Makuualkovissa oli yhdistelmä vaaleansinisistä kukka-aiheisista tapeteista. Tupaa koristelivat vaaleanvihreät raitatapetit. Myös vanhat lattialankut olivat saaneet uuden harmaan maalin. Kirpputorilta oli löytynyt mökkiin sopivat kalusteet; vanhanaikainen sivustavedettävä sohva, pöytä ja neljä tuolia. Huonekalut hän maalasi tummanvihreiksi. Talossa oli myös pieni matala ullakkotila, mutta sinne pääsi vain luukusta ulkokautta tikapuita pitkin.
Kirsi oli ammatiltaan kääntäjä ja raskaan eron jälkeen hän oli löytänyt tämän syrjäisellä paikalla olevan edullisen mummon mökin. Täällä hän pystyisi tekemään rauhassa käännöstöitä ilman häiriöitä. Lähin naapuri asui kahden kilometrin päässä ja kauppa viiden. Ostosmatkoja varten hän oli hankkinut sähköpyörän. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin asunut yksin. Mikan luokse hän oli muuttanut suoraan lapsuudenkodistaan. Mikaan hän oli ihastunut heti ensi silmäyksellä ja kuvitellut tavanneensa sukulaissielunsa ja kokevansa suuren ja ikuisen rakkauden, joka ei ikinä haihtuisi. He ehtivät olla yhdessä viisi vuotta ennen kuin Mika huomasi, että Kirsi ei ollutkaan hänen elämänsä nainen. Kirsin tunteet eivät olleet kylmenneet, mutta ei auttanut kuin sopeutua ajatukseen ja alkaa etsiä asuntoa. Ensimmäiset viikot olivat menneet työn touhussa. Sisustuksen lisäksi myös puutarha janosi kunnostusta. Pihalla kasvoi kolme vanhaa omenapuuta, viinimarja, ja karviaismarjapensaita. Perennat olivat levinneet kukkapenkkien ulkopuolelle ja nurmikko oli muuttunut villiksi kedoksi. Kirsi huomasi nauttivansa puutarhatöistä, vaikka ei ollut koskaan aikaisemmin asunut omakotitalossa ja saatikka maaseudulla. Hänestä oli jännittävää tutkia mitä kaikkea edellinen asukas olikaan istuttanut. Pihapiirissä oli myös pieni vaja ja sauna. Sauna oli puulämmitteinen ja luultavasti 1800-luvun lopulta, kuten mökkikin. Mökki oli kuitenkin kunnossa ja siellä oli luultavasti asuttu aivan viime aikoihin asti, mutta saunaa ei oltu lämmitetty pitkiin aikoihin. Saunan kunnostaminen olisi sitten seuraavan kesän projekti.
Kissa ei vieläkään ilmestynyt paikalle. Kirsi meni sisään ja laittoi espressopannun liedelle ja tunki kaksi ruispuikulaa paahtimeen ja otti juuston esille. Ensimmäistä kertaa sitten kesän ensiviikkojen totuttelun jälkeen hän tunsi olonsa yksinäisyyden lisäksi hieman turvattomaksi. Onneksi oli kaunis aamu ja aurinkokin näyttäytyi läikkänä vastapäisessä seinässä. Kirsi lueskeli syödessään samalla puhelimen viestejä ja avasi myös television. Kummallista miten rauhoittavalta hänestä Matti Röngän tasainen uutisten luku tuntuikaan. Sähköpostiin oli ilmestynyt uutta käännettävää eikä Kirsin auttanut muu kuin aloittaa työt. Hän pyyhki pöydän murusista, kaatoi vielä uuden mukillisen kahvia, aukaisi tietokoneensa ja aloitti kirjoittamisen. Tällä kertaa hän käänsi erilaisten työkoneiden käyttöohjeita suomesta ruotsiksi ja englanniksi. Työ oli hidasta, koska Kirsi ei humanistina ollut mitenkään perehtynyt puimakoneiden, traktoreiden, moottorisahojen ym. maailmaan, jonka takia hänen oli pakko tarkistaa jokaisen osan nimi monelta eri sivustolta. Muutaman tunnin uurastuksen jälkeen hän päätti pitää ansaitun tauon ennen päivällistä. Aurinko oli jo aika matalalla, mutta säteet osuivat vielä pihalla olevan saunan ikkunaan. Vilkaistessaan ulos Kirsi oli näkevinään siellä jotain liikettä. Kirsi rohkaisi mielensä ja meni ulos. Jo portailla hän kuuli saunan suunnalta vaimeata naukumista. Kiiruhtaessaan saunalle ääni vain voimistui. Avatessaan saunan oven kissa ryntäsi ulos ja antoi Kirsin ottaa itsensä syliin.
Kissa asettui hotkaistuaan tonnikala päivällisensä mukavasti kerälle makuualkoviin ja napitti vihreillä silmillään Kirsiä sen näköisenä kuin ymmärtäisi puhetta. Kirsi pukeutui lämpimästi, tarkisti että lompakko ja puhelin olivat mukana. Tietokonetta hän ei viitsinyt sulkea, sillä hänenhän oli tarkoitus jatkaa työskentelyä myöhemmin. Valoisaa aikaa oli vielä muutama tunti ja hän oli varma siitä että ehtisi takaisin ennen auringon laskua, mutta otti varmuuden vuoksi pyörän etu ja takavalolamput mukaan.
Kirsi palasi sisälle ja tarkasti saapuneet sähköpostit. Kiireellisiä uusia käännöstehtäviä oli tullut useita ja niiden lisäksi myös ilmoitus kaupalle saapuneesta paketista. Kirsi oletti paketin olevan kirjan, jonka posti oli luvannut toimittaa postilaatikkoon, mutta luultavasti lähetys olikin toimitettu kaupalle. Kirsistä tuntui mukavalta lähteä pois mökiltä ja niin hän vähät välitti kasaantuvista käännöksistä vaan lähti polkemaan kaupalle.
Kirsi hörppäsi kahvinsa ja kiiruhti myymälän puolelle kyselemään paketin perään. Pakettia ei löytynyt. Ilmoitus vaikutti postin ilmoitukselta, mutta Kirsin soittaessa postiin ja kysellessä paketin perään ei tiedostoista löytynyt kyseistä lähetystä. Kirsi hyvästeli Annukan ja lähti polkemaan mökille. Kirkkaassa auringonpaisteessa edellisen yön tapahtumat tuntuivat pahalta unelta. Tie oli aurattu ja pyörä liikkui vakaasti hiljaisella kylätiellä. Autoja ei näkynyt. Koko alue näytti uinuvan rauhallisessa huuruisten puiden reunustamassa maisemassa. Sähköpyörä on nopea ja Kirsin kurvatessa pihalle jokin luikahti pihalta talon taakse. Pihapiirissä oli liikkunut paljon peuroja, jotka vierailivat säännöllisesti syömässä Kirsin puutarhan antimia. Käyttivät hyväkseen aina Kirsin poissaoloa ja mitä kylmemmäksi ilma oli käynyt, sitä useammin olivat mokomat vierailleet mökillä. Kissa odotti portailla ja maukui vaativasti. Kirsi avasi oven ja päästi sen sisään. Kirsi huomasi kissan käyttäytyvän kummallisesti; se kieppui ja kihnutti itseään, ryntäili edes takasin huoneessa ja ravisteli päätään. Kirsin ottaessa kollin syliinsä hän huomasi sen kaulaan sidotun narun ja narun alle taiteltun lappusen. Kirsi leikkasi narun ja avasi taiteltun lapun. Lapussa luki tikkukirjaimin:
Annukan lähdettyä Kirsi tuijotti turhautuneena pimeälle pihalle ja tunsi ahdistuksen nousevan paniikiksi. Nyt oli pakko puhua jonkun kanssa! Vanhempiaan hän ei missään nimessä halunnut huolestuttaa. Ystävistään hän valitsi Piian, jonka hän tiesi valvovan myöhään ja joka ei pitänyt puhelintaan hiljaisella. Piia oli joutunut kuuntelemaan aikoinaan Kirsin sydänsuruja kyllästymiseen asti, mutta vastasi silti aina auliisti puhelimeen Kirsin soittaessa. Niin tapahtui nytkin. Piia puheli Kirsin kanssa aina keskiyöhön asti ja lupasi vastata puhelimeen yölläkin jos Kirsistä niin tuntuisi.
Kirsi oli ammatiltaan kääntäjä ja raskaan eron jälkeen hän oli löytänyt tämän syrjäisellä paikalla olevan edullisen mummon mökin. Täällä hän pystyisi tekemään rauhassa käännöstöitä ilman häiriöitä. Lähin naapuri asui kahden kilometrin päässä ja kauppa viiden. Ostosmatkoja varten hän oli hankkinut sähköpyörän. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin asunut yksin. Mikan luokse hän oli muuttanut suoraan lapsuudenkodistaan. Mikaan hän oli ihastunut heti ensi silmäyksellä ja kuvitellut tavanneensa sukulaissielunsa ja kokevansa suuren ja ikuisen rakkauden, joka ei ikinä haihtuisi. He ehtivät olla yhdessä viisi vuotta ennen kuin Mika huomasi, että Kirsi ei ollutkaan hänen elämänsä nainen. Kirsin tunteet eivät olleet kylmenneet, mutta ei auttanut kuin sopeutua ajatukseen ja alkaa etsiä asuntoa. Ensimmäiset viikot olivat menneet työn touhussa. Sisustuksen lisäksi myös puutarha janosi kunnostusta. Pihalla kasvoi kolme vanhaa omenapuuta, viinimarja, ja karviaismarjapensaita. Perennat olivat levinneet kukkapenkkien ulkopuolelle ja nurmikko oli muuttunut villiksi kedoksi. Kirsi huomasi nauttivansa puutarhatöistä, vaikka ei ollut koskaan aikaisemmin asunut omakotitalossa ja saatikka maaseudulla. Hänestä oli jännittävää tutkia mitä kaikkea edellinen asukas olikaan istuttanut. Pihapiirissä oli myös pieni vaja ja sauna. Sauna oli puulämmitteinen ja luultavasti 1800-luvun lopulta, kuten mökkikin. Mökki oli kuitenkin kunnossa ja siellä oli luultavasti asuttu aivan viime aikoihin asti, mutta saunaa ei oltu lämmitetty pitkiin aikoihin. Saunan kunnostaminen olisi sitten seuraavan kesän projekti.
Kesällä oli vintistä kuulunut liikettä. Siellä asusteli luultavasti lepakoita. Kesäiltaisin kun Kirsi oli istunut ulkona, oli hän nähnyt niiden syöksyvän ja lentävän kohti ja sitten väistävän viime tingassa. Päivisin ne roikkuivat ja nukkuivat vanhan saunan eteisessä pää alaspäin siivet tiukasti vartalon ympärillä. Kirsi ei halunnut käyttää saunaa myöskään tästä syystä. Sauna pitäisi remontoida, mutta minne lepakot pitäisi panna? Niiden talvehtimis- ja pesimispaikka häviäisi.
Edellisellä asukkaalla oli luultavasti ollut kissa, sillä ilman kylmentyessä syksyn koputellessa nurkkia se ilmestyi naukumaan oven taakse. Punaraidallinen kolli ei luovuttanut ennen kuin ovi avautui. Se kehräsi vimmatusti ja yritti kaikin tavoin saada itsensä ymmärretyksi. Kiehnäsi Kirsin jaloissa ja maukui surkeasti. Ei siinä naisen auttanut kun yrittää löytää jotain kissalle sopivaa ruokaa. Edellisestä kauppareissusta oli kulunut jo aikaa eikä löytynyt kuin vähän juustoa. Kissa ei suostunut lähtemään takaisin ulos, eikä Kirsi oikeastaan sitä kovin hanakasti yrittänyt häätääkään, vaan hyppäsi pyörän selkään ja ajoi ostamaan kissanruokaa. Siitä lähtien myös kissa kuului Kirsin elämään. Illallisen jälkeen Kirsi päästi kissan omille teilleen tietäen sen aina palaavan mökille aamiaiseksi.
Tämä aamu oli erilainen. Kissaa ei näkynyt missään. Kirsi hyppäsi huopikkaisiinsa, nappasi naulakosta pitkän toppatakin pyjaman päälle ja lähti kävelemään postilaatikolle. Posti tuotiin päätien varrella olevaan postilaatikoiden keskittymään johon oli matkaa kilometrin verran mökiltä. Postia ei suinkaan jaettu joka päivä, mutta Kirsi odotti tilaamaansa kirjaa, joka oli luvattu toimittaa postin kautta. Tilauksesta oli kulunut jo päiviä ja postilaatikossa oli vain lähimmän kyläkaupan tarjouslehtinen. Palatessaan pettyneenä takaisin mökille hän huomasi tiellä jotain outoa. Mökkitien pätkää ei oltu aurattu, sillä sen kunnossapito kuului Kirsille. Vastasataneessa lumessa oli selvästi myös toisen henkilön jalanjäljet. Jäljet johtivat pihalle. Pihalta ne eivät kääntyneet takaisin vaan jatkoivat saunan ohitse pellon reunaa ja kohti läheistä metsikköä. Kuka oli käynyt täällä ja lähtenyt pois noin hankalaa kautta ja jättämättä mitään viestiä? Kaikki Kirsin ystävät ilmoittivat tulostaan ja monet tulivat autolla tai jollain muulla kulkuneuvolla harvoin jos koskaan jalkaisin. Kuinka hän ei ollut huomannut jälkiä mennessään postilaatikolle, sillä tiellä niiden oli täytynyt olla jo silloin?
Kissa ei vieläkään ilmestynyt paikalle. Kirsi meni sisään ja laittoi espressopannun liedelle ja tunki kaksi ruispuikulaa paahtimeen ja otti juuston esille. Ensimmäistä kertaa sitten kesän ensiviikkojen totuttelun jälkeen hän tunsi olonsa yksinäisyyden lisäksi hieman turvattomaksi. Onneksi oli kaunis aamu ja aurinkokin näyttäytyi läikkänä vastapäisessä seinässä. Kirsi lueskeli syödessään samalla puhelimen viestejä ja avasi myös television. Kummallista miten rauhoittavalta hänestä Matti Röngän tasainen uutisten luku tuntuikaan. Sähköpostiin oli ilmestynyt uutta käännettävää eikä Kirsin auttanut muu kuin aloittaa työt. Hän pyyhki pöydän murusista, kaatoi vielä uuden mukillisen kahvia, aukaisi tietokoneensa ja aloitti kirjoittamisen. Tällä kertaa hän käänsi erilaisten työkoneiden käyttöohjeita suomesta ruotsiksi ja englanniksi. Työ oli hidasta, koska Kirsi ei humanistina ollut mitenkään perehtynyt puimakoneiden, traktoreiden, moottorisahojen ym. maailmaan, jonka takia hänen oli pakko tarkistaa jokaisen osan nimi monelta eri sivustolta. Muutaman tunnin uurastuksen jälkeen hän päätti pitää ansaitun tauon ennen päivällistä. Aurinko oli jo aika matalalla, mutta säteet osuivat vielä pihalla olevan saunan ikkunaan. Vilkaistessaan ulos Kirsi oli näkevinään siellä jotain liikettä. Kirsi rohkaisi mielensä ja meni ulos. Jo portailla hän kuuli saunan suunnalta vaimeata naukumista. Kiiruhtaessaan saunalle ääni vain voimistui. Avatessaan saunan oven kissa ryntäsi ulos ja antoi Kirsin ottaa itsensä syliin.
–Voi sinua kolliparka, miten sinä sinne jouduit suljetun oven taakse?
–Miauu, miaauh, purr,hurr, oli ainoa vastaus minkä kolli pystyi vastaamaan.
–Onko mirrillä nälkä? Nyt mennään sisälle ja saat oikein herkullista tonnikalaa hyytelössä.
–Purrr,purr,purr.
–Kuules, minä lähden nyt kylälle ostoksille ja nyt saat pysyä sisällä.
Kissa asettui hotkaistuaan tonnikala päivällisensä mukavasti kerälle makuualkoviin ja napitti vihreillä silmillään Kirsiä sen näköisenä kuin ymmärtäisi puhetta. Kirsi pukeutui lämpimästi, tarkisti että lompakko ja puhelin olivat mukana. Tietokonetta hän ei viitsinyt sulkea, sillä hänenhän oli tarkoitus jatkaa työskentelyä myöhemmin. Valoisaa aikaa oli vielä muutama tunti ja hän oli varma siitä että ehtisi takaisin ennen auringon laskua, mutta otti varmuuden vuoksi pyörän etu ja takavalolamput mukaan.
Oli arkipäivä ja kaupassa ei ollut kuin muutama asiakas. Kaupan yhteydessä oli myös pieni kahvila, josta sai leivonnaisten lisäksi grillituotteita. Kirsi huomasi olevansa aika nälkäinen, jonka takia hän päätti aloittaa kauppareissunsa kahvilasta. Hän tilasi grillin erikoisen, joka tarkoitti vain tavallista hampurilaista kahdella eri juustolla. Kauppias huomasi hänet ja istuutui samaan pöytään. Kyläkauppias oli tullut näiden muutamien kuukausien aikana tutuksi ja oli puhelias, utelias ja jutteli mielellään asiakkaiden kanssa. Kirsi oli välillä ollut kiusaantunut miehen uteluista, mutta tällä kertaa nainen päätti olla itse kysyjän roolissa. Hän oli ostanut mökin välittäjän kautta, eikä ollut tullut kysyneeksi mökin historiasta sen tarkemmin.
–No, mitäs tytölle tänään kuuluu? Niin on sinulla punaiset posket. Taitaa tuo pyöräily pitää lääkärin loitolla. Heh, heh.
Kirsi päätti sivuuttaa miehen tytöttelyn, vaikka se ärsyttikin ja teki mieli vastata jotenkin napakasti, mutta hän malttoi mielensä.
–Joo, pitääpä hyvinkin. Kuule sinähän tiedät sen punaisen mökin, jossa asun. Olisi kiva tietää hieman mökin historiasta. Kuka asui siinä ennen minua?
–Odotas kun mietin. Siinä viimeksi taisi asua vuokralaisena nuorehko mies. Mökin omistaja oli mukava vanha rouva, Emma Jansson, joka sitten joutui hoitokotiin kaaduttuaan liukkaalla pihalla. Taisi olla lonkka, joka murtui. Perikunta laittoi sitten mökin vuokralle ja rouvan kuoltua myivät mökin sitten sinulle.
–Oliko vuokralaisella tai rouvalla ehkä punainen kissa?
–Voi kuinka minä voisin kaikkien asiakkaiden eläimistä tietää. Hetkinen, Emmalla taisi olla, sillä hän osteli kissanruokaa, mutta kissa taisi kuolla ennen rouvan onnettomuutta. Miksi tälläisiä kyselet?
–Kisu ilmestyi ovelleni, oli ihan kesy ja vaikutti siltä, että se jotenkin kuuluu taloon.
–No, maaseudulla kissoja piisaa. Otit sitten vaivoiksesi.
–Niin tein. Olisiko pitänyt jättää ulos näkemään nälkää ja kärsimään kylmyydestä. Kissa on kotoisin lämpimistä maista, ei tarkoitettu Suomen oloihin.
Kirsiä alkoi ärsyttää kauppiaan asenne ja hän katsoi parhaaksi lopettaa keskustelun ennen kuin oli liian myöhäistä.
–Nyt, minun täytyy tehdä pikaisesti ostokset, jotta ehdin kotiin ennen pimeän tuloa.
Kauppias nousi pöydästä hieman väkinäisesti hymyillen ja Kirsi meni kaupan puolelle keräämään ostoksensa koriin. Aurinko oli ehtinyt jo laskea Kirsin tullessa ulos kaupasta. Maisema kylpi fuksianpunaisessa valossa ja Kirsi ei voinut olla ihailematta vaaleanpunaisia pilviriekaleita vielä valoisalla länsitaivaalla. Hän nosti ostokset pyörän koriin ja polki rivakasti mökille. Kissa juoksi vastaan ovelle ja odotti vaativasti maukuen makupaloja.
–Kuules nyt anna minun laittaa ensin nämä ostokset kaappiin. Onkos kollilla ollut ikävä?
–Miaauu, purr, purr, miiaauuh….
–Katsotaan, kelpaisiko kana, jossa ripaus juustoa vai turska? Laitetaan kanaa.
Kirsi täytti kissan kupin ja asettui pöydän ääreen jatkamaan käännöstä. Tietokone oli pois päältä. Kirsi alkoi epäillä muistiaan.
–Enkö jättänytkään tietokonetta päälle?
Olenkohan tulossa hulluksi? Olen ollut varmaan liian kauan yksin. Mitäs mieltä olet tästä kissaseni? Pitäisikö olla huolissaan?
Kirsi avasi tietokoneen, eikä keskeneräinen käännös tupsahtanutkaan heti näytölle. Käännös oli työpöydällä, mutta suljettuna. Näytti siltä kuin joku olisi käynyt mökissä iltapäivällä ja koskenut Kirsin tietokoneeseen. Kirsi katseli ympärilleen pelästyneenä, mutta kaikki tavarat tuntuivat olevan omilla paikoillaan eikä mitään näyttänyt puuttuvan. Varas olisi vienyt tietokoneen, eikä olisi tyytynyt vain sulkemaan sen. Ovi oli ollut lukossa, eikä murtojälkiä näkynyt. Ei siis auttanut muu kuin jatkaa työntekoa. Parin tunnin kuluttua käännös oli valmis ja Kirsi napsautti teeveden päälle, otti kaapista sinisen kulhon, johon kaatoi kreikkalaista jugurttia. Hän kuori yhden mandariinin ja lisäsi sen myslimurojen kanssa jugurttiin.
Ennen nukahtamistaan oli Kirsi yleensä katsellut jotain Netfliksin sarjaa. Oli aina mukavaa töiden jälkeen ajatella jotain muuta ja nollata pää. Niin hän teki tälläkin kertaa. Hän suoritti iltatoimensa ja asettui mukavasti sängylleen ja aloitti sarjan katselun. Kesken kaiken sammuivat valot. Mikään ei palanut. Myös jääkaappi oli hiljainen ja pimeä. Kirsi istui pimeässä ja hapuili puhelintaan. Siinä oli sentään sähkölamppu. Hän arveli sulakkeiden palaneen. Sitä oli sattunut aikaisemminkin. Sähkökaappi sijaitsi talon kyljessä ulkoseinässä. Kirsin oli pakko nousta ylös ja pukea toppatakki harteilleen ja mennä ulos. Pilvet olivat väistyneet ja kuu valaisi pihamaata. Kirsi huomasi sydämensä hakkaavan tavallista tiheämmin. Epämukava olo vain kasvoi hänen katsellessaan ympärilleen. Kuunvalo loi varjoja, joiden muodoissa hän oli näkevinään hahmoja ja liikettä. Aivan kuin saunan nurkalla olevassa varjossa olisi seisonut joku. Kirsi tuli sähkökaapin luo ja näki että pääkatkaisia oli alhaalla. Hän napsautti katkaisijan päälle ja ryntäsi takaisin sisälle. Nyt ei auttanut muu kuin soittaa hätänumeroon.
–Hätäkeskus miten voin auttaa?
–Täällä puhuu Kirsi Brommels Ali-Vekkosken kylältä. Olen varma että joku on käynyt mökissäni ja on juuri nyt pihallani.
–Onko teiltä varastettu jotain?
–Ei, mutta tietokoneeni oli pois päältä kun tulin kotiin tänään ja vieraita jalanjälkiä löytyi pihaltani aikaisemmin päivällä ja nyt joku sammutti pääkytkimestä sähköt.
–Oletteko ilman sähköä juuri nyt?
–Ei kun laitoin ne takaisin päälle.
–Kuulkaas nyt tänne ei kuulu soitella ilman todellista hätää. Voitte mennä huomenna poliisilaitokselle ilmoittamaan varkaudesta, jos huomaatte jotain hävinneen.
–Mutta, mutta.. kun ulkona on luultavasti joku.
–Onko hän koputtanut oveenne, häirinnyt teitä, yrittänyt tulla väkisin sisälle. Oletteko nähneet hänet?
–No en.
–Voitte soittaa sitten kun teillä on todellinen hätä. Kuulemiin.
Kirsi sulki hölmistyneenä puhelimen. Kissa olisi halunnut ulos, mutta Kirsi ei päästänyt sitä. Olisi edes kissa seurana yön yli. Nukkumisesta ei tahtonut tulla mitään. Ulkona oli alkanut tuulla ja se huhuili ja ulvahteli nurkissa. Kirsi kuunteli jokaista rapsahdusta ja natinaa. Kissa asettui sängyn jalkopäähän kerälle ja höristeli välillä korviaan. Viimeisenä näkynään ennen nukahtamista Kirsi erotti kissan korvien silhuetin. Kirsi nukkui levottomasti ja heräsi muutaman kerran yön aikana kissan naukunaan ja kuviteltuihin askeleiden ääniin, mutta avatessaan silmänsä hän ymmärsi uneksineensa.
Aamulla edellisen yön pelko oli haihtunut ja Kirsi tunsi lähinnä suuttumusta muistaessaan hätäkeskuksen kanssa käymänsä keskustelun. Tässä maassa ei siis rikoksia ehkäisty vaan tullaan paikalle vasta kun pahin on tapahtunut. Toki hän ymmärsi todisteiden puutteen. Ei ollut rikos kulkea toisen henkilön pihan poikki. Jalanjäljistä oli todisteeksi vain dekkareissa. Kirsi päästi kissan pihalle ja lähti itsekin ulos. Jalanjälkiä oli tullut lisää. Kuvio oli sama kaikissa jäljissä. Uusia jälkiä ei ollut tiellä vaan jäljet tulivat metsiköstä pellon laitaa pitkin saunan nurkalle. Jäljet johtivat myös talon ympäri ja näytti siltä, että kulkija oli pysähtynyt ikkunoiden kohdalla ja myös sähkökaapin kohdalla oli monta jälkeä.
Kirsi palasi sisälle ja tarkasti saapuneet sähköpostit. Kiireellisiä uusia käännöstehtäviä oli tullut useita ja niiden lisäksi myös ilmoitus kaupalle saapuneesta paketista. Kirsi oletti paketin olevan kirjan, jonka posti oli luvannut toimittaa postilaatikkoon, mutta luultavasti lähetys olikin toimitettu kaupalle. Kirsistä tuntui mukavalta lähteä pois mökiltä ja niin hän vähät välitti kasaantuvista käännöksistä vaan lähti polkemaan kaupalle.
Tällä kertaa kauppiasta ei näkynyt vain kahvilanpitäjä Annukka oli paikalla. Kahvilanpitäjä oli kuusissa kymmenissä oleva topakka nainen, joka nousi joka aamu neljältä leipomaan sämpylöitä ja makeita leivonnaisia. Odotellessaan kauppiaan saapumista Kirsi tilasi kahvilassa kahvin ja sen kanssa vastaleivotun pullan. Kirsi oli jutellut kahvilanpitäjän kanssa vain niitä näitä, mutta nyt hän tunsi tarvetta kertoa mökille ilmestyneistä jalanjäljistä.
–Minulle on tapahtunut jotain kummallista. Joku on käynyt pihallani ja luultavasti myös sisällä mökissäni sillä välin kun olin eilen täällä kaupassa. Pihalleni oli ilmestynyt jalanjälkiä ja viime yönä joku katkaisi sähköt pääkatkaisiasta. En ole uusinut sähköjä ja sähkökaappi on ulkona. Menin ulos kun luulin sulakkeen palaneen, mutta kytkin olikin pois päältä. Olin myös näkevinäni jonkun hahmon pihalla. Soitin hätäkeskukseen, mutta siellä melkein naurettiin kun selitin asiani.
–Vai niin sinulle kävi. Kuulostaa ikävältä. Mökkisi kun on niin syrjässä. Ehkäpä, joku kulkija on kuullut Emman kuolleen ja luullut mökin olevan nyt asumattoman. Olen kuullut että talvella varkaat murtautuvat usein kesämökkeihin ja vajoihin etsiessään jotain myytäväksi kelpaavaa.
–Nyt en tiedä mitä tekisin. Tuntuu hieman turvattomalta.
–Etkö voisi soittaa jonkun seuraksesi?
–En tiedä ketään, joka voisi tulla näin lyhyellä varoitusajalla. Kukaan tutuistani ei ole vapaana ja äitinikin on vielä työelämässä.
–Minä suljen kahvilan kello kahdeksalta. Voisin kotimatkalla ajella sinun mökkisi kautta. Mitäs tykkäisit ajatuksesta? Pelotellaan yhdessä möröt karkuun.
–Viitsisitkö tosiaan, olisin tosi kiitollinen. Nyt näyttää kauppias olevan paikalla.
Kirsi hörppäsi kahvinsa ja kiiruhti myymälän puolelle kyselemään paketin perään. Pakettia ei löytynyt. Ilmoitus vaikutti postin ilmoitukselta, mutta Kirsin soittaessa postiin ja kysellessä paketin perään ei tiedostoista löytynyt kyseistä lähetystä. Kirsi hyvästeli Annukan ja lähti polkemaan mökille. Kirkkaassa auringonpaisteessa edellisen yön tapahtumat tuntuivat pahalta unelta. Tie oli aurattu ja pyörä liikkui vakaasti hiljaisella kylätiellä. Autoja ei näkynyt. Koko alue näytti uinuvan rauhallisessa huuruisten puiden reunustamassa maisemassa. Sähköpyörä on nopea ja Kirsin kurvatessa pihalle jokin luikahti pihalta talon taakse. Pihapiirissä oli liikkunut paljon peuroja, jotka vierailivat säännöllisesti syömässä Kirsin puutarhan antimia. Käyttivät hyväkseen aina Kirsin poissaoloa ja mitä kylmemmäksi ilma oli käynyt, sitä useammin olivat mokomat vierailleet mökillä. Kissa odotti portailla ja maukui vaativasti. Kirsi avasi oven ja päästi sen sisään. Kirsi huomasi kissan käyttäytyvän kummallisesti; se kieppui ja kihnutti itseään, ryntäili edes takasin huoneessa ja ravisteli päätään. Kirsin ottaessa kollin syliinsä hän huomasi sen kaulaan sidotun narun ja narun alle taiteltun lappusen. Kirsi leikkasi narun ja avasi taiteltun lapun. Lapussa luki tikkukirjaimin:
KISSAN NIMI ON OTTO.
Kirsi tuijotti epäuskoisena lappua. Oliko kissan oikea omistaja käynyt pihalla vai tekikö joku hänestä pilaa? Miettimällä ei asia ratkennut ja käännöstyöt odottivat tekijää. Kirsin ei auttanut muu kuin yrittää keskittyä käännöksiin. Keskittyminen oli vaikeaa. Vähän väliä hän huomasi ajatustensa harhailevan ja hän säpsähti jokaista kolahdusta ja natinaa. Kissakin havahtui ja höristeli korviaan sekä jahtasi näkymättämiä. Se oli hypännyt hellalle ja tuijotti katon rajaa kyyryssä ja korvat luimussa. Kirsi keskeytti kirjoittamisen ja silloin hän kuuli selvästi saman minkä mirrikin. Joku liikkui vintillä. Kirsi ryntäsi ulos katsomaan oliko vintin luukku auki. Ulkona oli vielä valoisaa ja luukku oli kiinni. Vintille vievät tikapuut olivat paikoillaan ja niiden edessä tutut jalanjäljet. Tikkaat olivat kevyttä alumiinia ja Kirsi jaksoi siirtää ne pois luukun luota. Nyt ei auttanut muu kuin odottaa. Kuka tai mikä otus vintissä oleilikin, niin se ei pääsisi ilman tikapuita pois.
Kirsi meni takaisin sisälle jatkamaan töitään. Päivälliseksi hän paistoi pannulla sipulin ja tomaatin kanssa muutaman kananmunan ja avasi tonnikalapurkin. Tunnit kuluivat eikä ylhäältä kuulunut pihahdustakaan. Vihdoin auton valot ilmestyivät illan pimeydestä. Annukka kaarsi vanhalla punaisella Renaultillaan pihaan. Kirsi olo helpottui heti. Hän huikkaili heti ovelta:
–Hei, kiva että pääsit käymään. Tule sisään sieltä pimeydestä.
–Toin meille muutaman täytetyn sämpylän, jos keität meille vaikka teetä.
Kirsi alkoi kattaa pöytää ja kertoi samalla mitä oli tänään kaupassa käynnin jälkeen tapahtunut.
–Onpa erikoista. Väitätkö tosiaan, että olet sulkenut jonkun ullakolle? Entäpä, jos olet vain kuullut vanhan talon narinoita pakkasella?
–Lumessa oli taas vieraita jalanjälkiä ja olen aivan varma, että ylhäällä käveli joku.
–Mennäänkö ulos huhuilemaan sen jälkeen kun olemme juoneet teen. Kyllä me aina joku hiippailija selätetään ja poishan se ei pääse kun tikkaita ei ole.
–Mennäänkö ulos huhuilemaan sen jälkeen kun olemme juoneet teen. Kyllä me aina joku hiippailija selätetään ja poishan se ei pääse kun tikkaita ei ole.
Naiset pukivat toppatakit ja menivät kännyköiden kanssa pihalle. Pakkanen oli kiristynyt ja kuun valossa näki yllättävän hyvin.
–Huhuu onko siellä vintillä joku? Voisitko tulla esiin? Pitääkö meidän soittaa poliisi paikalle vai tuletko hyvällä?
Annukan huhuilu ei tuottanut toivottua tulosta. Luukku pysyi kiinni, ja kaikkialla oli epätavallisen hiljaista. Annukan oli lähdettävä kotiin, sillä seuraavana aamuna hänen piti olla aikaisin kahvilassa leipomassa. Naiset päättivät sitä ennen soittaa poliisille. Tällä kertaa Annukka puhui ja sai poliisin vakuutettua tilanteen vakavuudesta. Poliisi ei kuitenkaan pitänyt asiaa kiireellisenä, sillä mahdollinen tunkeutuja ei päässyt pois, joten tapaus sai odottaa seuraavaan päivään. Lupasivat tulla paikalle aamulla.
Annukan lähdettyä Kirsi tuijotti turhautuneena pimeälle pihalle ja tunsi ahdistuksen nousevan paniikiksi. Nyt oli pakko puhua jonkun kanssa! Vanhempiaan hän ei missään nimessä halunnut huolestuttaa. Ystävistään hän valitsi Piian, jonka hän tiesi valvovan myöhään ja joka ei pitänyt puhelintaan hiljaisella. Piia oli joutunut kuuntelemaan aikoinaan Kirsin sydänsuruja kyllästymiseen asti, mutta vastasi silti aina auliisti puhelimeen Kirsin soittaessa. Niin tapahtui nytkin. Piia puheli Kirsin kanssa aina keskiyöhön asti ja lupasi vastata puhelimeen yölläkin jos Kirsistä niin tuntuisi.
Yön tunnit kuluivat hitaasti. Vintistä ei kuulunut pihahdustakaan ja kissakin oli levollinen. Silti Kirsistä tuntui aamulla, että hän ei ollut nukkunut silmällistäkään koko yönä. Kymmenen maissa poliisiauto kurvasi pihaan ja sieltä nousi kaksi nuorta poliisia.
–Hyvää huomenta, ootko sää Kirsi Brommels. Täältäkös sitä eilen soitettiin? Lyhyempi miehistä kyseli.
–Joo, voisitteko ystävällisesti kiivetä tuonne vintille. Olen teljennyt sinne luultavasti jonkun. Tai en siis teljennyt, vaan kuulin jonkun kävelevän siellä ja siirsin tikkaat pois.
–Siirretään ne paikoilleen.
Toinen poliiseista lähti kiipeämään tikkaita. Muutamaa askelta ennen luukkua hän pysähtyi ja pyysi henkilöä tulemaan ulos. Mitään ei tapahtunut ja niinpä poliisi uskaltautui kiipeämään koko matkan ylös asti ja koputti ensin varovaisesti ja sitten lujasti. Lopulta poliisi avasi luukun ja vihelsi.
–Oho, Tulkaapas tekin katsomaan. Ei täällä ketään nyt ole, mutta selvästi on joku täällä majaillut.
Alhaalle jäänyt poliisi lähti kiipeämään ja ryömi luukusta sisäpuolelle ja Kirsikin uskaltautui tikapuille. Koko vintti kylpi loisteputkien valossa ja siellä oli siisteissä riveissä kasveja. Nurkassa oli myös sijaamaton vuode ja allas, jossa oli vettä.
–Mitä nämä kasvit ovat? Onko tämä ehkä hamppu?
–Hamppuhan tämä on. Etkös ole käynyt koskaan täällä ullakolla?
–Välittäjä sanoi, että ullakolla ei ole mitään ja totta kai uskoin. Sitä paitsi tänne pääsee vain ulkokautta. En voi ymmärtää tätä. Olenko koko ajan asunut hamppuviljelmän alla? Ja entäs ne askeleet? Miten joku on voinut lähteä täältä ilman tikapuita.
–Joka tapauksessa nyt se viljely loppuu. Me lähetämme tänne jonkun auttamaan vintin tyhjentämisessä.
–Lähdetäänpä alas. Mitä ihmettä! Tikkaat ovat poissa! Onko kellään puhelinta mukana?
Kenelläkään ei ollut.
Kirsi Tikkanen: Sata sammakkoa
Taivas värjääntyi pastellinsävyiseksi Miljan kävellessä keskustasta kohti kerrostaloasuntoaan. Hänen mielensä ei ollut yhtä hempeä. On vuoden viimeinen päivä ja asuntojen ikkunoissa roikkuvat joulutähdet ja kyntteliköt valaisevat tummuvaa iltaa. Hän kuvittelee, miten perheet kokoontuvat juhlapöytiin, ystäviä tulee kylään ja valmistaudutaan ottamaan vastaan uuttavuotta. Kaikki muut, paitsi hän. Tässä kävelee epäonnistunut nelikymppinen, joka ei saanut pidettyä perhettään kasassa. Lapset olivat nyt isänsä kanssa sukulaisten luona. Heillä on yhä läheisten piiri ympärillään. Itsehän erota halusit, hän kuuli mielessään noiden sukulaisten äänen, heille kun elämä on joskus niin mustavalkoista. Mutta avioliitot harvoin ovat.
Hän ei jaksanut teeskennellä iloista ja päätti siksi olla yksin uudenvuoden. Kuka hänen luo nyt olisi tullutkaan, kaikilla oli varmasti iloisempaa seuraa kuin eronnut nainen. Niin, hän oli kuvitellut, että eron jälkeen alkaa uusi elämä, joku uusi ihminen auttaa unohtamaan entisen ja tekee hänestä taas iloisen ja onnellisen. No olihan niitä ehdokkaita tullut, mutta sammakoiksi ne olivat jääneet jokainen. Vaikka ei hän prinssiä kaivannut, vaan tasa-arvoista kumppania. Yksi olikin ollut varattu ja toinen rakastui häneen edes tapaamatta ja sellainen ei tuntunutkaan imartelevalta, vaan häneen iski pakokauhu. Siitä huolimatta hän hakeutui deittisovelluksiin ja päätti aina vielä kerran kokeilla. Hän ei oikein tiennyt edes miksi, sillä lopulta hän oli aina helpottunut, kun tapailu jäi muutamaan kertaan tai kun kirjoittelu hiipui. Se, että jotain oli kuitenkin menossa tai että hänellä oli ainakin mahdollisuus tavata joku, auttoi häntä pitämään ahdistusta loitolla. Hän pelkäsi yksinoloa ja yksinäisyyttä, etenkin kun lapset pian muuttaisivat pois ja koti tyhjenisi. Vai eikö hän osannut olla itsensä kanssa?
Milja avasi kotitalonsa oven ja meni hissiin. Rappukäytävässä tuoksui miedosti jokin miesten hajuvesi. Hän kaivoi laukustaan avainta ja kuuli, miten jonkun oven takana naurettiin ja varmaankin jo juhlittiin. Oman oven takana olisi vastassa vain hiljaisuus ja eilen keitetyn kalakeiton heikko tuoksu. Avatessaan ovea hän huomasi, että postilaatikkoon oli jäänyt jumiin vähän paksumpi kirje. Ei hän odottanut keneltäkään mitään postia, mutta kuoressa oli hänen nimensä. Hän heitti takkinsa naulakkoon ja kauppakassin keittiöön, sytytti pöytälampun ja alkoi repiä kuorta auki. Sisällä olivat koristeelliset lapaset, kudotut juuri siitä vihreän sävystä, josta hän piti. Mutta ei mitään viestiä. Hän istui sohvalle lapaset käsissään ja mietti. Kuka osasi valita juuri oikean sävyn. Ei kai se voinut olla hänen ystävänsä, joka etääntyi melkein vuosi sitten ja yhteys hiipui. Niin, siinäkin hän epäonnistui, suhteiden lisäksi ystävyyskään ei kantanut. Ystävä ilahdutti mielellään itsetekemillään lahjoilla, mutta sitten tuli eripuraa ja ystävyys purkaantui kuin neule puikoilta. Hän painoi pehmeät lapaset poskeaan vasten ja tunsi lämpöä.
Ensimmäiset raketit paukkuivat jo ulkona, kun hän nousi purkamaan kauppakassinsa. Nakkeja ja perunasalaattia, ei yksi ihminen paljon muuta tarvitse. Ei kannattanut alkaa leipoa kokonaista piirakkaa tai kakkua vain itselleen syötäväksi. Joutuisi vielä heittämään osan pois ja hän inhosi ruokahävikkiä.
Hän päätti käydä ensin suihkussa ja syödä vasta sitten. Eihän kello nyt ollut vielä kovin paljoa, mutta tuntui, että monien juhlat olivat jo alkaneet. Hän katseli ikkunasta, miten nuoripari käveli käsi kädessä ja suukotteli toisiaan ja heidän perässään tuli iloinen perhe, vanhemmat vetivät lapsiaan pulkassa. Hän huokaisi ja meni makuuhuoneeseen riisumaan vaatteensa. Ajatella, kaupunki täynnä elämää mutta hänen asunnossaan oli niin hiljaista, että naapurin kissojen maukuminen kuului seinän läpi. Toisaalta tämä oli paikka, jossa kukaan ei arvostellut häntä tai säälinyt, että hän erosi. Erosi, vaikka pelkäsi yksinoloa, mutta niin hän pelkäsi myös hidasta hiipumista, sitä, että huomasi voivansa liitossa huonosti ja tunsi olevansa itsestäänselvyys, johon ei kannattanut uhrata aikaa tai huomiota. Hän painui suihkuun nopeasti, vesi sai peittää kyyneleet. Vaikka eihän niitä kukaan nähnyt.
Hän rauhoittui kuumassa suihkussa pestessään hyväntuoksuisella saippualla itseään. Kylpyhuone höyrystyi ja hän tunsi olevansa jossain kaukana kylmästä talvesta ja uudenvuoden hälinästä. Pehmeää ja utuista. Hän siveli käsivarttaan ja mietti, miten kipeästi kaipasi jonkun kosketusta. Hän haluaisi hetken olla kainalossa, pistää silmät kiinni ja kuunnella, miten toisen sydän löisi rinnassa, kun hän painaisi sille päänsä.
Hän kuivasi itsensä ripeästi ja puki mukavan väljät housut ja trikoopaidan päällensä. Hän pyyhki höyryä peilistä, katsoi itseään ja lisäsi huulipunaa hetken mielijohteesta. Ei hän oikeastaan ollut hassumman näköinen, jos ei antaisi pettymyksen ja surun painaa suupieliä alas ja kulmia kurttuun. Hän sujautti huulipunan taskuunsa ja lähti keittiöön.
Milja päätti tarttua pieneen onnelliseen hetkeen ja siitä rohkaistuneena otti jääkaapista pullollisen kuohuviiniä. Sillä oli ollut tarkoitus juhlistaa jotain erityistä parisuhteen hetkeä, mutta miksi hän ei nauttisi kuplivaa erityisen ihmisen, itsensä kanssa. Tai niinhän sitä ainakin elämäntapaoppaissa käskettiin tekemään, pitämään itseään elämänsä tärkeimpänä ihmisenä. Into oli lamaantua yhtä nopeasti kuin se oli alkanut. Hän ei saanut poksautettua pullon korkkia auki. Aina sen oli joku muu tehnyt hänen puolestaan, aina joku varmempi oli tullut, seissyt keskellä juhlijoita ja avannut pullon taitavasti. Hän oli usein miten seissyt kädet korvilla peläten pamahdusta ja ottanut muutenkin sivusta katsojan roolin. Mitä hän nyt tekisi?
Nyt hän ei olisi tylsimys, vaan hän ratkaisisi asian jotenkin. Hän sujautti tohvelit jalkaansa, otti avaimen mukaansa ja pujahti asunnostaan käytävään. Naapuri saattaisi olla kotona tai toivottavasti ei ehkä olisikaan, hän epäröi soittaessaan ovikelloa. Pian kuului tassutusta ja naapuri ilmestyi ovenrakoon.
–Tuota, hei, olitkin kotona, hän sanoi ja katui jo hieman, että oli soittanut ovikelloa.
–Niin olen, kun mulla on nuo kissat, en voi jättää niitä yksin, ne pelkäävät rakettien pauketta, naapuri, häntä hieman nuorempi mies vastasi.
–Niin joo, tosiaan, sullahan on kissat, hän mutisi ja meinasi lisätä, että hän oli kyllä kuullut mutta ei vielä nähnyt niitä.
Yhtäkkiä naapuri vetäisi hänet sisälle huoneeseen ja pisti oven kiinni.
–Sori, mutta kissat karkaavat nopeasti, jos ovea pitää liian kauan auki. Tuo nuorempi varsinkin on nopea liikkeissään, sanoi naapuri ja osoitti seinän viertä pitkin hiipivää, melkein leopardia muistuttavaa eläintä.
Häntä alkoi naurattaa säikähdyksen mentyä ohi ja oli helpompi pyytää apua, kun tilanne ei ollut enää niin jännittynyt.
–Anna tänne vaan se pullo, eiköhän se auki saada, odotas, menen keittiöön avaamaan sen, jos roiskuu, niin roiskuu tiskipöydälle.
Naapuri katosi pieneen keittiöön ja Milja tarkasteli ympärilleen. Kaksiossa oli melko siistiä, olohuoneessa näkyi olevan televisio päällä ja toinen kissa loikoili sohvalla. Olikohan miehellä naisystävää, Milja ei huomannut äkkipäältä mitään merkkejä siitä. Sitten hän naurahti itsekseen, mitä ihmettä se hänelle kuului.
–No niin, täällä olisi pullo auki, eikä edes paljon kuohunut, mies sanoi ojentaessaan pulloa Minjalle.
–Tuota, haluaisitko lasillisen kiitokseksi, enhän minä koko pulloa itse tarvitse. Tai siis, jos voit tai et odota ketään, niin, Milja takelteli.
Miestä alkoi naurattaa ja hän pyysi Miljaa menemään sohvalle istumaan ja palasi pian kaksi lasia mukanaan.
–No ainahan lasillisen voi nauttia, kun naapuri tuo juoman ovelle asti. Ja kaksi typykkää riittää minulle illan seuraksi, naapuri sanoi ja osoitti kissojaan, jotka tarkkailivat häntä hieman epäluuloisina.
Miljaa nauratti, kun mies ei puhunutkaan tyttöystävästään vaan kissoista. Nyt hänestä tuntui, että seura tekisi hyvää, koko pullollisen juominen olisi ollut jotenkin surullista.
Naapuri kaatoi heille lasillisen ja he kippistivät uudenvuoden kunniaksi. Milja katseli, miten kuplat poreilivat lasissa ja maistoi viileää juomaa. Yhtäkkiä toinen kissoista hypähti hänen syliinsä ja puski häntä leukaan. Milja tunsi äkillisen onnentunteen, sellaiset olivat olleet harvassa syksyn ja alkutalven pimeydessä.
Ensimmäinen lasillinen hujahti hetkessä. Milja muisti, että nakit ja perunasalaatti olivat syömättä, hänhän lähti vain pyytämään apua pullon avaamiseen. Mutta ehtisihän hän syödä nakkeja vaikka joka ikinen päivä tulevana vuonna. Niinpä hän tarttui pulloon ja katsoi kysyvästi naapuriin.
–Jahas, sepä meni sukkelaan, vaan onhan tämä hyvää. Joten otetaan vaan toisetkin lasilliset, kerranhan tässä vain tätä uuttavuotta vietetään.
Naapuri jätti lasinsa vielä pöydälle ja siirtyi laittamaan musiikkia. Milja epäili, että nyt lumous haihtuisi, jos nyt tulisi musiikkia, josta tulisi väärät mielikuvat, olisi hetki pilalla. Niinpä hän kiirehti ottamaan reilun huikan kuohuvasta ja valmistautui kuuntelemaan, mitä musiikkia hänen naapurinsa laittaisi. Hänen yllätyksekseen kaiuttimesta alkoi soljua tuttuja melodioita hänen lempibändiltään. Se nosti heti tunnelmaa, ja Milja tarttui uudelleen lasiin. Musiikin ja alkoholin myötä hänen yksinäisyyden tunteensa alkoi hälvetä. Hän oppisi olemaan yksin ja tuleva vuosi olisi täynnä mahdollisuuksia, vaikka hänellä ei sitä kumppania olisi, hän vakuutteli itselleen. Nyt naapuri lähestyi lasinsa kanssa ja he skoolasivat uudelleen, samalla joku ampui näyttävän rakettisateen.
Pullo tyhjeni nopeasti ja tunnelma keveni. He puhuivat aluksi talossa asumisesta, hassuista naapureista ja siitä, miten huonosti piha aina talvella aurataan ja miten yläkerran naapuri juoksee aina portaissa niin, että siihen kopinaan havahtuu aikaisin aamulla ja sitten harmittaa, kun haluaisi vielä nukkua. Milja huomasi, että yhteiset kokemukset tekivät naapurista yhtäkkiä paljon tutumman oloisen. Naapuri joi lasinsa tyhjäksi ja katosi keittiöön. Milja sulki hetkeksi silmänsä ja nauttia siitä, että kissa oli käpertynyt hänen syliinsä ja leipoi tassuillaan hänen vatsaansa. Se näytti unohtaneen ulkona poksahtelevat raketit, kun sai olla hänen sylissään turvassa. Yhtäkkiä hän tunsi kylmän pullon poskeaan vasten. Naapuri oli ilmestynyt keittiöstä siideripullo käsissään ja tarjosi sitä Miljalle. Hän kiitti ja otti pullon vastaan, naapuri istahti oman olutpullonsa kanssa viereen. Milja otti kunnon kulauksen ja maistoi vaniljan ja omenan keinotekoisen maun.
–Onko tämä siideri vähän kuin rakkaus, Milja totesi äkkiä.
–Mitä tarkoitat, naapuria hymyilytti.
–No tämähän on makea, mutta keinotekoinen, Milja sanoi äkkiä ja mietti yhtäkkiä kariutunutta avioliittoaan.
Naapuria nauratti hänen runollisuutensa.
–Minä olen siinä tapauksessa onnistunut muuttamaan hyvän viinin etikaksi, karvas oli jälkimaku, hän sanoi arvoituksellisesti.
Milja sisällä tuntui pieni jännitys, tarkoittiko tuo sitä, että naapurilla ei tosiaan ollut ketään, vaan hän oli vapaa. Vapaa, vaikka sille, että Milja voisi kallistaa päänsä tämän kainaloon ja saada läheisyyttä. Miten ihanaa olisi, jos mies halaisi häntä ja ehkä he vaihtaisivat suudelman, kun vuosi vaihtuisi.
–Skål, mies kippisti olutpullollaan ja Milja havahtui ajatuksistaan, hänen poskensa leimahtivat punaisiksi.
He juttelivat lisää samalla kun pullot tyhjenivät. Milja katsoi välillä salaa miehen käsiä ja mietti, miten ne kulkisivat hänen selällään ja miltä tuntuisi, jos kämmenet pitelisivät hänen kasvojaan ja mies alkaisi suudella häntä.
–Anteeksi, nyt on kyllä käytävä vessassa, Milja pysäytti kuvitelmansa ja rynnisti vessaan. Käsiään pestessään hän muisti huulipunan ja kaivoi sen taskustaan. Hän punasi huulensa ja mietti peiliin katsoessaan, oliko siellä nainen, jonka pitäisi aina saada olla jonkun kumppani, puoliso, rakastettu vai oliko siellä hänen tärkein rakkautensa. Äkkiä hän painoi huulensa peiliin ja antoi suudelman peilikuvalleen.
Aamulla kun Milja heräsi, oli vielä hämärää mutta aurinko oli nousemassa. Se ei kohoaisi vielä kovin korkealle mutta antaisi kuitenkin jo vähän valoa pimeään. Hän keittäisi hyvää kahvia ja nauttisi hitaan aamiaisen rauhassa, pistäisi jotain hyvää musiikkia soimaan ja sitten soittaisi lapsilleen. Onneksi nämä kotiutuisivat uudenvuodenvietosta jo huomenna, ja heillä olisi kokonainen viikko yhdessä ja vielä lomaakin jäljellä. Milja venytteli peiton alla ja kääntyi sitten parisängyn vastakkaista puolta kohti ja huokaisi tyytyväisenä, sillä toisella puolella sänkyä makasi vain hänen puhelimensa. Ilta olisi voinut päättyä toisinkin. Milja olisi voinut nojautua naapuriin ja koittaa suudella. Luultavasti se olisi onnistunut, sillä naapuri vaikutti pettyneeltä, kun hän oli tullut vessasta, kiittänyt mukavasta illasta ja ilmoittanut lähtevänsä kotiin.
Se ei ollut helppo päätös, hän tiesi, että olisi varmasti saanut turvaa edes yhdeksi illaksi, mutta maksanut siitä taas pakenemalla itseään. Ehkä siitä olisi tullut taas yksi sammakko hänen listaansa ja yksi lähemmäs sataa. Niin hänen ystävänsä oli tokaissut, suutele ensin sataa sammakkoa ennen kuin löydät sen prinssin. Mutta tästä lähtien hän ei keräisi sammakoita eikä niiden suudelmia.
Eilen, kun hän palasi kotiinsa, oli olo hieman humaltunut. Hän istahti olohuoneen sohvalle riisumaan sukkahousujaan ja muisti postissa saamansa lapaset, jotka olivat jääneet sohvapöydälle. Hän oli kaivanut esiin puhelimensa ja näpytellyt viestin: Kiitos. Sitten hän oli käynyt pesemässä kasvonsa ja putsannut myös huulipunan pois. Ja käynyt nukkumaan puolenyön vaihtuessa, yksin, mutta oikeastaan ihan tyytyväisenä.
Kesken eilisillan muisteluiden piippasi puhelin. Milja tarttui siihen hieman epäröiden, entä jos hän oli erehtynyt ja viesti oli mennyt väärälle henkilölle. Näytöllä näkyi ystävän nimi ja se oli vastaus hänen illalla lähettämäänsä viestiin. Viesti oli lyhyt ja siinä luki: Ole hyvä. Nähdäänkö?
Enni Matikainen: Metsänpeitto
Kirjoituspöytäni edessä olevasta avoimesta ikkunasta tulvii kevätaamun raikasta tuoksua ja lintujen laulua. Katson käsikirjoitusta edessäni ja hieron ohimoitani. Aamukahvini jäähtyy suuressa, kauniin värisessä mukissa sekalaisten paperien keskellä. Avasin tietokoneeni heti herättyäni, mutta jokin estää minua pääsemästä eteenpäin. On oikeastaan estänyt jo kauan, ja käsikirjoitukseni on vain irrallisia ajatuksia, ranskalaisia viivoja ja aavistuksia henkilöhahmoista, ripoteltuna kolmeen eri tekstitiedostoon ja kymmenille paperilapuille. Miksen pysty tähän enää? Ennen kirjoittaminen sujui vaivatta, mutta nyt en tunnu pääsevän eteenpäin, jos edes alkuun. Aika käy vähiin.
Alan turhautua ja katson ikkunasta ulos metsikön takaa siintävälle lammelle. Minun on pakko päästä ulos täältä. Pukeudun nopeasti ja vien lähes koskemattoman kahvikuppini keittiöön, lasken sen tiskipöydälle reseptilääkepurkin viereen. “Masennus- ja ahdistuneisuusoireisiin kerran päivässä”. Minun on päästävä pois täältä. Olen ottanut tavaksi käydä joka päivä kävelyllä metsässä, sillä joskus menneisyydessä se auttoi minua löytämään yhteyden kirjoittamiseen. Ainakin se olisi hyvää liikuntaa ja auttaisi kirkastamaan ajatuksia. En ole koskaan tuntenut kuuluvani minnekään, en kenenkään joukkoon, paitsi kirjoitettujen sanojen ja sammalmättäiden. Joskus mietin, miksi edes olen täällä, jos minun kuuluisi olla muualla?
Kiskon jalkoihini kuluneet retkeilykengät, jotka lojuvat ovensuussa. Ulkona on uskomattoman kaunista, aurinko pilkahtelee puiden takaa ja lammen pinta kimmeltää. On vasta vähän vihreää. Pihani on pieni ja annan nurmialueen kasvaa aina kesäisin villiksi niityksi, jolla pörriäiset surisevat ja eriväriset ja –kokoiset perhoset lentelevät. Sään lämmetessä olin aikonut hakea puutarhamyymälästä ovenpielen amppeliin keltaisia kukkia. Ajatus ei kuitenkaan ilahduta minua nyt, en ansaitse kauniita kukkia ympärilleni.
Kaikki tämä voisi olla ihanaa, aurinko ja vihreys ja oma pieni piha pörriäisineen, mutta mieltäni kaihertaa kiukku ja suunnaton pettymys itseeni. Miten voin olla näin saamaton, näin selkärangaton? En saa mitään aikaiseksi, olen surkea ja turha. Itku nousee kurkkuuni ja silmiini kumartuessani kiristämään kenkieni nauhoja. Tekisi mieli huutaa, heittää jotakin särkyvää pihalaatoille. Jos olisin jo hakenut kesäkukat, olisivat ne nyt maassa ruukunsirpaleiden ja multapaakkujen seassa. Rutistan kasvoni epätoivoiseen ruttuun ja painan sormenkynteni kämmeniini. Suustani purkautuu lohduton parahdus. Olen juuri leikannut kynteni lyhyiksi, joten tällä kertaa säästyn rikkoutuneelta iholta. Puhallan keuhkoni vapisten tyhjäksi ja lähden.
*
Harpon metsässä ensin vihaisesti, tuijotan maata. Jos joku tulikin vastaan, en huomannut. Hävettää vähän - täällä tervehditään aina, paitsi jos on idiootti. Olen tyhjentänyt kalenteristani kaiken muun paitsi kirjoittamisen ja pakolliset kotityöt, mutten silti saa tekstiäni eteenpäin. Tunnen kiukun tiukentavan otettaan ja ravistelen ajatuksen pois päästäni. Tulin metsään rauhoittumaan, en purkamaan pahaa oloani vastaantulijoihin ja iloisiin pikkulintuihin. Pakotan itseni katsomaan hennon vihreän verhon takana pilkottavaa lammen tyyntä pintaa, kuulemaan linnut ja haistamaan maan ja mullan, heräävän luonnon. Ehkä minäkin pian heräisin? Oloni ei vielä kohene, mutta hengittäminen on hiukan helpompaa. Keskityn ajattelemaan ei mitään ja sovittamaan hengitykseni askeleideni rytmiin. Sisään kaksi kolme neljä, ulos kaksi kolme neljä.
Pysähdyn, nostan katseeni korkean koivikon latvustoon. Pian pienet silmut olisivat puhjenneet täyteen vehreyteen. Suljen silmäni ja annan tuulen silittää poskiani, tunnen sisäänhengityksen virtaavan rintakehääni, kylkiini ja vatsaani yhä syvemmin. Minua itkettää. Päästän hengitykseni ulos värisevällä puhalluksella. Toistan syviä hengityksiä hetken aikaa, tunnustelen pehmeää maata jalkojeni alla, maadoitan hermostoni. Pyöräytän hartioitani pari kertaa, ne ovat jääneet hermostuneeseen lukkoon aivan liian lähelle korviani. Huomaan rauhoittuvani vähän, metsä lohduttaa.
On vielä niin varhaista, että lähistön talojen pihoilta ei kuulu kevättöiden ääniä eikä teiltä liikennettä. Alue on onneksi sen verran syrjäinen, ettei liikennettä ole koskaan häiriöksi asti. Kierrän lammen kaksi kertaa. Vilkaisen kaihoisasti sen rantaan laskettua, yleiseen käyttöön tarkoitettua soutuvenettä ja huomaan ahdistuneiden ajatusteni kääntyvän huomaamatta kohti alati lähestyvää kesää ja lukuhetkiä lammen keskellä kelluen. Saatan tuntea nytkin soutuveneen lipuvan allani lammen samettisen mustaa pintaa pitkin, kuulla kevyen liplatuksen ja nähdä airoista tippuvien pisaroiden taianomaisen kimmellyksen. Janoan noita hetkiä niin, että melkein hyppään veneeseen, mutta sen sijaan jatkan kulkuani syvemmälle metsään. Lihakseni kaipaavat ponnistusta, askeleita juurakoiden ja kivikkojen yli, mieleni samoilua seuraavaa tyhjentymistä.
Pian huomaan tulleeni syvemmälle metsään. Reitti on niin tuttu, ettei minun tarvitse kiinnittää siihen pahemmin huomiota, minne ikinä käännynkään. Kuljen lähes aina samoja tuttuja polkuja, olenhan kolunnut tämän suuren metsäalueen jo monet kerrat. Polkujen varsille on pystytetty paikoittain kylttejä, jotka kertovat alueen kasvillisuudesta ja eläimistä sekä joistain metsään liittyvistä vanhoista uskomuksista. Jään hetkeksi katsomaan kylttiä, jossa kerrotaan jääkauden aikaisista siirtolohkareista. Niitä on tällä alueella valtavasti – eri kokoisia, sammalpeitteisiä lohkareita ja kumpareita pilkottaa puiden välistä kaikkialla ympärilläni.
Jalkani kuljettavat minua halki pienen suoalueen, ohi suurten siirtolohkareiden, yli kaatuneiden puunrunkojen. Kuten niin monesti ennenkin, tunnen mieleni jo hieman puhdistuneen. Melkein hymyilyttää. Avaan takkiani hieman, päivä lämpenee. Katson ranteessani olevaa urheilukelloa ja huomaan kävelleeni melkein tunnin. Yleensä palaisin näihin aikoihin kotiin kirjoittamaan, tai haromaan hiuksiani, ja valmistamaan lounasta, mutta tänään aion jatkaa. En ole vielä valmis, tunnen sisälläni suunnatonta tarvetta kulkea pidemmälle, aistia juuri tätä aamua vielä syvemmin, ammentaa metsän rauhoittavasta voimasta vielä lisää. Päätän antaa itselleni luvan kulkea niin pitkään kuin haluan, ei mikään voisi kirjoitusprosessini tilaa enää pahentaakaan.
Olen kulkenut vielä jonkin matkaa, kun huomaan mieleni reunalle ilmestyneen toisen hahmon, minusta irrallisen tietoisuuden, joka yrittää saada huomioni. Tunnen sen läsnäolon kihelmöintinä ihollani, uteliaana kuplintana vatsanpohjassa. Katson ympärilläni levittyvää puustoa ja sammalmattoa polun molemmin puolin, en näe missään ketään. Silti tunnen yhä voimistuvan tunteen siitä, etten ole enää yksin. Joku kulkee kanssani ja kuiskii korvaani. Muistan tämän tunteen, en ole kokenut sitä aikoihin. Henkäisen ja pysähdyn, nyt hymyilen oikeasti, epätoivo sulaa pois antaen innostukselle tilaa. Hahmoni ovat vihdoin heränneet eloon.
*
Sen päivän jälkeen vietän metsässä kaikki aamut. Pakkaan usein mukaani eväät ja muistivihon, jotta metsän tuoksujen herättämät ajatukset eivät ehtisi kotiin päästyäni karata mielestäni. Turhaudun miettiessäni, miksen ymmärtänyt tehdä tätä aikaisemmin. Kyllähän minä tiedän, mikä voima metsällä on. Polkuja kulkiessani tunnen aina jonkun samoavan rinnallani, kertovan minulle, mitä kirjoittaa. Näen heidät puunrunkojen varjoissa, istuvan kivellä odottamassa, huuhtovan kasvojaan lammen rannassa. He asuvat täällä, ja vain täältä minä heidät löydän.
Poikkean usein siirtolohkareiden kohdalla polulta, kävelen vähän matkaa sammalmättäiden pehmittämää maata pitkin. Valitsen tänään valtavan, mutta osittain loivan kiven ja kapuan sen laelle. Ellen tietäisi mistä tulin, en löytäisi takaisin polulle. Otan repustani termospullon ja kaadan sen korkkina toimineeseen kuppiin höyryävää kahvia. Kiven laella on sammalta, siinä on ihanan pehmeä istua. Ajatukseni harhailivat kävellessäni, joten keskityn hetkeksi hiljaisuuteen. Siemailen kahviani ja katselen ympäröivää vihreyttä. Sammal on häikäisevän vihreää, mäntyjen rungot hohtavat aamuauringossa. On niin kaunista. Kun olen antanut ajatusteni hiljentyä ja kehoni rauhoittua, tunnen sen taas. Kihelmöinnin iholla, läsnäolon mieleni reunalla, innostuksen läikähdyksen. Otan muistivihkoni esille ja alan kirjoittaa. Toiset istuvat maiseman eteen maalaamaan sitä tauluksi, minä istun tässä kirjoittaakseni sen. Kaiken mitä siinä näen ja eritoten kaiken sen, minkä nyt tiedän sinne olevan kätkettynä.
Kun palaan metsästä, en voi uskoa kuinka paljon kello jo on. Näin on tuntunut tapahtuvan yhä useammin, kuin ajantajuni katoaisi metsässä ollessani. Voisin vaikka vannoa, että aurinko pysyi lähestulkoon paikoillaan koko metsässä viettämäni ajan. Silti minulla on kamala nälkä ja kevätaamun viileys on kaikonnut, vaikka tuntuu kuin aamiaisesta ja aamulintujen liverryksestä olisi vain hetki. Lasken keittiön hanasta suuren lasillisen kylmää vettä ja suuntaan työhuoneeseeni.
Avaan ikkunan päästäkseni takaisin lähelle luontoa ja avaan tietokoneeni kannen. Kuvittelen ikkunasta avautuvan maiseman taakse kaiken, mitä mielessäni aikaisemmin metsässä näin. Luonnon kasvun, kesän ja syksyn, kaiken samaan aikaan. Ja siellä kaiken vehreyden, uuden elämän, kevätlintujen laulun ja hennon tuulen joukossa kaikki mukanani kulkeneet tarinani hahmot, kertomassa minulle mistä he tulevat ja minne ovat menossa. Avaan valmiin teoksen mittoihin paisuneen käsikirjoitukseni ja kirjoitan sinne puhtaaksi kaiken, mitä metsässä vihkooni raapustin.
Jos aikaisemmin pidinkin kirjoittamisesta vapaapäiviä, jolloin keskityin hoitamaan juoksevia asioita ja lukemaan pohjoismaisesta mytologiasta pehmeässä nojatuolissa, en enää tee sitä. Minä vain kirjoitan, joka päivä ja joka ilta, joskus öisinkin. Mikään ei voi enää pysäyttää minua. Tiskivuoren siivoan tiskikoneeseen välillä, viimeistään silloin, kun puhtaita lautasia ei enää ole. En huomioi postilaatikostani pursuavia mainoslehtiä ja laskuja, vaikka niitä on jo aika paljon. Kustantajani on soittanut monta kertaa, mutten vastaa. Myöhemmin sitten. Käsikirjoitukseni seuraavan version on määrä olla valmis kahden viikon kuluttua. Tiedän tätä vauhtia pystyväni siihen leikiten, mutta minua hirvittää, kun muistan, miten kauan vauhtiin pääsemisessä kesti. Ja kuinka vaikeaa minulla oli, pitkän aikaa. En voi sallia itseni luisua sinne takaisin.
Herään aamuisin varhain ja lähden metsään, kun aamun valo on utuisimmillaan, linnut laulavat kauniimmin ja maa on yön jäljiltä kosteaa. Reppuni jää usein pakkaamattomana nurkkaan. Huuhdon matkan varrella unet silmistäni lammen hyisellä vedellä. Korvaani kuiskivat äänet tarinani sivuilta ohjaavat minut aina samaan paikkaan, sinne, missä suurin sammalpeitteinen kivi kohtaa pienen suon. Täällä tunnen tarinani heräävän eloon voimakkaimmin. Täällä tunnen itseni heräävän eloon. Tässä suon ja aamun tuoksussa, puiden suojassa. Yksin, mutta kokonainen maailma ulottuvillani lohkareiden välistä pilkottavassa utuisen vihreässä aamussa. Haluan vain viipyä tässä ja nähdä. Hyvästellä, sillä tiedän nyt, miten tarinani päättyy. Kuiske voimistuu, ihoni kihelmöi. Suljen silmäni ja tiedän, että he ovat siinä. Nyt ymmärrän, että he pyytävät minua jäämään.
*
Päivästä on tulossa kaunis. Yöllä on satanut ja kosteus tuntuu kaikkialla, mutta on lämmin, ja kesäaamun aurinko kimmeltää pienissä vesipisaroissa. Vesihöyry nousee lämpimästä maasta kiemurtelevana usvana. Metsän laidassa, koivikon reunassa, on poliisiautoja. Pienen mummonmökin yläkerrassa, avonaisen ikkunan edessä, on tulostettuna valmis romaanikäsikirjoitus. Tuuli on levittänyt papereita ympäri huonetta, sade kastellut ikkunalaudan ja käsikirjoituksen ylänurkan. Tyynen aamun hiljaisuuden rikkoo kaukaa kantautuva koirien haukunta. Niiden seuraama jälki päättyy utuisesti vihreän ja keltaisen eri sävyissä hohtavan suoalueen laidalle, johon on pystytetty suuren siirtolohkareen viereen uteliaita retkeilijöitä varten kyltti:
“Metsänpeitto on metsänhaltijoiden ja maahisten maailma, piilossa oleva tila, jonne luonnossa kulkeva voi joutua. Entisaikaan uskottiin, että metsänpeittoon voi joutua jonkin olennon houkuttelemana. Jotkut sanovat, että metsänpeitossa aika pysähtyy - varo siis, ettet viivy liian kauan, tai jäät iäksi.”
Alan turhautua ja katson ikkunasta ulos metsikön takaa siintävälle lammelle. Minun on pakko päästä ulos täältä. Pukeudun nopeasti ja vien lähes koskemattoman kahvikuppini keittiöön, lasken sen tiskipöydälle reseptilääkepurkin viereen. “Masennus- ja ahdistuneisuusoireisiin kerran päivässä”. Minun on päästävä pois täältä. Olen ottanut tavaksi käydä joka päivä kävelyllä metsässä, sillä joskus menneisyydessä se auttoi minua löytämään yhteyden kirjoittamiseen. Ainakin se olisi hyvää liikuntaa ja auttaisi kirkastamaan ajatuksia. En ole koskaan tuntenut kuuluvani minnekään, en kenenkään joukkoon, paitsi kirjoitettujen sanojen ja sammalmättäiden. Joskus mietin, miksi edes olen täällä, jos minun kuuluisi olla muualla?
Kiskon jalkoihini kuluneet retkeilykengät, jotka lojuvat ovensuussa. Ulkona on uskomattoman kaunista, aurinko pilkahtelee puiden takaa ja lammen pinta kimmeltää. On vasta vähän vihreää. Pihani on pieni ja annan nurmialueen kasvaa aina kesäisin villiksi niityksi, jolla pörriäiset surisevat ja eriväriset ja –kokoiset perhoset lentelevät. Sään lämmetessä olin aikonut hakea puutarhamyymälästä ovenpielen amppeliin keltaisia kukkia. Ajatus ei kuitenkaan ilahduta minua nyt, en ansaitse kauniita kukkia ympärilleni.
Kaikki tämä voisi olla ihanaa, aurinko ja vihreys ja oma pieni piha pörriäisineen, mutta mieltäni kaihertaa kiukku ja suunnaton pettymys itseeni. Miten voin olla näin saamaton, näin selkärangaton? En saa mitään aikaiseksi, olen surkea ja turha. Itku nousee kurkkuuni ja silmiini kumartuessani kiristämään kenkieni nauhoja. Tekisi mieli huutaa, heittää jotakin särkyvää pihalaatoille. Jos olisin jo hakenut kesäkukat, olisivat ne nyt maassa ruukunsirpaleiden ja multapaakkujen seassa. Rutistan kasvoni epätoivoiseen ruttuun ja painan sormenkynteni kämmeniini. Suustani purkautuu lohduton parahdus. Olen juuri leikannut kynteni lyhyiksi, joten tällä kertaa säästyn rikkoutuneelta iholta. Puhallan keuhkoni vapisten tyhjäksi ja lähden.
*
Harpon metsässä ensin vihaisesti, tuijotan maata. Jos joku tulikin vastaan, en huomannut. Hävettää vähän - täällä tervehditään aina, paitsi jos on idiootti. Olen tyhjentänyt kalenteristani kaiken muun paitsi kirjoittamisen ja pakolliset kotityöt, mutten silti saa tekstiäni eteenpäin. Tunnen kiukun tiukentavan otettaan ja ravistelen ajatuksen pois päästäni. Tulin metsään rauhoittumaan, en purkamaan pahaa oloani vastaantulijoihin ja iloisiin pikkulintuihin. Pakotan itseni katsomaan hennon vihreän verhon takana pilkottavaa lammen tyyntä pintaa, kuulemaan linnut ja haistamaan maan ja mullan, heräävän luonnon. Ehkä minäkin pian heräisin? Oloni ei vielä kohene, mutta hengittäminen on hiukan helpompaa. Keskityn ajattelemaan ei mitään ja sovittamaan hengitykseni askeleideni rytmiin. Sisään kaksi kolme neljä, ulos kaksi kolme neljä.
Pysähdyn, nostan katseeni korkean koivikon latvustoon. Pian pienet silmut olisivat puhjenneet täyteen vehreyteen. Suljen silmäni ja annan tuulen silittää poskiani, tunnen sisäänhengityksen virtaavan rintakehääni, kylkiini ja vatsaani yhä syvemmin. Minua itkettää. Päästän hengitykseni ulos värisevällä puhalluksella. Toistan syviä hengityksiä hetken aikaa, tunnustelen pehmeää maata jalkojeni alla, maadoitan hermostoni. Pyöräytän hartioitani pari kertaa, ne ovat jääneet hermostuneeseen lukkoon aivan liian lähelle korviani. Huomaan rauhoittuvani vähän, metsä lohduttaa.
On vielä niin varhaista, että lähistön talojen pihoilta ei kuulu kevättöiden ääniä eikä teiltä liikennettä. Alue on onneksi sen verran syrjäinen, ettei liikennettä ole koskaan häiriöksi asti. Kierrän lammen kaksi kertaa. Vilkaisen kaihoisasti sen rantaan laskettua, yleiseen käyttöön tarkoitettua soutuvenettä ja huomaan ahdistuneiden ajatusteni kääntyvän huomaamatta kohti alati lähestyvää kesää ja lukuhetkiä lammen keskellä kelluen. Saatan tuntea nytkin soutuveneen lipuvan allani lammen samettisen mustaa pintaa pitkin, kuulla kevyen liplatuksen ja nähdä airoista tippuvien pisaroiden taianomaisen kimmellyksen. Janoan noita hetkiä niin, että melkein hyppään veneeseen, mutta sen sijaan jatkan kulkuani syvemmälle metsään. Lihakseni kaipaavat ponnistusta, askeleita juurakoiden ja kivikkojen yli, mieleni samoilua seuraavaa tyhjentymistä.
Pian huomaan tulleeni syvemmälle metsään. Reitti on niin tuttu, ettei minun tarvitse kiinnittää siihen pahemmin huomiota, minne ikinä käännynkään. Kuljen lähes aina samoja tuttuja polkuja, olenhan kolunnut tämän suuren metsäalueen jo monet kerrat. Polkujen varsille on pystytetty paikoittain kylttejä, jotka kertovat alueen kasvillisuudesta ja eläimistä sekä joistain metsään liittyvistä vanhoista uskomuksista. Jään hetkeksi katsomaan kylttiä, jossa kerrotaan jääkauden aikaisista siirtolohkareista. Niitä on tällä alueella valtavasti – eri kokoisia, sammalpeitteisiä lohkareita ja kumpareita pilkottaa puiden välistä kaikkialla ympärilläni.
Jalkani kuljettavat minua halki pienen suoalueen, ohi suurten siirtolohkareiden, yli kaatuneiden puunrunkojen. Kuten niin monesti ennenkin, tunnen mieleni jo hieman puhdistuneen. Melkein hymyilyttää. Avaan takkiani hieman, päivä lämpenee. Katson ranteessani olevaa urheilukelloa ja huomaan kävelleeni melkein tunnin. Yleensä palaisin näihin aikoihin kotiin kirjoittamaan, tai haromaan hiuksiani, ja valmistamaan lounasta, mutta tänään aion jatkaa. En ole vielä valmis, tunnen sisälläni suunnatonta tarvetta kulkea pidemmälle, aistia juuri tätä aamua vielä syvemmin, ammentaa metsän rauhoittavasta voimasta vielä lisää. Päätän antaa itselleni luvan kulkea niin pitkään kuin haluan, ei mikään voisi kirjoitusprosessini tilaa enää pahentaakaan.
Olen kulkenut vielä jonkin matkaa, kun huomaan mieleni reunalle ilmestyneen toisen hahmon, minusta irrallisen tietoisuuden, joka yrittää saada huomioni. Tunnen sen läsnäolon kihelmöintinä ihollani, uteliaana kuplintana vatsanpohjassa. Katson ympärilläni levittyvää puustoa ja sammalmattoa polun molemmin puolin, en näe missään ketään. Silti tunnen yhä voimistuvan tunteen siitä, etten ole enää yksin. Joku kulkee kanssani ja kuiskii korvaani. Muistan tämän tunteen, en ole kokenut sitä aikoihin. Henkäisen ja pysähdyn, nyt hymyilen oikeasti, epätoivo sulaa pois antaen innostukselle tilaa. Hahmoni ovat vihdoin heränneet eloon.
*
Sen päivän jälkeen vietän metsässä kaikki aamut. Pakkaan usein mukaani eväät ja muistivihon, jotta metsän tuoksujen herättämät ajatukset eivät ehtisi kotiin päästyäni karata mielestäni. Turhaudun miettiessäni, miksen ymmärtänyt tehdä tätä aikaisemmin. Kyllähän minä tiedän, mikä voima metsällä on. Polkuja kulkiessani tunnen aina jonkun samoavan rinnallani, kertovan minulle, mitä kirjoittaa. Näen heidät puunrunkojen varjoissa, istuvan kivellä odottamassa, huuhtovan kasvojaan lammen rannassa. He asuvat täällä, ja vain täältä minä heidät löydän.
Poikkean usein siirtolohkareiden kohdalla polulta, kävelen vähän matkaa sammalmättäiden pehmittämää maata pitkin. Valitsen tänään valtavan, mutta osittain loivan kiven ja kapuan sen laelle. Ellen tietäisi mistä tulin, en löytäisi takaisin polulle. Otan repustani termospullon ja kaadan sen korkkina toimineeseen kuppiin höyryävää kahvia. Kiven laella on sammalta, siinä on ihanan pehmeä istua. Ajatukseni harhailivat kävellessäni, joten keskityn hetkeksi hiljaisuuteen. Siemailen kahviani ja katselen ympäröivää vihreyttä. Sammal on häikäisevän vihreää, mäntyjen rungot hohtavat aamuauringossa. On niin kaunista. Kun olen antanut ajatusteni hiljentyä ja kehoni rauhoittua, tunnen sen taas. Kihelmöinnin iholla, läsnäolon mieleni reunalla, innostuksen läikähdyksen. Otan muistivihkoni esille ja alan kirjoittaa. Toiset istuvat maiseman eteen maalaamaan sitä tauluksi, minä istun tässä kirjoittaakseni sen. Kaiken mitä siinä näen ja eritoten kaiken sen, minkä nyt tiedän sinne olevan kätkettynä.
Kun palaan metsästä, en voi uskoa kuinka paljon kello jo on. Näin on tuntunut tapahtuvan yhä useammin, kuin ajantajuni katoaisi metsässä ollessani. Voisin vaikka vannoa, että aurinko pysyi lähestulkoon paikoillaan koko metsässä viettämäni ajan. Silti minulla on kamala nälkä ja kevätaamun viileys on kaikonnut, vaikka tuntuu kuin aamiaisesta ja aamulintujen liverryksestä olisi vain hetki. Lasken keittiön hanasta suuren lasillisen kylmää vettä ja suuntaan työhuoneeseeni.
Avaan ikkunan päästäkseni takaisin lähelle luontoa ja avaan tietokoneeni kannen. Kuvittelen ikkunasta avautuvan maiseman taakse kaiken, mitä mielessäni aikaisemmin metsässä näin. Luonnon kasvun, kesän ja syksyn, kaiken samaan aikaan. Ja siellä kaiken vehreyden, uuden elämän, kevätlintujen laulun ja hennon tuulen joukossa kaikki mukanani kulkeneet tarinani hahmot, kertomassa minulle mistä he tulevat ja minne ovat menossa. Avaan valmiin teoksen mittoihin paisuneen käsikirjoitukseni ja kirjoitan sinne puhtaaksi kaiken, mitä metsässä vihkooni raapustin.
Jos aikaisemmin pidinkin kirjoittamisesta vapaapäiviä, jolloin keskityin hoitamaan juoksevia asioita ja lukemaan pohjoismaisesta mytologiasta pehmeässä nojatuolissa, en enää tee sitä. Minä vain kirjoitan, joka päivä ja joka ilta, joskus öisinkin. Mikään ei voi enää pysäyttää minua. Tiskivuoren siivoan tiskikoneeseen välillä, viimeistään silloin, kun puhtaita lautasia ei enää ole. En huomioi postilaatikostani pursuavia mainoslehtiä ja laskuja, vaikka niitä on jo aika paljon. Kustantajani on soittanut monta kertaa, mutten vastaa. Myöhemmin sitten. Käsikirjoitukseni seuraavan version on määrä olla valmis kahden viikon kuluttua. Tiedän tätä vauhtia pystyväni siihen leikiten, mutta minua hirvittää, kun muistan, miten kauan vauhtiin pääsemisessä kesti. Ja kuinka vaikeaa minulla oli, pitkän aikaa. En voi sallia itseni luisua sinne takaisin.
Herään aamuisin varhain ja lähden metsään, kun aamun valo on utuisimmillaan, linnut laulavat kauniimmin ja maa on yön jäljiltä kosteaa. Reppuni jää usein pakkaamattomana nurkkaan. Huuhdon matkan varrella unet silmistäni lammen hyisellä vedellä. Korvaani kuiskivat äänet tarinani sivuilta ohjaavat minut aina samaan paikkaan, sinne, missä suurin sammalpeitteinen kivi kohtaa pienen suon. Täällä tunnen tarinani heräävän eloon voimakkaimmin. Täällä tunnen itseni heräävän eloon. Tässä suon ja aamun tuoksussa, puiden suojassa. Yksin, mutta kokonainen maailma ulottuvillani lohkareiden välistä pilkottavassa utuisen vihreässä aamussa. Haluan vain viipyä tässä ja nähdä. Hyvästellä, sillä tiedän nyt, miten tarinani päättyy. Kuiske voimistuu, ihoni kihelmöi. Suljen silmäni ja tiedän, että he ovat siinä. Nyt ymmärrän, että he pyytävät minua jäämään.
*
Päivästä on tulossa kaunis. Yöllä on satanut ja kosteus tuntuu kaikkialla, mutta on lämmin, ja kesäaamun aurinko kimmeltää pienissä vesipisaroissa. Vesihöyry nousee lämpimästä maasta kiemurtelevana usvana. Metsän laidassa, koivikon reunassa, on poliisiautoja. Pienen mummonmökin yläkerrassa, avonaisen ikkunan edessä, on tulostettuna valmis romaanikäsikirjoitus. Tuuli on levittänyt papereita ympäri huonetta, sade kastellut ikkunalaudan ja käsikirjoituksen ylänurkan. Tyynen aamun hiljaisuuden rikkoo kaukaa kantautuva koirien haukunta. Niiden seuraama jälki päättyy utuisesti vihreän ja keltaisen eri sävyissä hohtavan suoalueen laidalle, johon on pystytetty suuren siirtolohkareen viereen uteliaita retkeilijöitä varten kyltti:
“Metsänpeitto on metsänhaltijoiden ja maahisten maailma, piilossa oleva tila, jonne luonnossa kulkeva voi joutua. Entisaikaan uskottiin, että metsänpeittoon voi joutua jonkin olennon houkuttelemana. Jotkut sanovat, että metsänpeitossa aika pysähtyy - varo siis, ettet viivy liian kauan, tai jäät iäksi.”
Satu Wivolin: Mies ja kello
Prologi
Oli yö.
Mies tuijotti silmät suurina kellon viisareita. Hämärässä, tyhjässä huoneessa ajan näkymätön askellus kaikui vaimeana. Ei ollut muuta kuin hän ja kello. Ei ollut muuta kuin aika. Aika, joka kulki eteenpäin,
armottomana ja pysäyttämättömänä.
Minuuttia vaille kaksitoista.
Viimeinen minuutti.
Hän tiesi, että sillä oli merkitystä – enemmän kuin millään muulla. Tämä hetki. Tämä viimeinen
minuutti. Hänen elämänsä viimeinen minuutti. Kun pitkä viisari saavuttaisi numeron 12, jotain
tapahtuisi. Jotain vääjäämätöntä. Jotain kauheaa.
Et voi pysäyttää sitä. Et voi hallita aikaa. Et voi hallita kohtaloa.
Mies tunsi täydellistä avuttomuutta. Hänen sydämensä hakkasi. Veri kohisi korvissa. Hengitys oli
katkonainen ja kaiken yli kuului sekuntien hidas, armoton eteneminen. Se oli kuin hiljainen,
vastustamaton virta, joka soljuu eteenpäin pysähtymättä.
Sekunti, tuo erillinen ajan sirunen - mureni yksi kerrallaan ja putosi hitaasti tyhjyyteen.
Mies tunsi, kuinka hiekka valui näkymättömässä tiimalasissa, viimeiset jyvät liukuivat sormien läpi
miehen ulottumattomiin. Liian nopeasti, aivan liian nopeasti.
Pitkä viisari värähti. Se naksahti ottaen viimeisen askeleen.
Keskiyö.
Aika oli loppu.
***
Kello pärähti soimaan. Matti läiskäsi automaattisesti kätensä sen päälle ja sammutti äänen. Pirinä
loppui, mutta Matti ei jaksanut nousta. Häntä väsytti aivan valtavasti. Hän käänsi kylkeä ja torkahti
viideksi minuutiksi, mutta kellon torkku herätti hänet uudelleen.
Pahus! Hänen oli noustava. Hän ei ollut muutenkaan mikään aamuihminen ja töihin lähtö otti aina
aikaa. Ensin suihkuun heräämään kunnolla, sitten kuppi kahvia – onneksi hän latasi keittimen aina
illalla, joten ei tarvinnut kuin painaa nappia matkalla kylpyhuoneeseen. Parranajo, suihku, hampaat ja
sitten puhtaat vaatteet. Kahvin hän kaatoi isoon termosmukiin, jonka hän otti mukaansa autoon. Vielä
illalla pakattu laukku ja silmäys ympärille – unohtiko hän jotain?
Käsi kävi takin taskun päällä – kyllä, kotiavaimet olivat mukana ja autonavain kädessä. Puhelin! Se oli
ollut latauksessa yön yli ja siellä se oli yöpöydällä edelleen. Matti potkaisi kengät jalasta ja kiirehti
makuuhuoneeseen. Puhelin lähti mukaan ja Matti palasi eteiseen, pisti kengät jalkaansa ja vilkaisi
puhelimen kelloa – melkein myöhässä. Aamu oli sujunut tahmeammin kuin tavallisesti. Hän oli
hitaalla päällä ja nyt hän joutuisi ajamaan nopeammin, että ehtisi aamun ensimmäiseen palaveriin
ajoissa.
Liikenne oli juuri niin ruuhkaista kuin se puoli kahdeksan aikaan voi olla Länsiväylällä, kun tuhannet
autoilijat yrittävät Helsingin ympäristökunnista ajaa keskustaan tai sen tuntumaan hoitamaan
työpäiväänsä isoissa toimistotaloissa. Matti antoi virran viedä autoa ja hörppi samalla kuumaa
kahviaan. Musiikki soi kaiuttimista ja sormet naputtivat rytmiä rattiin. Välillä Matti innostui
hyräilemään muutaman tahdin mukanakin. Raitis ilma, kahvi ja virittäytyminen päivään olivat
piristäneet. Aamun väsymys oli poissa ja Matti tunsi pienoista innostusta miettiessään päivän
tapaamisia ja työtehtäviään.
***
”No, mitä mies!” Lasse huudahti ja läiskäsi Mattia olkapäälle. ”Miten meni reissu?”
Matti ei ollut ehtinyt vielä omalle työpisteelleen, kun Lasse ryntäsi kahvihuoneesta käytävälle silmät
uteliaisuudesta kiiluen. Lasse oli työpaikan juorukello ja vietti enemmän aikaa kahvihuoneessa kuin
omassa työpisteessään. Ihme, että hänen työnsä tulivat ollenkaan tehdyksi.
”Ihan hyvin. Laiva oli aivan upea, kerta kaikkiaan hieno. Kaikki toimi moitteettomasta. En löytänyt
meidän systeemeistämme mitään korjattavaa. Muutaman hienosäädön tein matkan aikana, mutta
homma oli valmis jo ennen kuin päästiin Labadeehen, Haitille. Väärä hälytys tällä kertaa.”
”Onnenpekka! Pääsit lomailemaan firman piikkiin!” Lassen ääni kuulosti kateelliselta. Hänen silmänsä
siristyivät ja kaikki kolme leukaa tutisivat Lassen kallistaessa päätään tietävän näköisenä. Hyvä, ettei
hän vinkannut vielä silmäänsäkin, Matti ajatteli kauhuissaan.
” No, jos lento Miamiin, heti perään risteily Haitille vikaa etsien ja sitten saman tien lento kotiin on
lomailua sinusta, voidaan vaihtaa paikkoja. Vähemmällä pääsee, kun jää kotiin istumaan takkatulen
ääreen.”
Matin äänen kylmäkiskoisuudesta ei voinut erehtyä ja Lassekin huomasi menneensä liian pitkälle.
”Kiva saada sinut takaisin. No, jos tässä menisin jatkamaan töitäni”, Lasse sanoi hieman nolona ja
luikki nopsaan omaan loukkoonsa istumaan.
Matti jatkoi matkaa omaan työnurkkaansa. Heillä oli iso avokonttori, jossa neuvotteluhuoneet olivat
keskellä ja työpisteet kiersivät seinustalla. Matin pöytä oli tilan perällä kulmassa, jossa hän sai olla
rauhassa. Väliportaan esimiehet olivat jalkautuneet myös avokonttoriin. Tosin heidän tilansa olivat
hieman tilavammat kuin muilla ja sijaitsivat konttorin kulmissa, missä oli valoisaa, kun ikkunoita oli
kahdella seinällä. Matti oli tämän Sähkö- ja automaatiotekniikka-yksikön esimies ja heidän
vastuullaan oli aluksen sähköjärjestelmät. Sen takia Matti oli joutunut lentämään tarkistamaan laivan
vikaantuneelta vaikuttanutta propulsiojärjestelmän ohjausta, jota ei voitu korjata etäyhteydellä ilman
asiantuntijan fyysistä läsnäoloa. Matti olisi voinut lähettää sinne jonkun muunkin, mutta laiva oli
neitsytmatkallaan eikä mikään saanut mennä vikaan, joten hän lähti itse katsomaan tilannetta.
Onneksi laivan kippari oli panikoinut turhaan eikä mitään vakavaa vikaa ollut.
Matti avasi tietokoneensa ja uppoutui tarkastelemaan matkan aikana tekemiään huomioita ja kirjoitti
matkaraportin tuoreeltaan ja vasta sitten hän alkoi purkamaan sähköpostisumaa. Päivä hurahti kuin
siivillä eikä Matti huomannut edes mennä lounaalle. Muutama mukillinen kahvia piti nälän loitolla.
Yhtäkkiä viiden maissa hän havahtui siihen, että konttori oli hiljentynyt ja hänen vatsansa huusi
tavallista äänekkäämmin ruokaa. Oli aika lähteä kaupan kautta kotiin.
***
Kello pärisi pitkään. Lopulta Matti tajusi, että se oli hänen herätyskellonsa ja voipuneena hän heilautti
kättään ja osui kelloon. Mokoma rakkine ei sammunut vaan kaatui pudoten lattialle. Matin oli pakko
nousta ja poimia kello ylös ja sammuttaa se. Matti istui sängyn laidalle vielä melkein unessa. Hän
hieroi ohimoitaan ja yritti painaa tykyttävän päänsäryn pois samalla kun hän mietti, miksi hänellä oli
epämääräisen ikävä olotila – aivan kuin hän olisi pelännyt. Hän oli varmaan nähnyt painajaista, mutta
hän ei muistanut siitä mitään muuta kuin uskomattoman kauhun tunteen.
Matti huokasi raskaasti ja nousi ylös. Hän vaelsi aamurutiininsa läpi puoliunessa. Kahvinkeitin,
parranajo, suihku, vaatteet, kahvi mukiin ja lisäksi pari Buranaa. Sitten tarkistus, että avaimet ja känny
olivat mukana. Matti lähti autoon ja sulautui hetken päästä Länsiväylän ruuhkaan. Autossa Matti
automaattisesti avasi radion, mutta aamun iloinen musiikki ei tuntunut hyvälle ajatukselle, joten Matti
sammutti radion. Hän tarkkaili liikennettä ja hörppi aamukahviaan. Mikä minua vaivaa, hän mietti.
Olenko tulossa sairaaksi – siksikö olen niin väsynyt? Ei tämä enää mitään jet lagia ole, ehkä joku virus?
Matti oli huolissaan. Hän ei normaalisti ollut näin väsynyt eikä hän tavannut piehtaroida yöllä hikisenä
herätäkseen outoon levottomaan olotilaan. Matti oli suorasukainen nukkuja. Hän meni sänkyyn ja
ummisti silmänsä heräten noin kahdeksan tunnin jälkeen levollisesti ja pirteästi jatkaakseen
työpäiväänsä ilman murheita. Nyt hän oli varma, ettei ollut nukkunut levollisesti eikä hän ollut pirteä.
Jotain oli vialla, mutta hän ei tiennyt mitä ja miksi?
***
”Maailman pienin mies; pussit silmien alla.” Lasse nauroi omalle vitsilleen vedet silmissä. Matti ei
viitsinyt edes hymähtää. Lassen pappa vitsar oli niin kuultu...
”No, Matti, älä ole niin vakava. Mutta jos totta puhutaan, niin näytät vähän kulahtaneelta. Mikä
mättää?”
” Ei mitään. Jetlag, kai.” Matti väisteli ja katosi omaan työpisteeseensä. Pahuksen Lasse, aina
utelemassa. Kohta se varmaan kertoo kaikille, että pomo kulkee pussit silmien alla ja nuokkuu töissä,
kun viettää villejä orgioita öisin poikamiesboksissaan. Täytyy siirtää Lasse istumaan johonkin muuhun
paikkaan kuin lähelle kahvihuonetta. Josko mies pysyisi lestissään.
Matti istui koneelleen ja aloitti päivän työt.
***
”Matti, lähdetkö syömään?” Ritva oli tullut huomaamatta Matin selän taakse ja katseli ystävällisesti
häntä silmälasiensa lävitse.
”Joo, totta kai. Joko se kello on niin paljon?” Matti ei ollut huomannut ajan kulumista, mutta nyt hän
tajusi olevansa nälkäinen.
Ritva ja Matti ajelivat hissillä alakerran ruokalaan. He poimivat salaattipöydästä kunnon annoksen ja
hakivat lämmintä ruokaa sekä juomat. Tarjotin keikkuen kassan kautta pöytää etsimään. Lasse viittoili
ikkunapöydästä heille, jossa istui myös muita Matin alaisia. Iloinen puheensorina kaikui avarassa
salissa yhdessä ruokailuvälineiden kilahdusten kanssa. Matti söi vaiteliaana annostaan ja katseli
muiden keskustelua. Välillä Lasse kysäisi jotain Matilta, mutta ei jäänyt odottamaan vastausta vaan
jatkoi omaa juttuaan. Lasse oli hyvää seuraa silloin, kun itseä ei huvittanut jutella. Lassen tauoton
pulina ei vaatinut osallistumista, vain kuuntelua ja nyökkäämistä sopivissa kohdissa. Matti huomasi,
että muutkaan eivät jaksaneet kovin perusteellisesti kuunnella Lassea vaan jokainen oli uppoutunut
omaan ruokailuunsa ja omiin ajatuksiinsa.
Lounaan jälkeen he nousivat ylös omaan kerrokseensa ja hajaantuivat omille työpisteilleen. Matti istui
tuolissaan ja käynnisti tietokoneensa, mutta ai, miten häntä väsyttikään ruoan päälle. Hän päätti
huilata hetken, mutta hätkähti siihen, kun hänen assistenttinsa Ritva kosketti varovasti hänen
olkapäätään. Matti tajusi torkahtaneensa ja pyyhkäisi vaistomaisesti suutaan. Hieman kuolaa oli
valunut toiselle poskelle. Noloa!
”Anteeksi, torkahdin.” Matti sanoi hätäisesti. ”Kuorsasinko?”
”Et, mutta puhelimesi on äänetön. Sinua on yritetty tavoittaa. Tulin katsomaan mikä on tilanne.”
”Kiitos!”
”Matti, mikä on? Huomasin lounaalla, että näytät väsyneeltä. Oletko sairas?”
”En tiedä, en usko. Ehkä jet lag tai jotain”
”Et ole aiemmin kärsinyt aikaeroista näin selvästi. Oletko varma, ettet saanut jotain pöpöä siellä
etelässä?”
”Voihan se tietysti olla mahdollista. En yleensä sairastu enkä kauheasti siksi varo mitä panen
suuhuni.”
”Pitäisikö sinun käydä työterveydessä?”
” Ehkä, jos tämä ei ala menemään ohi. Ei vielä kuitenkaan.”
”Ok.” Ritva silmäili esimiestään huolestuneesti. Jotain selvästi oli vialla. ” Jos ei huomenna ole
parempi olo, menet lääkäriin. ”
” Selvä.” Matti hymyile rauhoittavasti Ritvalle ja otti puhelimensa. Häntä tosiaan oli tavoiteltu.
***
Matti tuijotti kelloa, seurasi sekuntiviisarin rytmikästä liikettä. Hän tunsi kauheaa ahdistusta ja mitä
pidempään hän kelloa tuijotti, sitä enemmän ahdistus lisääntyi. Matti tunsi, kuinka hänen sydämensä
tykytti ja kauhu puristi kurkkua niin, että hengittäminen oli vaikeaa. Hän odotti jotain. Mitä? – siitä Matti
ei ollut varma.
Kello alkoi pirisemään. Matti hätkähti hereille ja löi kellon sammuksiin. Nyt hänellä oli muistikuva siitä,
että hän oli nähnyt painajaista, johon oli liittynyt kello ja kellon viisarit jotenkin. Matti nousi istumaan
sängyn reunalle ja yritti muistella unta. Mutta uni pakeni ja vain hajanaisia ajatuksia jäi jäljelle. Kello,
viisarit, kauhu – niin se kauhu oli ollut läsnä koko ajan. Mutta mistä syystä hän oli pelännyt sitä kelloa?
Matti puristeli päätään. Kumma uni. Oliko hän nähnyt sen aiemmin? Kyllä, siinä oli tietty tuttuuden
tunne. Ihan kuin hän olisi ennenkin elänyt tuon kohtauksen. Kello vaikutti tutulta ja samoin ikävä
tunne.
Matti lähti töihin.
***
” Viini paranee vanhetessaan, mutta sinä näytät jo ylikypsältä?” Lassen letkautuksista ei päässyt ohi.
Mies hirnui omalle vitsilleen, mutta Matti pyyhälsi omalle paikalleen tuhahtaen äänekkäästi. Hän oli
riisumassa takkiaan, kun Ritva tuli paikalle. Nainen katseli häntä arvioivasti.
”Kuinka sinä nukut?” Ritva kysyä töksäytti. ”Huolia?”
Matti hämmentyi suorasukaista kysymystä ja avasi jo suunsa sanoakseen, että nukkui mainiosti,
kunnes pysähtyi miettimään asiaa oikeasti.
”Huonosti, kai. Luulen että näen painajaisia.”
”Luulet?”
”Niin, en muista aamulla mitään, mutta minulla on tunne, että olen nähnyt pahaa unta ja siksi olen
väsynyt.”
”Huolia?”
”Ei.”
”Minä varaan sinulle lääkärin työterveydestä. Näytät kauhealta.”
Matin teki mieli sanoa vastaan, mutta lopulta hän nyökkäsi. Ehkä Ritva oli oikeassa. Ehkä oli aika
tarkistaa, että missään ei ollut vikaa.
***
”Harjamaa.” Lääkäri vilkaisi ympäri odotushuonetta iskien silmänsä Mattiin. Matti hätkähti. Hän
pomppasi pystyyn ja riensi lääkärin perään, joka jo kiiruhti kohti huonettaan. Lääkäri seisoi pidellen
ovea ja kun Matti ilmestyi kynnykselle, hän viittasi Mattia istumaan tuoliin. Matti ei ollut varma olisiko
lääkäriä pitänyt kätellä tai tervehtiä jotenkin. Ehkä ei. Parempi lysähtää tuoliin ja odottaa lääkärin
avausta.
”Jaaha, tässä sanotaan, että teillä on ollut unettomuutta. Kauanko sitä on jatkunut?” lääkäri tutki
tietokoneensa näyttöä. Matti ojenteli kaulaansa. Hän olisi halunnut nähdä mitä hänestä oli kirjoitettu
koneelle.
”Ehkä viikon verran. Tai ei varsinaisesti unettomuutta. Minä kyllä nukun, mutta huonosti. Näen
painajaisia.” Matti selitti epävarmasti.
”Millaisia painajaisia?”
”En muista. Jotain ikävää. Herään hikisenä, ahdistuneena ja tiedän että olen nukkunut huonosti.”
”Onko muita oireita?”
”Sydän hakkaa, päänsärkyä, väsyttää ja en jaksaisi nousta ja mennä töihin.”
”Onko öisin tiheää vessassa käynnin tarvetta?”
”Ei minusta.”
”Kuorsaatteko?”
”En tiedä, en usko” Matti oli hämillään. Mistä hän sen tietäisi – yksinäinen poikamies.
Lääkäri vilkaisi Mattia tutkivasti ja nojautui hieman eteenpäin. "Kuvaamiesi oireiden perusteella
epäilen, että sinulla saattaa olla uniapnea. Hengityskatkokset ja jatkuva väsymys viittaavat siihen, että
unenlaatusi on vakavasti häiriintynyt. Suosittelen, että teemme sinulle unirekisteröinnin, jotta
saamme varmuuden diagnoosista."
Matti räpäytti silmiään hitaasti, aivan kuin hänen aivonsa yrittäisivät sulattaa lääkärin sanat.
"Uniapnea?" hän toisti, äänessään epävarmuutta. "Mutta... eikö se ole enemmän sellainen isojen,
vanhojen miesten juttu?"
Lääkäri hymähti ymmärtäväisesti. "Ei suinkaan. Se voi koskea kaikenikäisiä ja -kokoisia. Sinun oireesi –
väsymys, painajaiset, keskittymisvaikeudet – sopivat siihen hyvin."
Matti painoi katseensa lattiaan. Hän oli ajatellut painajaistensa johtuvan vain stressistä tai siitä
kirotusta Haitin matkasta. Mutta jos kyse olikin jostain muusta? Jostain, mikä vei häneltä ilmaa
silloinkin, kun hän ei edes ollut hereillä.
***
Seuraavana yönä painajainen palasi.
Matti seisoi pimeässä huoneessa, jossa ainoa valo tuli seinällä tikittävästä kellosta.
Matti tunsi kylmän, näkymättömän puristuksen rinnassaan. Se ei ollut pelkkää painajaisen kauhua –
se oli jotain muuta, jotain pahempaa, ikään kuin itse yö olisi kietoutunut hänen ympärilleen
tukahduttaen hänet. Hän yritti hengittää, mutta ilma tuntui raskaalta. Näkymättömät sormet olivat
sulkeneet hänen kurkkunsa.
Pitkä viisari liikahti.
Kello löi kaksitoista.
Matti heräsi korahtaen tukehtumisen tunteeseen. Paita oli hiestä märkä, sydän jyskytti kuin
pakenevalla pupulla. Hän haukkoi henkeä.
Hänen kätensä tärisivät ja hän hapuili yöpöydältä vesilasia. Herätyskello näytti aikaa 00:00.
***
Aamu tuntui pahemmalta kuin kaikki muut aamut tähän mennessä yhteensä. Hän ei ollut uskaltanut
nukkua enää loppuyönä pieniä torkahduksia lukuun ottamatta. Päätä kivisti ja ajatus juoksi tahmeasti.
Matti ei muista miten selvisi aamutoimista ja sai itsensä autoon. Hän avasi ikkunan ja antoi ankean
talvi-ilman karkottaa hämähäkinseitit aivoista. Kahvi tuli tarpeeseen.
Töissä hän pujahti omaan työpisteeseensä niin ettei edes Lasse huomannut hänen tuloaan. Ritva oli
odottanut häntä.
”Mitä lääkäri sanoi?”
”Ei mitään erikoista. Tekevät vielä jotain testejä.” Matti vältteli Ritvan tutkivaa katsetta. Hän ei aikonut
sanoa mitään uniapneasta. Se oli liian henkilökohtaista.
”Näytät hirveältä”, Ritva totesi tylysti. ”Oletko varma, ettei lääkäri sanonut mitään?”
”Joo, joo, terve mies. Ehkä jotain anemiaa tai stressiä...” Matti kääntyi tutkimaan sähköpostia ja antoi
ymmärtää, että keskustelu oli tässä.
Ritva seisoi ja katseli vielä hetken arvioiden, miten pitäisi suhtautua esimiehen puheeseen, joka oli
räikeässä ristiriidassa hänen olemuksensa kanssa. Lopulta Ritva kääntyi ja meni töihinsä, mutta ilme
oli epäuskoinen ja Matti oli varma, että Ritva seuraisi häntä kuin haukka, kunnes saisi selityksen.
***
Päivä tuntui loputtoman pitkältä, mutta viimein se oli ohi ja Matti pystyi lähtemään kotiin. Mitään
mainittavaa hän ei ollut saanut aikaan. Oli lähinnä istunut, vastaillut hajamielisesti puhelimeensa ja
seurannut päivän etenemistä. Koskaan elämänsä aikana hän ei ollut ollut näin vähän motivoitunut
työhönsä. Hän oli vain odottanut kotiin pääsyä.
Istuessaan autossa matkalla Espooseen, Matille tuli yllättäen mieleen isä. Eikö isä ollut kova
kuorsaamaan aikoinaan? Olikohan hänellä ollut hengityskatkoja? Isä oli jo edesmennyt, mutta
tietäisikö äiti?
Ajatus ei jättänyt häntä rauhaan. Hetken emmittyään hän nappasi puhelimen ja soitti äidilleen.
”Matti – ihanaa että soitit!” äiti huudahti selkeästi ilahtuneena. ”Pitkästä aikaa! Mitä kuuluu?”
Matti tunsi piston sydämessään. Oliko siitä todella niin kauan, kun hän oli viimeksi soittanut äidilleen
ilman erityistä syytä? Nytkin hän soitti vain, koska tarvitsi jotain.
”Ei tässä mitään ihmeellistä. Olin juuri työreissulla ja palasin kotiin. Muuten sitä samaa... Miten
sinulla?” Matti aloitti vähän väkinäisesti.
”Siskosi soitteli eilen. Lapsenlapset kasvavat niin hurjaa vauhtia! Odotan jo, että saisin ne taas
mummolaan hoidettavaksi.”
”Ai jaa, miten vanhoja ne jo ovat?” Matti kysyi, vaikka tunsi huonoa omaatuntoa siitä, ettei muistanut
tarkalleen siskonsa lasten ikää.
”Patrik on kohta viisi ja Elsa kolme. Elsa juttelee jo ihan tauotta, mutta Patrik ujostelee vielä. Se on
siinä iässä,” äiti sirkutteli iloisesti.
”Kyllä aika rientää.”
”Niin rientää,” äiti huokaisi. ”Muistan niin hyvin, kun te Maijan kanssa olitte tuon ikäisiä. Sinusta ei
saanut sanaakaan irti, mutta Maija pulputti sinunkin edestäsi. Nyt sama kuvio toistuu seuraavassa
sukupolvessa.”
Matti hymähti, muttei osannut tarttua keskusteluun. Pienen hetken ajan linjalla oli hiljaista.
”No, miten sinun rakkauselämäsi? Onko tässä miniää joskus odotettavissa?” äiti kysyi leikkisästi,
mutta Matille oli selvää, että asia todella mietitytti häntä. Hänen olematon seuraelämänsä oli äidille
aina hienoinen pettymys. ”Tai voihan se olla sulhanenkin. Mistä sitä nykyään tietää?” Nyt äidin
äänessä kuulsi jo pieni epäluulo ja salattu kysymys.
”Ei ole minijöitä eikä sulhasia.” Matti ohitti aiheen nopeasti. ”Kuule äiti, eikö isä aina kuorsannut
kovasti?”
”Mitä!” äidiltä meni selvästi pasmat sekaisin. ”Kyllä isä kuorsasi. Miten se nyt tuli sinulle mieleen?”
”Ajattelin vain - tutkittiinko sitä koskaan? Oliko isällä uniapnea?”
”Uniapnea?” Äidin ääni palasi valppaammaksi. ”En minä sitä tiedä. Ei sitä koskaan tutkittu. Ei
sellaisesta puhuttu silloin. Isä vain kuorsasi. Mistä sellainen tuli sinulle mieleen?”
”Ajattelin vain. Isä kuoli niin nuorena enkä oikein koskaan ajatellut miksi. Mietin vain, miten kaikki
oikein meni.”
”Jaa-a,” äidin epäluuloisen äänen pystyi melkein näkemään etäisyyden päästä. Selitys ei selvästi
uponnut äitiin. ”Isällä oli heikko sydän. Yhtäkkiä se lähti, suorilta jaloilta. Miksi kyselet? Onko sinulla
jotain vaivaa? Oletko käynyt lääkärissä?” äiti tenttasi huolestuneena.
Matti puri hampaitaan yhteen. Miksi hän meni ottamaan tämän puheeksi? Nyt äiti huolestuisi turhaan.
”Ei mitään hätää, äiti,” hän vakuutti. ”Olen ihan kunnossa. Vähän väsyttää, kun ollut niin paljon
reissuja. Ei mitään sen kummempaa.”
”Isäkin oli väsynyt viimeisinä viikkoina,” äiti sanoi hiljaa. ”Ei puhunut paljon, mutta näin, että se ei
voinut hyvin. Olethan varma, että olet kunnossa?”
”Totta kai,” Matti valehteli sujuvasti ja käänsi puheen siskonsa lapsiin.
Äiti innostui taas kertomaan lasten viimeisimmistä kommelluksista, mutta Matti kuunteli
hajamielisesti. Jokin äidin sanoissa oli saanut hänen ihonsa kananlihalle. Entä jos isällä olikin ollut
jokin vialla kokoajan, mutta kukaan ei osannut havaita mitään ajoissa?
***
Matti seisoo keskellä sakeaa pimeyttä. Ilma on lyijynraskas ja tiheä kuin musta vesi. Hänen
keuhkojaan puristaa. Hän yrittää liikkua, mutta jalat ovat kuin juurtuneet maahan. Jossain kaukana
kuuluu rummutus – hidas, matala syke kuin sydän lyömässä jossain syvällä maan alla.
Äkkiä varjot hänen ympärillään alkavat liikkua. Pimeydestä kohoaa hahmo, jonka kasvot ovat sameat
ja vääristyneet. On kuin kuvaa katsoisi mutaisen vedenpinnan läpi. Silmät ovat pohjattomat kuin kaksi
tyhjää kaivoa.
"Sinä veit sen, mikä ei kuulu sinulle," hahmo kuiskaa äänellä, joka on yhtä aikaa hauras ja murskaavan
raskas.
Matti ei ymmärrä. Hän yrittää puhua. Kysyä, mutta kurkusta ei lähde ääntäkään. Hahmo nostaa
kätensä ja luisevat sormet ojentuvat häntä kohti. Jotain nahkean kylmää ja näkymätöntä kietoutuu
hänen ympärilleen. Kuin köynnös kiristyen hänen iholleen, puristaen hengitystä ahtaammaksi
jokaisella sydämenlyönnillä.
"Keskiyöllä olet minun," ääni sanoo.
Matti yrittää rimpuilla irti. Turhaan. Hänen kehonsa ei tottele. Sitten kello kumahtaa – syvä ääni, joka
saa kaiken tärisemään. Ensimmäinen lyönti.
Toinen.
Kolmas.
Matti tajuaa kauhukseen, että kellon lyönnit laskevat aikaa. Kun viimeinen lyönti tulee, tapahtuu jotain
– jotain lopullista.
Hän vetää henkeä ja huutaa.
Matti haukkoo ilmaa. Huone on pimeä, mutta hiki liimaa paidan hänen ihoonsa. Sydän hakkaa. Hänen
korvissaan kaikuu vieläkin tuo vieras ääni:
"Keskiyöllä olet minun."
Matti nousee istumaan sohvalla. Hän on nukahtanut kesken uutisten. Hän oli niin väsynyt, ettei muista
yhtään mistä uutisissa edes oli puhuttu. Kello on vasta vähän yli yhdeksän. Hän oli nukkunut ehkä
puoli tuntia. Kauhea painajainen!
Miten elävä se oli ollutkaan!
Matti hieroo silmiään ja miettii untaan. Siinä oli jotain tuttua. Aivan kuin hän olisi nähnyt sen aiemmin -
tai kokenut sen. Muisto kuplii pinnalle, hitaasti ja vastustamattomasti.
Kun hän oli ollut Haitilla, hän oli lähtenyt eräänä iltana kävelylle. Kaupungin valot jäivät taakse. Hän
kulki syrjäiselle polulle, jossa vain sirkat ja yölliset äänet täyttivät ilman. Trooppinen lämpö tiivistyi
hänen iholleen ja ilma tuntui raskaalta kukkien tuoksusta.
Sitten hän oli nähnyt heidät. Valkopukuiset hahmot muodostivat piirin pienen aukean keskellä. Heidän
liikkeensä olivat rauhallisia, lähes hypnoottisia ja matala laulu kaikui ilmaan kuin tuulen kantamana.
Maassa heidän keskellään oli palanut kynttilöitä ja niiden ympärille oli piirretty monimutkainen,
kiemurteleva kuvio vaalealla jauheella kuin jokin symboli, jonka merkitystä Matti ei ollut ymmärtänyt.
Hän ei ollut halunnut häiritä, mutta näky oli kiehtonut häntä ja hän oli halunnut ottaa kuvan tuosta
hetkestä. Hän oli ottanut hiljaa puhelimensa esille ja näppäili muutamia kuvia ihmisistä ja kuviosta
maassa. Samassa hän oli vahingossa astunut oksan päälle, joka oli räsähtänyt.
Yksi valkopukuisista naisista oli kääntynyt. Hetkeksi koko ryhmä oli hiljentynyt ja tuijottanut häntä.
Matti oli perääntynyt varovasti, nostanut kätensä anteeksipyytävästi ja mutissut jotain epämääräistä
englanniksi. Hänen sydämensä oli hakannut. Kukaan ei ollut sanonut mitään, mutta hänen sisälleen
oli valunut kylmäävä tunne.
Hän oli lähtenyt nopeasti takaisin hotellille, mutta koko loppuyön hänen unensa olivat levottomia. Hän
tiesi, että oli toiminut hölmösti – ehkä loukannut paikallisia, mutta enää asialle ei voinut mitään.
Seuraavana päivänä hän näki saman valkopukuisen naisen katselevan häntä satamassa. Näytti kuin
nainen olisi tehnyt käsillään jonkin merkin hänen suuntaansa ja samalla mutissut jotain, mutta hän oli
liian kaukana, jotta Matti olisi kuullut mitä hän sanoi. Matti jatkoi matkaa kohti laivaa, mutta kun hän
kääntyi ja vilkaisi taakseen, nainen oli kadonnut.
Matti oli kertonut tapahtumasta laivassa eräälle paikalliselle oppaalle, joka oli kertonut
todennäköisesti Matin häirinneen vodou-seremoniaa. Se, että Matti otti kuvia tapahtumasta, oli huono
asia. Jotkut paikalliset uskoivat, että kameran linssi vangitsee hengen tai häiritsee seremoniaa. Kun
Matti kertoi naisesta satamassa, opas henkäisi kauhuissaan, että nainen tuli luultavasti langettamaan
kirouksen tunkeilijan ylle.
Nyt Matti huokaa. Hän oli unohtanut koko vodou-hömpötyksen, mutta nyt painajaisen jälkeen hieman
poissa tolaltaan hän alkoi ajatella, että ehkä kaikki nämä painajaiset, kellot ja keskiyöt tosiaan olivat
kirousta. Oliko hänen kameransa vanginnut jonkun hengen? Pitäisikö hänen jotenkin palauttaa henki
takaisin omaan maahansa?
Ei, nyt hän antaa mielikuvituksen laukata. Matti nousee rivakasti ja laittaa television kiinni. Aika mennä
sänkyyn. Ja lopettaa kaikki kuvittelut mistään kirouksista!
***
”Ritva!” Matti huhuili. Hänen assistenttinsa ilmestyi ovelle.
”Lähden tänään vähän aikaisemmin. Käyn nyt niissä testeissä. Voi olla, että pidän huomisen vapaana.
Siirrä kaikki palaverit varmuuden vuoksi ensi viikolle.” Matti jakoi ohjeita pakaten samalla
työlaukkuansa.
Ritva nyökkäsi ja tutki esimiehensä kasvoja kuin etsien vastausta niihin kysymyksiin mitkä hänen
mieltään panoivat. Matti ei ollut koskaan poissa töistä minkään muun syyn kuin työmatkan takia.
Mieshän oli aina ollut terveyden perikuva. Ja mitkä testit ovat sellaisia, että niistä jäädään vapaalle.
Tämä kuulostaa aivan liian vakavalta!
”Tsemppiä, Matti ja laita nyt viestiä, miten menee niiden testien jälkeen.”
”Kiitos, Ritva. Ei tässä mitään hätää. Kohta tämä on ohi ja päästän palaamaan normaaliin.” Matti
taputti sihteeriään kevyesti olkapäälle. Naisen kasvot olivat ihan huolesta harmaat, ja hän näytti siltä
kuin voisi purskahtaa kohta itkuun.
”Nähdään maanantaina, mukavaa viikonloppua!” Matti yritti kuulostaa pirteältä, mutta se kyllä jäi
yritykseksi. Hän nosti kättään Ritvalle ja kiiruhti ulos.
***
Matti astuu sisään sairaalan hämärästi valaistuun yöpäivystyksen aulaan. Ilmoittautumistiskiä
valaisee lempeä, kellertävä valo. Hän lausuu nimensä ja tiskin takana oleva hoitaja nyökkää
ystävällisesti.
”Voit istua hetkeksi, hoitaja tulee pian hakemaan sinut tutkimukseen,” nainen sanoo lempeästi ja
ojentaa ohjekansion, jonka hän tosin on jo lukenut kotona pariin otteeseen.
Hetken kuluttua ovi aukeaa ja nuorehko hoitaja ilmestyy käytävälle. Hän hymyilee ja viittoo Matin
mukaansa.
”Oletko välttänyt kahvia ja alkoholia tänään niin kuin ohjeessa sanottiin?” hoitaja kysyy heidän
kävellessään pitkin hiljaista, puhtaanvalkoista käytävää.
”Joo. Aamulla teki kyllä mieli kahvia, mutta pärjäsin,” Matti vastaa ja yrittää hymyillä, vaikka
hermostuneisuus tuntuu puristuksena rintakehässä.
He saapuvat pieneen, kodinomaisesti sisustettuun huoneeseen, jossa on sänky, yöpöytä ja seinälle
kiinnitetty kamera. Katossa on pieni, himmeä valo. Hoitaja pyytää Mattia vaihtamaan ylleen mukavat
vaatteet – esimerkiksi t-paidan ja urheiluhousut – ja kertoo, että pian aloitetaan laitteen kiinnitykset.
Kun Matti on valmis ja istuu sängyn laidalle, hoitaja ryhtyy työhönsä. Hän puhdistaa Matin otsaa ja
päänahkaa pienillä alkoholilapuilla, jotka kirvelevät hieman. Sitten hän kiinnittää elektrodit pään eri
kohtiin, silmien ympärille ja leualle.
”Nämä mittaavat aivojen ja lihasten toimintaa. Ei satu, mutta voi tuntua vähän hassulta,” hoitaja
selittää.
Sitten vuorossa on rintakehän ympärille kiinnitettävä joustava mittanauha hengitystä varten. Nenän
alle asetetaan pieni letku, joka mittaa ilmavirtausta ja sormeen klipsi, joka seuraa veren
happisaturaatiota.
”Tässä vaiheessa moni sanoo näyttävänsä avaruusolennolta,” hoitaja naurahtaa ja Matti hymähtää
velvollisuudentuntoisesti, vaikka päässä pyörii. Hänestä tuntuu kuin hän olisi jäänyt kiinni ansaan,
mistä ei voi enää paeta – on johtoja, mittareita ja tätä selittämätöntä väsymystä.
”Yritä nukkua mahdollisimman normaalisti,” hoitaja sanoo ja toivottaa hyvää yötä.
Kun ovi sulkeutuu ja huone hiljenee, Matti makaa selällään ja katsoo kattoon. Päässä kutittaa anturien
alla ja jokainen kyljenkääntö vetää johtoja mukanaan. Hän ei tiedä, johtuuko levottomuus laitteista vai
jostain muusta. Kenties siitä unesta, joka ei ole jättänyt häntä rauhaan.
Sänky on kapea ja lakanat kahisevat jokaisella liikkeellä. Johtojen pehmeä kiristys päässä ja
rintakehällä muistuttaa, ettei hän ole vapaa – ei unessa eikä valveilla. Matin on vaikea löytää asentoa,
jossa ei tuntuisi jonkinlaista painetta tai vetoa. Huoneessa on hämärää, koneet surisevat hiljaa
taustalla. Toisaalta niiden surina tuntuu unettavalta, mutta toisaalta niiden rytmi tuntuu kiusaavan
hänen mieltään kuin epävireinen sydän.
Vihdoin uni alkaa vetää häntä mukanaan.
***
Matti istuu tyhjässä huoneessa ja tuijottaa silmät suurina kelloa, joka on pimeän huoneen ainoa valon
lähde.
Kello tikittää taas. Ensin hiljaa, sitten kuuluvammin, kunnes jokainen sekunti tuntuu lyövän suoraan
hänen takaraivoonsa.
Minuuttia vaille kaksitoista.
Viimeinen minuutti.
"Keskiyöllä olet minun”. Valkopukuinen nainen tulee hakemaan häntä.
Hämärässä huoneessa ei ole muita kuin hän ja kello. Ei muuta kuin aika – ja odotus. Pitkä viisari
värisee, kohta se naksahtaa ja ottaa viimeisen askeleen.
Matti ei voi pysäyttää sitä. Ei voi hallita aikaa. Ei voi hallita kohtaloaan.
Matti tuntee täydellistä avuttomuutta. Hänen sydämensä hakkaa. Veri kohisee korvissa. Hengitys on
katkonainen ja kaiken yli kuuluu sekuntien hidas, armoton eteneminen. Se on kuin hiljainen,
vastustamaton virta, joka soljuu eteenpäin pysähtymättä.
Viisarit kasvavat. Matti yrittää katsoa pois, mutta kellotaulu leviää hänen ympärilleen kuin seinä, joka
sulkee hänet sisäänsä.
Ajan tikityksen sekaan ilmestyy pehmeitä kuiskauksia – mumisten lausuttuja manauksia, vierasta
kieltä. Valkopukuinen nainen astuu esiin pimeästä ja hänen katseensa on läpitunkeva. Hänen
huulensa liikkuvat, mutta Matin on mahdotonta ymmärtää sanoja. Hänen jalkansa uppoavat maahan,
joka ei ole enää lattia vaan sakeaa, mustaa multaa. Hän tuntee, kuinka jokin kostea ja kylmä kietoutuu
hänen ympärilleen kuin köynnös tukehduttaen hänet.
Naisen silmät loistavat valkohehkuisina. Hän nostaa kätensä ja avaa sylinsä.
Pitkä viisari värähtää. Se naksahtaa ottaen viimeisen askeleen.
Keskiyö.
Aika on loppu.
”Olet minun!”
Matti leijuu kohti naista, kohti hänen valkoisina hehkuvia silmiään ja avoimena odottavaa syliään.
***
Lääkäri syöksyi huoneeseen. Monitorin ääni oli muuttunut teräväksi ja viiva oli tasainen. Sydän ei enää
lyönyt. Potilaan rinta oli liikkumaton. Huoneessa tuntui kalman kosketus.
"Hoitaja, defibrillaattori nyt!" lääkäri komensi tiukasti. Hänen kätensä liikkuivat nopeasti ja tutkivina
pitkin potilaan kehoa. Hän repäisi potilaan paidan auki.
Hoitaja oli jo valmiina tarttuen defibrillaattorin kahvoihin ja kytkien sen potilaaseen. "Selvä", hän
vastasi, mutta äänessä oli jännitystä. "Valmis."
Lääkäri kumartui potilaan päälle tarkistaen hänen hengettömät kasvonsa ja kaulavaltimon, joka ei
enää sykkinyt. "200 joulea, heti."
Hoitaja painoi nappia ja potilaan keho tärisi voimakkaasti, kun defibrillaattori antoi shokin. Hiljaisuus
laskeutui hetkeksi. Vain lääkärin ja hoitajan hengitys kuului. Lääkäri siirtyi potilaan rinnan päälle ja
aloitti painallukset, rytmikkäät ja voimakkaat, jotka kaikuvat huoneen seinissä.
Hoitaja seisoo vieressä valppaana. Lääkäri pysähtyy hetkeksi, katsoo hoitajaa ja huutaa:
"Kiireesti, laita hengitystuki!"
Hoitaja ei epäröi. Hän tarttuu nopeasti hätälaitteeseen ja asettaa sen potilaan suulle, varmistaen ettei
mikään estä hengityksen kulkua. Hengityspumppaus aktivoituu ja hoitaja pumppaa ilmaa potilaan
keuhkoihin.
"Lisää tehoa!" lääkäri huutaa.
Lääkäri jatkaa painelemista, ei anna periksi. Hetken kuluttua hoitaja nostaa päätään.
"Ei hengitä," hoitaja sanoo ääni jännityksestä käheänä.
"Ota defibrillaattori, uusi isku!” Lääkäri antaa käskyn nopeasti, ei katso hoitajaa, mutta hänen äänensä
on määrätietoinen.
"150 joulea!"
Hoitaja painoi uudelleen nappia ja shokki iski. Potilaan keho vavahti jälleen, mutta sydän ei reagoinut.
"Ei onnistu!" hoitaja huudahti.
Lääkäri on valmis jatkamaan painalluksia. "Ei luovuteta. Jatketaan."
"Hengitä, anna meille vielä mahdollisuus," hän mutisee itsekseen samalla kun ottaa uuden otteen
potilaan rintakehästä ja jatkaa painelemista.
Vain huoneen kova, kylmä valo valaisi epätoivon hetkeä, vaikka elämä ei ollut vielä menettänyt
taisteluaan.
***
Matti herää ja katsoo kuinka pienen huoneen seinällä olevan kellon viisarit osuvat kahteentoista, on
keskiyö. Samalla hän tuntee kuinka tuska puristaa häntä sydämestä. Kädet nousevat rinnalle. Hän
ehtii vain ajatella, että aika loppui sittenkin, kun hän jo tuupertuu tajuttomuuteen. Hän tuntee kuinka
hänen ruumiinsa jää ja hän itse kohoaa ylös kattoon. Hieman haikeana Matti katsoo omaa vartaloaan,
jättää sille jäähyväiset.
Kirkas valo tuntuu kutsuvan häntä luokseen. Tunne on niin pakottava, että Matin täytyy lähteä
liukumaan pois ruumiinsa luota, vaikka hän vielä olisi halunnut sanoa jotain tai tehdä jotain. Eihän
tämä voi olla tässä? Valo kuitenkin vetää ja hän antautuu sen vietäväksi.
Samassa hän tunteen äkillisen iskun. Ja hetken päästä toisen.
Valo hajoaa tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi ja sen kutsu katoaa. Matti tuntee, kuinka hän putoaa omaan
kipeään ruumiiseensa. Defibrillaattori iskee vielä kerran ja hän ähkäisee. Hänen tekee mieli sanoa –
älä enää, minä palasin, mutta ääntäkään ei kuulu ulos.
***
Epilogi
Matti istuu sairaalasängyllä. Katse vaeltaa huoneen valkoisissa seinissä. Laitteet, jotka olivat olleet
hänelle niin pelottavia, on nyt irrotettu ja siirretty pois, mutta tunne niistä on jäänyt. Hengitys on
tasainen, sydän sykkii normaalisti, mutta hän ei voi olla ajattelematta, kuinka lähelle se oli ollut.
Ritva oli käynyt kortin ja kukkapuskan kanssa heti kun hänen luonaan sai käydä vieraita. Sihteeri oli
hössöttänyt kuin kanaemo ja torunut häntä siitä millaisen järkytyksen hän oli järjestänyt. Ja Ritva oli
raivannut ainakin kuukauden hänelle sairaslomaa kalenteriin – eikä töihin sitten tulla yhtään liian
aikaisin!
Äiti ja siskokin olivat käyneet. Äiti oli tirauttanut muutaman kyyneleen ja hokenut, että mitäs minä
sanoin – ihan kuin isänsä. Kuolla melkein pitää ennen kuin menee lääkäriin. Sisko oli vähän
toppuutellut äitiä ja mutta torunut myös veljen itsekkyyttä, kun ei pidä paremmin huolta asioistaan.
Mutta mukavaahan se oli, että hänestä huolehdittiin.
Sairaalan huone on hiljainen. Vain kaukainen hälytysääni ja hoitajien askelten ääni käytävillä rikkovat
rauhaa. Hän ei ole varma, mitä tuntee. Väsymystä, helpotusta ja myös jotain muuta – ikään kuin joku
piilevä paino olisi vielä jäänyt hänen hartioilleen. Hänen sormensa hakeutuvat hetkeksi rinnalle, missä
sydän edelleen jyskyttää tasaisesti ja rauhallisesti. Iskujen jäljet ovat kadonneet, mutta niiden muisto
elää edelleen.
Hän ajattelee Haitia, valkopukuista naista ja kirousta, joka tuntuu yhä, vaikka se oli vain uni. Vai oliko
se?
Matti sulkee silmänsä hetkeksi ja kuulee taas sen tutun äänen, joka oli kulkenut hänen unissaan. Se
on hiljainen, mutta väkevä tikitys kuin kaukainen varoitus, joka ei ole vielä kokonaan hävinnyt. Sitä
säestää mumisten sanotut sanat.
Hän ojentaa kätensä ja ottaa matkapuhelimensa yöpöydältä. Matti selaa Haitilla ottamiaan kuvia. Kun
hän tulee kohtaa missä valkeaan puetut hahmot tuijottavat häntä ääneti, Matti hätkähtää. Vaalea-
asuisen naisen silmät hohtavat kuvassa valkoisina, läpitunkevana. Aivan kuin unessa.
Matti poistaa kaikki vodou-seremoniaan liittyvät kuvat puhelimestaan. Hän huokaisee helpotuksesta
ja sulkee uudelleen silmänsä ja kuuntelee. Kellon ääni on vaiennut.
Enää ei ole pelkoa. Hän on elossa, sydän on korjattu ja kotiin pääsy on vain muutaman hetken päässä.
Mutta vaikka Matti tuntee, että kirouksen varjo on väistynyt, sen muisto seuraa häntä vielä pitkään –
ehkä koko loppuelämän ajan.
Loppu.
Leena Pommelin-Andrejeff: Elämän ympyröitä
Vuosi 1852
Pohjoiseen menevällä tiellä astelee joukko ihmisiä. He kulkevat haravat olallaan jonossa kuin
ristisaatto. Viljankorret alkavat jo tuleentua pitkällisen kuivuuden jälkeen. Kaikki korjattavissa
oleva on saatava pikaisesti talteen. Hevosten käynti on verkkainen ja niiden kaviot nostavat maasta
harmaan pölykerroksen. Kestää aikansa ennen kuin maisema jälleen kirkastuu ja tie autioituu
kaupungin porvarien palkollisista.
On tyyntä ja hiljaista. Tehtailijan tiluksilla seisova tuulimyllykään ei jaksa siipiään liikauttaa.
Pohjoisen tulliportin luona maleksiva saattaa selkeästi aistia kärpästen pörinän hevosten jättämien
löyhkäävien lantakasojen yllä. Tunnelma on pahaenteisen painostava.
Äkkiä läheinen portti avautuu ja kaksi keskenkasvuista pojannassikkaa vilahtaa kadulle onget
olallaan. Suutarinleski on ajanut jälkikasvunsa tekemään jotain hyödyllistä ja veljekset juoksevat
kohti mutaista kanaalia.
Portti jää auki ja pian siihen astelee myös nuori nainen. Suutarinleski hän ei ole, vaan
kahdenkymmenen ikäinen merimiehen tytär Vendla. Hän tähyilee katua molempiin suuntiin.
Naimaikäistä kiinnostaa ohikulkijat ja erityisesti keisarillisen rykmentin sotilaiden marssi
harjoituskentälle.
Miesten takkeja koristavat kaksiriviset kiiltävät napit ja pitkävartisten mustien saappaiden askellus
on varmaa sekä kaunista katsella. Marssijoilla on suora ryhti sekä korkea päähine. Ne antavat
sotilaiden olemukseen lisää pituutta. Tyttö tuntee sydämensä hypähtelevän aivan erityisellä tavalla
rykmentin rivejä seuratessaan.
- Vendla, sulje portti, etteivät kanat karkaa! kuuluu äidin kipakka ääni.
Tyttö on mielissään. Ehtisipä edes yksi munija livahtaa kadulle. Sen kiinniotto veisi hänenkin
askeleensa kauemmas ja hän pääsisi lähemmäs kodin ulkopuolisia tapahtumia. Vendla viivyttelee,
eikä kiiruhda portin sulkemista. Kanoja ei tunnu nyt karkumatka innostavan. Ne pysyttelevät
varjossa talon seinustalla.
Aamupäivän aurinko paahtaa pihaan. Kaikki vihreä on viikkojen aikana muuttunut rutikuivaksi ja
rusehtavaksi. Mistähän kaakattelijoille saisi vesiheinää nokittavaksi? Vendla harkitsee lähtevänsä
itsekin kanaalin rantaan ja kääntyy noutamaan koria. Päivästä on taas tulossa tyyni ja lämmin.
Mutta kauas hän ei ehdi, kun kadulta kuuluu huutoa:
- Tulipalo! Kaupunki palaa!!
- Taasko? kivahtaa tyttö epäuskoisena.
Tuskin oli ehtinyt kulua kahta viikkoa siitä, kun itäisen tullin luona oli lentänyt kipinä talon
savupiipusta ja sytyttänyt kuivan tuohikaton palamaan. Sadetta ei silloinkaan oltu saatu moneen
päivään. Palava rakennus oli ollut vuokrattuna venäläisen sotaväen sairaalaksi ja liekit olivat jo
korkeita, kun palo edes huomattiin. Sammutustyö oli onneksi käynyt ripeästi, mutta säikähdyksen
se oli kaupunkilaisiin jättänyt.
Jotain on kuitenkin taas tekeillä. Häly korkean puuaidan takana kasvaa, ja kohta kuuluu jo
palokellon ääni. Ja kun rumpukin alkaa lyödä, juoksee myös äiti ulos tuvasta Vendlan sisarukset
seuranaan. Suutarinlesken pyöreä ja punakka olemus ilmestyy myös pirttinsä portaille.
- Mitä täällä tapahtuu? leskivaimo kyselee huolestuneena.
Kaikki juoksevat nopeasti portille ja raottavat sitä varovasti uskaltautuen vähitellen kadulle, jonne
alkaa pihojen kätköistä kerääntyä muitakin. Silloin heidän silmiinsä osuu kauppiaan pihapiiristä
nouseva musta savu. Nokipatsas on paksu ja synkkä. Kuin lohikäärme se kiemurtelee ilmassa ja sen
pyrstöpuolelta syöksyy oranssinpunaisia tulenliekkejä. Ne saavat ilman liikkumaan ja koivunlatvat
taipuvat kuin tuulisi. Yhtään vesiletkua ei näy missään. Kaivojen vesi on syvällä ja sitä on
kuivuuden vuoksi hyvin vähän. Nahkaämpäreiden täyttäminen veisi nyt aivan liian kauan aikaa.
Naiset tuijottavat suu ammollaan ja paikoilleen jähmettyneinä, sillä liekit ottavat nopeasti lisää
valtaa. Pian kipinät tavoittelevat jo raatihuoneen kattoa. Väki liikehtii toriaukion tienoolla
rivakammin. Koska sammutustyö ei tahdo edetä, he alkavat kasata omaisuuttaan kärryille aikeinaan
pelastaa kaiken, mitä vielä ehtivät.
Suutarinleski huutelee poikiaan ja lähtee juoksemaan kanavalle. Vendlan äiti jakaa topakasti
lapsilleen käskyjä ja kehotuksia kantaa liinavaatteita ja peittoja työntökärryille, itse hän kolistelee
kaappeja kooten kuormaan myös keittiön tarvekaluja ja ruokatarpeita.
Nyt on jo kiire päästä pakoon, mutta minne? Väki kuljettaa tavaroitaan kohti peltoja, niittyjä ja
harvassa törröttäviä latoja. Moni kiirehtii pian takaisin asumukselleen ja yrittää sammuttaa palavaa
kattoa tai tulen nuolemaa talonnurkkaa. Keskikaupunki on yhtä kaaosta, ihmiset huutavat, lapset
kirkuvat ja vanhukset vaikeroivat hiljaa. Kuumuus on helvetillinen ja noki värjää ihon sekä vaatteet.
Sekamelska on kauhea.
Aurinko porottaa tulenlieskojen keskeltä jo suoraan etelästä. Kirkonkellot pauhaavat. Kuuluu
valtava rysähdys, kun kirkontornin huippu kaatuu kohti keskikäytävää ja katoaa yhä pystyssä
seisovien kiviseinien varjoon. Koko kaupungin tuomiopäivä on koittanut. Kaiken loppu on
kohdannut myös Vendlan. Uuvuksissa hän seuraa sisaruksiaan kohti pohjoisen latokartanon maita.
Sinne on vajaan kahden kilometrin kävelymatka, mutta jokainen askel tuntuu lyijyltä ja suuta
kuivaa. Tyttöä heikottaa ja kaikki tuntuu ikuisesti kadotetulta.
Äiti työntää kärryjä ja siskot seuraavat. He kantavat sylissään kanoja, niitä ainoita, jotka eivät olleet
ehtineet säikähdyksissään pakoon. Osa oli pinkonut kuin päättömät kohti tehtailijan kasvimaata
kissa perässään. Pitäkööt huoli siellä itsestään, jos pystyvät. Nyt on vain jaksettava tämä matka ja
loppuelämä.
Mutta Vendla haluaa kuolla. Ei hänellä ole enää onnea odotettavana, kaikki on mennyt. Unelmat
romahtaneet, tulevaisuus tuhkana. Väsyneet kulkijat ohittavat juuri ortodoksiuskoisten kalmiston.
Sitä ympäröi epäsymmetrinen aitamuuri ja poikkipuisia puuristejä näkyy vain muutamia. Ruoho ei
ole yhtä kuivaa kuin kaupungissa, vielä se jaksaa puiden varjossa hiukan vihertää. Siellä täällä
näkyy hentoinen sinikello. Niiden soittoon Vendla haluaisi nyt nukahtaa, painaa päänsä
ruohonkorsien sekaan ja nukkua, nukkua pois tästä kauheasta maailmasta. Mutta askeleet jatkavat
rytmiään. Kuin mekaaniset kellonviisarit nousevat jalat, nytkähtävät sekunnin verran eteenpäin, ja
toinen jalka seuraa.
Loivan mäen takana näkyy onneksi jo latokartano, tuttu ja tuhoutumaton. Sinne ei kaupungin tuli
ole ehtinyt, sieltä he saisivat tilapäisen yösijan niin kuin moni muukin kotinsa juuri menettänyt.
Aittaan he asettuvat, laittavat jonkinlaisen yösijan ja oikaisevat väsyneet jäsenensä kauhun sekaisin
tuntein. Uni ei tule, mieli myllertää. Vendla tuntee olonsa entistä kurjemmaksi. Kuume nouse ja
nokiset posket hehkuvat kuin kekäleet kaupungin raunioilla.
Yöllä hän hourailee, näkee outoja unikuvia, ihmisiä ja tapahtumia:
Iso vaunu liikkuu Kauppiaankatua ilman hevosia. Vaunussa on paljon ihmisiä, nuoria ja vanhoja,
miehiä ja naisia. Ikkunoitakin on paljon, ja ihmiset istuvat pareittain kahdessa rivissä. Lapsi istuu
kirkonpuolella ja katselee ulos. Mutta taloja ei näy. On vain tyhjää ja kirkon paikalla kivimuurit.
Lapsen suu liikkuu, ja hän sanoo jotain. Ei Vendla kuule, mutta sisimmässään hän alkaa kaivata
merillä purjehtivaa isäänsä.
- Isä! hän huudahtaa.
Äiti nousee makuulta ja tulee herättelemään Vendlaa. Hän huomaa tyttärensä hehkuvan ihon ja
kuulee kuumeisen houreen.
- Isääkö, sinä nyt? äiti mutisee ja kostuttaa liinakangasta veteen.
Nopeasti yhdessä yössä tämä vaimoihminen on vanhentunut. Kasvojen uurteiset huolirypyt ovat
syviä, ja katseesta puuttuu niiden kipakka tuike. Nyt hän huolestuu tyttärestään ja tähän iskeneestä
kuumehoureesta.
- Äiti, sopertaa Vendla ja jatkaa.
- Nyt siellä on kaksi kärrynpyörää sidottuna peräkkäin yhteen. Poika liikkuu. Se istuu pyörien
päällä. Jalat käy nopeasti, eikä hän kaadu.
- Voi lapsikulta. Näet varmaan unta. Juo vähän, kas tässä! sanoo äiti ja asettelee savipullon
suuaukkoa Vendlan huulille.
- Pojalla on lunta. Lumipallo! Äiti minun on kuuma. Haluan myös lunta. Ei, ei se ole lunta.
Se on paksua kermaa. Kermaa, äiti. Minä haluan kermaa! Ei, ei. Siihen jää nyt verta. Miksi poika
nauraa?
- Älä puhu noin paljon, Vendla, äiti kuiskaa. – Nuku nyt, rauhoitu.
Mutta Vendla jatkaa:
- Tehtailijan puutarhaa kuokkii iso ihminen. Nainen? Ja lapsi. Se kantaa vettä ja kastelee peltoa.
Missä on vettä, äiti, anna vettä! Lampaita, kanoja ja pitkäkorvaisia jäniksiä. Monenvärisiä, niin
monenvärisiä, kukkia ja lapsia. Ja ihmisiä.
Ja sitten Vendlan pää retkahtaa. Hän menettää tajuntansa ja hengitys on heikkoa. Äiti ottaa aikuisen
tyttärensä tulikuuman pään syliinsä, silittää sitä kuin pientä lasta. Äiti heijaa ja tuudittaa. Pian
hänkin vaipuu kuin toiseen maailmaan, mutta jatkaa heijaamistaan.
Ja kun aamu tuo palaneen kaupungin katkut latokartanolle, makaavat äiti ja tytär vierekkäin
toisiinsa kietoutuneena. Aurinko tapailee uutta päivää. Siitä on tulossa tänäänkin lämmin. Linnut
eivät laula. On hiljaista, niin hiljaista.
Vuosi 2025
Seison seudun korkeimmalla kohdalla. Ympärilläni on joukoittain kivipaaseja ja takorautaisia
ristejä. On talvi ja pohkeisiin asti lunta. Pyyhkäisen vastapudonneita hiutaleita graniitinharmaan
kiven sileältä pinnalta. Alta paljastuu kirjaimia, tekstiä monta riviä. Kas, siinä hän on: Vendla Maria
2.6.1831-19.2.1875. Hän selvisi kaupungin palosta ja tapasi kohtalonsa.
Tuli sotilas ja vei nuorikkonsa vilkkaan eläväiseen suurkaupunkiin, joka sijaitsi kaukana kotoa. Sinä
Vendla jätit taaksesi tutun maiseman ja meren tuoksun. Matka oli pitkä ja vaivalloinen. Odotit jo
lasta, joka päätti syntyä matkan loppupuolella ennen aikojaan. Kievarin ahtaassa vinttikamarissa
ponnistit esikoisesi kylmään kevätyöhön. Muutaman päivän kuluttua jatkoit jo matkaa pieni poika
kainalossasi. Päättäväisesti ja urheasi selvisit. Olit jo selvinnyt kaupungin tuhosta, selviäisit siis
tästäkin.
Suojelit lastasi samoin kuin sinua suojeltiin palon jälkeen. Keisarillisen rykmentin sotilaat oli
komennettu auttamaan kaupungin asukkaita. Nokisen katkun keskellä törrötti vain palaneiden
talojen savuhormien torsoja. Ihmisten tuli kiirehtiä saadakseen syksyn aikana suojaa päänsä päälle.
Osa asukkaista oli paennut sukulaisten luokse maaseudulle. Sieltä tuotiin kaupunkiin myös
vanhojen rakennusten hirsiä ja niistä pyrittiin kyhäämään jonkinlaisia asumuksia talven varalle.
Loka-marraskuun vaihteessa merenpinta oli jo jääriitteessä. Isäsi laiva rantautui satamaan ja näit
hänen murheelliset kasvonsa, kun hän katseli kaupunkiin nousutta hökkelikylää. Oma talo oli
onneksi viimeisenä kaupungin pohjoisella laidalla. Osa seinistä oli säilynyt korjattavaan kuntoon ja
nytkin pihassa hääräsi mies sotilaspuvussaan. Kodin savupiippu tuprutti tutunoloisesti ja tytär näytti
iloisen touhukkaalta.
Kevättalvella tuli sotilaille käsky siirtyä muualle. Sille matkalle lähdit nuorena vaimona sinäkin.
Uudessa kotikaupungissa kadut olivat leveitä ja talot kivisiä. Niiden takaa häikäisivät kultakupoliset
kirkot ja komeat palatsit. Kaupungin läpi virtasi leveä joki, mutta kenties silti joskus kaipasit
merenkurkun loiskivia aaltoja. Niiden asemesta torikojujen luona kuhisivat ihmiset ja naurut
raikuivat. Omaa kieltäsi tuskin kuulit. Pian huulesi toistivat jo tottuneesti uusia opittuja sanoja ja
fraaseja.
Ihmeellinen oli se voima, joka piti sinut elämässä kiinni. Oliko se rakkaus poikaasi vai pataljoonan
musikanttiin, jolle synnytit uudessa kodissasi myös tyttären. Mutta sitten tuli keuhkokuume. Se
taittoi puolisosi sairasvuoteelle. Eikä hän sieltä enää noussut, vaan sielunkellojen soidessa hän
siirtyi tuonilmaisiin. Mutta sinä nousit, surussasikin vielä kerran nousit. Palasit kauas kotiin,
seudulle, jonka lohduttoman muistikuvan olit varmasti jo osin unohtanut.
Tänään Vendla, tänään sinun kuolemastasi on kulunut tasan 150 vuotta. Katso, sytytin juuri
kynttilän. Sen liekki lepattaa, mutta se jaksaa palaa. Se on sinulle ja muistollesi. Olen nähnyt
kasvosi valokuvassa, niissä kaupungin ensimmäisissä. Totisena tuijotat kaukaisuuteen. Kiitos, että
jaksoit.
Ja kun lopulta sinunkin aikasi tuli, sinut laskettiin lepoon kotiseutusi multiin. Pojallasi oli tuolloin
jo poika, ja aikanaan hänkin sai pojan. Ja minun lapseni ovat sinun poikasi pojanpojanpojan lapsia.
He kantavat sinun nimeäsi ja perimääsi. He ovat jo pienestä juurtuneet sinun lapsuutesi maisemiin.
Asuinsijasi he tuntevat tontteja reunustavista talojen kivijaloista, vaikka kiviaidoiksi he niitä pitkään
luulivatkin.
Jo kolmivuotiaana esikoiseni hämmästytti bussimatkustajia tarinoillaan. Kun auto kaarsi kotitalosi
vaiheilla, lapsi osoitti pullealla sormellaan rauniokirkon jyhkeitä kivimuureja ja selitti:
- Mies poltti piippua ja heinät syttyivät palamaan. Sitten kaikki paloi, eikä jäänyt muuta,
eihän isä?
Ja tädit kääntyivät penkillään, venyttivät kaulaansa lasta katsoakseen.
- Mistä se tuon on oppinut? Onpa hoksusta kotosin!
Ylpeänä isä myhäili.
- Kotona on kerrottu.
Vanhan kaupungin rauniot olivat rakas retkikohde myös toiselle lapsellemme. Heti kun
polkupyörän apupyörät kävivät tarpeettomiksi, tuli tehdä pyöräretki kotipihaa kauemmas. Niin
poljettiin kioskin kautta katedraalikoulun raunioille jäätelöä syömään. Kevätaurinko paistoi, ja
lämmössä vaniljainen herkku suli nopeasti. Kieli pyöritteli palloa ja lapsen heiluva hammas irtosi
jääden palloon kiinni. Voi, miten nauru alkusäikähdyksen jälkeen harvasta hammasrivistöstä mäelle
raikuikaan.
Ja kyllä, on kuopuskin lempiseutunsa löytänyt. Palossa säilyneen tilan pelloilla on
vuokraviljelypalstan herneitä yhdessä kasteltu. Kanien ja lampaiden luona on kulunut kesäiltoja ja
viikonloppuja. Mutkattomasti hän suhtautui myös maahanmuuttajien lapsiin. Sunnuntaipäivien
aamuhetkiin ei enää rauniokirkon kello lyönyt, mutta kauempana koreileva entinen hovioikeus
soittaa yhä kellotornistaan sävelmänsä tyyneen aamurauhaan.
Me tunnemme nyt tarinasi, Vendla. Me tiedämme ja me arvostamme. Sinun tarinasi elää ja se jää.
Se on kirjaimia paperilla, muistoja sydämissä ja kerrottuja tarinoita jälkipolville. Se on tässä.
Pohjoiseen menevällä tiellä astelee joukko ihmisiä. He kulkevat haravat olallaan jonossa kuin
ristisaatto. Viljankorret alkavat jo tuleentua pitkällisen kuivuuden jälkeen. Kaikki korjattavissa
oleva on saatava pikaisesti talteen. Hevosten käynti on verkkainen ja niiden kaviot nostavat maasta
harmaan pölykerroksen. Kestää aikansa ennen kuin maisema jälleen kirkastuu ja tie autioituu
kaupungin porvarien palkollisista.
On tyyntä ja hiljaista. Tehtailijan tiluksilla seisova tuulimyllykään ei jaksa siipiään liikauttaa.
Pohjoisen tulliportin luona maleksiva saattaa selkeästi aistia kärpästen pörinän hevosten jättämien
löyhkäävien lantakasojen yllä. Tunnelma on pahaenteisen painostava.
Äkkiä läheinen portti avautuu ja kaksi keskenkasvuista pojannassikkaa vilahtaa kadulle onget
olallaan. Suutarinleski on ajanut jälkikasvunsa tekemään jotain hyödyllistä ja veljekset juoksevat
kohti mutaista kanaalia.
Portti jää auki ja pian siihen astelee myös nuori nainen. Suutarinleski hän ei ole, vaan
kahdenkymmenen ikäinen merimiehen tytär Vendla. Hän tähyilee katua molempiin suuntiin.
Naimaikäistä kiinnostaa ohikulkijat ja erityisesti keisarillisen rykmentin sotilaiden marssi
harjoituskentälle.
Miesten takkeja koristavat kaksiriviset kiiltävät napit ja pitkävartisten mustien saappaiden askellus
on varmaa sekä kaunista katsella. Marssijoilla on suora ryhti sekä korkea päähine. Ne antavat
sotilaiden olemukseen lisää pituutta. Tyttö tuntee sydämensä hypähtelevän aivan erityisellä tavalla
rykmentin rivejä seuratessaan.
- Vendla, sulje portti, etteivät kanat karkaa! kuuluu äidin kipakka ääni.
Tyttö on mielissään. Ehtisipä edes yksi munija livahtaa kadulle. Sen kiinniotto veisi hänenkin
askeleensa kauemmas ja hän pääsisi lähemmäs kodin ulkopuolisia tapahtumia. Vendla viivyttelee,
eikä kiiruhda portin sulkemista. Kanoja ei tunnu nyt karkumatka innostavan. Ne pysyttelevät
varjossa talon seinustalla.
Aamupäivän aurinko paahtaa pihaan. Kaikki vihreä on viikkojen aikana muuttunut rutikuivaksi ja
rusehtavaksi. Mistähän kaakattelijoille saisi vesiheinää nokittavaksi? Vendla harkitsee lähtevänsä
itsekin kanaalin rantaan ja kääntyy noutamaan koria. Päivästä on taas tulossa tyyni ja lämmin.
Mutta kauas hän ei ehdi, kun kadulta kuuluu huutoa:
- Tulipalo! Kaupunki palaa!!
- Taasko? kivahtaa tyttö epäuskoisena.
Tuskin oli ehtinyt kulua kahta viikkoa siitä, kun itäisen tullin luona oli lentänyt kipinä talon
savupiipusta ja sytyttänyt kuivan tuohikaton palamaan. Sadetta ei silloinkaan oltu saatu moneen
päivään. Palava rakennus oli ollut vuokrattuna venäläisen sotaväen sairaalaksi ja liekit olivat jo
korkeita, kun palo edes huomattiin. Sammutustyö oli onneksi käynyt ripeästi, mutta säikähdyksen
se oli kaupunkilaisiin jättänyt.
Jotain on kuitenkin taas tekeillä. Häly korkean puuaidan takana kasvaa, ja kohta kuuluu jo
palokellon ääni. Ja kun rumpukin alkaa lyödä, juoksee myös äiti ulos tuvasta Vendlan sisarukset
seuranaan. Suutarinlesken pyöreä ja punakka olemus ilmestyy myös pirttinsä portaille.
- Mitä täällä tapahtuu? leskivaimo kyselee huolestuneena.
Kaikki juoksevat nopeasti portille ja raottavat sitä varovasti uskaltautuen vähitellen kadulle, jonne
alkaa pihojen kätköistä kerääntyä muitakin. Silloin heidän silmiinsä osuu kauppiaan pihapiiristä
nouseva musta savu. Nokipatsas on paksu ja synkkä. Kuin lohikäärme se kiemurtelee ilmassa ja sen
pyrstöpuolelta syöksyy oranssinpunaisia tulenliekkejä. Ne saavat ilman liikkumaan ja koivunlatvat
taipuvat kuin tuulisi. Yhtään vesiletkua ei näy missään. Kaivojen vesi on syvällä ja sitä on
kuivuuden vuoksi hyvin vähän. Nahkaämpäreiden täyttäminen veisi nyt aivan liian kauan aikaa.
Naiset tuijottavat suu ammollaan ja paikoilleen jähmettyneinä, sillä liekit ottavat nopeasti lisää
valtaa. Pian kipinät tavoittelevat jo raatihuoneen kattoa. Väki liikehtii toriaukion tienoolla
rivakammin. Koska sammutustyö ei tahdo edetä, he alkavat kasata omaisuuttaan kärryille aikeinaan
pelastaa kaiken, mitä vielä ehtivät.
Suutarinleski huutelee poikiaan ja lähtee juoksemaan kanavalle. Vendlan äiti jakaa topakasti
lapsilleen käskyjä ja kehotuksia kantaa liinavaatteita ja peittoja työntökärryille, itse hän kolistelee
kaappeja kooten kuormaan myös keittiön tarvekaluja ja ruokatarpeita.
Nyt on jo kiire päästä pakoon, mutta minne? Väki kuljettaa tavaroitaan kohti peltoja, niittyjä ja
harvassa törröttäviä latoja. Moni kiirehtii pian takaisin asumukselleen ja yrittää sammuttaa palavaa
kattoa tai tulen nuolemaa talonnurkkaa. Keskikaupunki on yhtä kaaosta, ihmiset huutavat, lapset
kirkuvat ja vanhukset vaikeroivat hiljaa. Kuumuus on helvetillinen ja noki värjää ihon sekä vaatteet.
Sekamelska on kauhea.
Aurinko porottaa tulenlieskojen keskeltä jo suoraan etelästä. Kirkonkellot pauhaavat. Kuuluu
valtava rysähdys, kun kirkontornin huippu kaatuu kohti keskikäytävää ja katoaa yhä pystyssä
seisovien kiviseinien varjoon. Koko kaupungin tuomiopäivä on koittanut. Kaiken loppu on
kohdannut myös Vendlan. Uuvuksissa hän seuraa sisaruksiaan kohti pohjoisen latokartanon maita.
Sinne on vajaan kahden kilometrin kävelymatka, mutta jokainen askel tuntuu lyijyltä ja suuta
kuivaa. Tyttöä heikottaa ja kaikki tuntuu ikuisesti kadotetulta.
Äiti työntää kärryjä ja siskot seuraavat. He kantavat sylissään kanoja, niitä ainoita, jotka eivät olleet
ehtineet säikähdyksissään pakoon. Osa oli pinkonut kuin päättömät kohti tehtailijan kasvimaata
kissa perässään. Pitäkööt huoli siellä itsestään, jos pystyvät. Nyt on vain jaksettava tämä matka ja
loppuelämä.
Mutta Vendla haluaa kuolla. Ei hänellä ole enää onnea odotettavana, kaikki on mennyt. Unelmat
romahtaneet, tulevaisuus tuhkana. Väsyneet kulkijat ohittavat juuri ortodoksiuskoisten kalmiston.
Sitä ympäröi epäsymmetrinen aitamuuri ja poikkipuisia puuristejä näkyy vain muutamia. Ruoho ei
ole yhtä kuivaa kuin kaupungissa, vielä se jaksaa puiden varjossa hiukan vihertää. Siellä täällä
näkyy hentoinen sinikello. Niiden soittoon Vendla haluaisi nyt nukahtaa, painaa päänsä
ruohonkorsien sekaan ja nukkua, nukkua pois tästä kauheasta maailmasta. Mutta askeleet jatkavat
rytmiään. Kuin mekaaniset kellonviisarit nousevat jalat, nytkähtävät sekunnin verran eteenpäin, ja
toinen jalka seuraa.
Loivan mäen takana näkyy onneksi jo latokartano, tuttu ja tuhoutumaton. Sinne ei kaupungin tuli
ole ehtinyt, sieltä he saisivat tilapäisen yösijan niin kuin moni muukin kotinsa juuri menettänyt.
Aittaan he asettuvat, laittavat jonkinlaisen yösijan ja oikaisevat väsyneet jäsenensä kauhun sekaisin
tuntein. Uni ei tule, mieli myllertää. Vendla tuntee olonsa entistä kurjemmaksi. Kuume nouse ja
nokiset posket hehkuvat kuin kekäleet kaupungin raunioilla.
Yöllä hän hourailee, näkee outoja unikuvia, ihmisiä ja tapahtumia:
Iso vaunu liikkuu Kauppiaankatua ilman hevosia. Vaunussa on paljon ihmisiä, nuoria ja vanhoja,
miehiä ja naisia. Ikkunoitakin on paljon, ja ihmiset istuvat pareittain kahdessa rivissä. Lapsi istuu
kirkonpuolella ja katselee ulos. Mutta taloja ei näy. On vain tyhjää ja kirkon paikalla kivimuurit.
Lapsen suu liikkuu, ja hän sanoo jotain. Ei Vendla kuule, mutta sisimmässään hän alkaa kaivata
merillä purjehtivaa isäänsä.
- Isä! hän huudahtaa.
Äiti nousee makuulta ja tulee herättelemään Vendlaa. Hän huomaa tyttärensä hehkuvan ihon ja
kuulee kuumeisen houreen.
- Isääkö, sinä nyt? äiti mutisee ja kostuttaa liinakangasta veteen.
Nopeasti yhdessä yössä tämä vaimoihminen on vanhentunut. Kasvojen uurteiset huolirypyt ovat
syviä, ja katseesta puuttuu niiden kipakka tuike. Nyt hän huolestuu tyttärestään ja tähän iskeneestä
kuumehoureesta.
- Äiti, sopertaa Vendla ja jatkaa.
- Nyt siellä on kaksi kärrynpyörää sidottuna peräkkäin yhteen. Poika liikkuu. Se istuu pyörien
päällä. Jalat käy nopeasti, eikä hän kaadu.
- Voi lapsikulta. Näet varmaan unta. Juo vähän, kas tässä! sanoo äiti ja asettelee savipullon
suuaukkoa Vendlan huulille.
- Pojalla on lunta. Lumipallo! Äiti minun on kuuma. Haluan myös lunta. Ei, ei se ole lunta.
Se on paksua kermaa. Kermaa, äiti. Minä haluan kermaa! Ei, ei. Siihen jää nyt verta. Miksi poika
nauraa?
- Älä puhu noin paljon, Vendla, äiti kuiskaa. – Nuku nyt, rauhoitu.
Mutta Vendla jatkaa:
- Tehtailijan puutarhaa kuokkii iso ihminen. Nainen? Ja lapsi. Se kantaa vettä ja kastelee peltoa.
Missä on vettä, äiti, anna vettä! Lampaita, kanoja ja pitkäkorvaisia jäniksiä. Monenvärisiä, niin
monenvärisiä, kukkia ja lapsia. Ja ihmisiä.
Ja sitten Vendlan pää retkahtaa. Hän menettää tajuntansa ja hengitys on heikkoa. Äiti ottaa aikuisen
tyttärensä tulikuuman pään syliinsä, silittää sitä kuin pientä lasta. Äiti heijaa ja tuudittaa. Pian
hänkin vaipuu kuin toiseen maailmaan, mutta jatkaa heijaamistaan.
Ja kun aamu tuo palaneen kaupungin katkut latokartanolle, makaavat äiti ja tytär vierekkäin
toisiinsa kietoutuneena. Aurinko tapailee uutta päivää. Siitä on tulossa tänäänkin lämmin. Linnut
eivät laula. On hiljaista, niin hiljaista.
Vuosi 2025
Seison seudun korkeimmalla kohdalla. Ympärilläni on joukoittain kivipaaseja ja takorautaisia
ristejä. On talvi ja pohkeisiin asti lunta. Pyyhkäisen vastapudonneita hiutaleita graniitinharmaan
kiven sileältä pinnalta. Alta paljastuu kirjaimia, tekstiä monta riviä. Kas, siinä hän on: Vendla Maria
2.6.1831-19.2.1875. Hän selvisi kaupungin palosta ja tapasi kohtalonsa.
Tuli sotilas ja vei nuorikkonsa vilkkaan eläväiseen suurkaupunkiin, joka sijaitsi kaukana kotoa. Sinä
Vendla jätit taaksesi tutun maiseman ja meren tuoksun. Matka oli pitkä ja vaivalloinen. Odotit jo
lasta, joka päätti syntyä matkan loppupuolella ennen aikojaan. Kievarin ahtaassa vinttikamarissa
ponnistit esikoisesi kylmään kevätyöhön. Muutaman päivän kuluttua jatkoit jo matkaa pieni poika
kainalossasi. Päättäväisesti ja urheasi selvisit. Olit jo selvinnyt kaupungin tuhosta, selviäisit siis
tästäkin.
Suojelit lastasi samoin kuin sinua suojeltiin palon jälkeen. Keisarillisen rykmentin sotilaat oli
komennettu auttamaan kaupungin asukkaita. Nokisen katkun keskellä törrötti vain palaneiden
talojen savuhormien torsoja. Ihmisten tuli kiirehtiä saadakseen syksyn aikana suojaa päänsä päälle.
Osa asukkaista oli paennut sukulaisten luokse maaseudulle. Sieltä tuotiin kaupunkiin myös
vanhojen rakennusten hirsiä ja niistä pyrittiin kyhäämään jonkinlaisia asumuksia talven varalle.
Loka-marraskuun vaihteessa merenpinta oli jo jääriitteessä. Isäsi laiva rantautui satamaan ja näit
hänen murheelliset kasvonsa, kun hän katseli kaupunkiin nousutta hökkelikylää. Oma talo oli
onneksi viimeisenä kaupungin pohjoisella laidalla. Osa seinistä oli säilynyt korjattavaan kuntoon ja
nytkin pihassa hääräsi mies sotilaspuvussaan. Kodin savupiippu tuprutti tutunoloisesti ja tytär näytti
iloisen touhukkaalta.
Kevättalvella tuli sotilaille käsky siirtyä muualle. Sille matkalle lähdit nuorena vaimona sinäkin.
Uudessa kotikaupungissa kadut olivat leveitä ja talot kivisiä. Niiden takaa häikäisivät kultakupoliset
kirkot ja komeat palatsit. Kaupungin läpi virtasi leveä joki, mutta kenties silti joskus kaipasit
merenkurkun loiskivia aaltoja. Niiden asemesta torikojujen luona kuhisivat ihmiset ja naurut
raikuivat. Omaa kieltäsi tuskin kuulit. Pian huulesi toistivat jo tottuneesti uusia opittuja sanoja ja
fraaseja.
Ihmeellinen oli se voima, joka piti sinut elämässä kiinni. Oliko se rakkaus poikaasi vai pataljoonan
musikanttiin, jolle synnytit uudessa kodissasi myös tyttären. Mutta sitten tuli keuhkokuume. Se
taittoi puolisosi sairasvuoteelle. Eikä hän sieltä enää noussut, vaan sielunkellojen soidessa hän
siirtyi tuonilmaisiin. Mutta sinä nousit, surussasikin vielä kerran nousit. Palasit kauas kotiin,
seudulle, jonka lohduttoman muistikuvan olit varmasti jo osin unohtanut.
Tänään Vendla, tänään sinun kuolemastasi on kulunut tasan 150 vuotta. Katso, sytytin juuri
kynttilän. Sen liekki lepattaa, mutta se jaksaa palaa. Se on sinulle ja muistollesi. Olen nähnyt
kasvosi valokuvassa, niissä kaupungin ensimmäisissä. Totisena tuijotat kaukaisuuteen. Kiitos, että
jaksoit.
Ja kun lopulta sinunkin aikasi tuli, sinut laskettiin lepoon kotiseutusi multiin. Pojallasi oli tuolloin
jo poika, ja aikanaan hänkin sai pojan. Ja minun lapseni ovat sinun poikasi pojanpojanpojan lapsia.
He kantavat sinun nimeäsi ja perimääsi. He ovat jo pienestä juurtuneet sinun lapsuutesi maisemiin.
Asuinsijasi he tuntevat tontteja reunustavista talojen kivijaloista, vaikka kiviaidoiksi he niitä pitkään
luulivatkin.
Jo kolmivuotiaana esikoiseni hämmästytti bussimatkustajia tarinoillaan. Kun auto kaarsi kotitalosi
vaiheilla, lapsi osoitti pullealla sormellaan rauniokirkon jyhkeitä kivimuureja ja selitti:
- Mies poltti piippua ja heinät syttyivät palamaan. Sitten kaikki paloi, eikä jäänyt muuta,
eihän isä?
Ja tädit kääntyivät penkillään, venyttivät kaulaansa lasta katsoakseen.
- Mistä se tuon on oppinut? Onpa hoksusta kotosin!
Ylpeänä isä myhäili.
- Kotona on kerrottu.
Vanhan kaupungin rauniot olivat rakas retkikohde myös toiselle lapsellemme. Heti kun
polkupyörän apupyörät kävivät tarpeettomiksi, tuli tehdä pyöräretki kotipihaa kauemmas. Niin
poljettiin kioskin kautta katedraalikoulun raunioille jäätelöä syömään. Kevätaurinko paistoi, ja
lämmössä vaniljainen herkku suli nopeasti. Kieli pyöritteli palloa ja lapsen heiluva hammas irtosi
jääden palloon kiinni. Voi, miten nauru alkusäikähdyksen jälkeen harvasta hammasrivistöstä mäelle
raikuikaan.
Ja kyllä, on kuopuskin lempiseutunsa löytänyt. Palossa säilyneen tilan pelloilla on
vuokraviljelypalstan herneitä yhdessä kasteltu. Kanien ja lampaiden luona on kulunut kesäiltoja ja
viikonloppuja. Mutkattomasti hän suhtautui myös maahanmuuttajien lapsiin. Sunnuntaipäivien
aamuhetkiin ei enää rauniokirkon kello lyönyt, mutta kauempana koreileva entinen hovioikeus
soittaa yhä kellotornistaan sävelmänsä tyyneen aamurauhaan.
Me tunnemme nyt tarinasi, Vendla. Me tiedämme ja me arvostamme. Sinun tarinasi elää ja se jää.
Se on kirjaimia paperilla, muistoja sydämissä ja kerrottuja tarinoita jälkipolville. Se on tässä.
Aino Udelius: Pulmuset
Vladimir harppoi tontin reunaa.
”Yksi – kaksi – kuusi! ”
Hän vaihtoi suuntaa 90 astetta ja jatkoi :
”Yksi – kaksi – viisi: Tähän se tulee. Autotalli. Elämäni. Kaikkeni.”
Alma katseli menoa kädet puuskassa, lisäsi aurauskepin jokaiseen oletettuun kulmaan, pudisteli hieman päätään miehensä loikille. Tulivatkohan metrit aivan täyteen?
Valtioneuvosto suuressa viisaudessaan oli päättänyt, että ilman lupia ja byrokratiaa saa kukin tontinomistaja rakennella pihalleen 30 neliön lisärakennuksen, mikäli maapohjaa on ja naapurit eivät pistä suuremmin hanttiin. Tätä hetkeä Vladimir oli odottanut jo lähes neljäkymmentä vuotta. Hän saisi oman mukavan tilan aivan itselleen, autolleen ja muulle kalustolle ilman vaimon kukkaruukkutornia, pihakalusteiden säilytystä tai pestävien mattojen ja ulkogrillin sijoituspaikkaa. Takaseinälle tulisivat työkalut pituusjärjestyksessä, porakoneet, akkulaturit ja isommat härpäkkeet, kompressorit ja hitsaustarvikkeet oikeaa seinää vasten. Hänellä, vain hänellä olisi avain nosto-oveen, tänne ei olisi asiaa naapurin työkaluja lainaavilla miehillä eikä lastenlasten kaartilla, vasemmalle tulisi vesipiste, seinäkello ja kunnon stereot, eikä vaimolla olisi motkottamista volyymeista.
Pitkä oli ollut Vladimirin tie tähän hetkeen. Vuodet postimiehenä, kaikki alan kurssit, työvälineen vaihtuminen polkupyörästä hytilliseen sähkömopoon, asuntolainan loputon lyhentäminen, mukulatkin piti kasvattaa. Nyt oli yhdellä tohtorinhattu, kaksi muuta kunnon töissä ja puolisoitakin olivat jo vaihtaneet muutaman kerran. Lastenlapsia oli peräti viisi, kelpo poikia ja tyttöjä kurottamassa kohti omaa elämää. Vaimo Alma tuossa rinnalla kulkenut kaikki nämä vuodet, sietänyt hänen pahantuulen puuskansa ja raivokkaat luovuuden hetkensä, kulkenut vierellä kestäen syöpähoidot ja muut vastoinkäymiset. Nyt se toteutuisi, projekti nimeltään autotalli.
Kun Vladimir ja Alma hankkivat 1980-luvulla myyntiin tulleen rintamamiestalon Vaasan Asevelikylästä, elämä oli parhaimmillaan. Siinä kasvatettiin lapset, koirat, marsut ja kanit, tytöt pitivät kesäkioskia leikkimökissä ja pojat seikkailivat lähimetsässä. Kaikkea oli riittävästi eikä kuitenkaan tarpeeksi. Vladimirin unelma, oma autotalli, siirtyi vuodesta vuoteen. Vaimo oli välillä työttömänä, aina piti kustantaa ajokortti jollekin teineistä tai rempata joku huone, kaivaa piha auki putkien uusimisen takia tai jonkun ihmeen valokuidun. Vladimirin tarpeet työnnettiin surutta sivuun, hän sai toimitella asioitaan mitättömän pienessä kellaritallissa, joka oli täynnä vanhoja tavaroita, polkupyöriä, lasten urheiluvälineitä.
Kerran päästiin niin pitkälle, että valittiin autotallipaketti maakunnasta luotettavalta talotoimittajalta. Kun Vladi ja Alma sitten lähettivät rakennuslupa-anomuksen kaupungin rakennuslautakunnalle, ei luvan saaminen onnistunut alkuunkaan. Asiaa käsittelevä virkamies vihasi yksiselitteisesti autoilua.
”Oikeasti! Ei tällaista puutarhatonttia saa pilata millään lisärakennuksella, teillähän on niin kompakti pihapiiri. Joukkoliikenne ja polkupyörät ovat tulevaisuuden tapa kulkea, kuka voi nykyään haluta autolleen omaa pyhättöä.”
Rakennustarkastaja ei sanojaan säästellyt, hyppäsi pyörän selkään salkkuineen ja jätti pariskunnan istumaan hölmistyneenä pihakeinuun. Vladimir masentui tästä monen vuoden ajaksi. Tavallinen duunari jäi aina yhteiskunnan rattaiden puristukseen, oli esivalta sitten postin johto tai kaupungin kaikkitietävä virkamieskunta.
”Joskus tämäkin herra joutuu taipumaan eläkkeelle, saatpa nähdä!” Alma lohdutti miestään. Ei rouva aivan väärässä ollut, jumalten kosto on joskus suloinen – pian kerrottiin paikallislehdessä, että kyseinen pyöräilijä oli onnettomasti kupsahtanut kumoon törmätessään betoniporsaaseen, joka esti autoilun lähitiellä. Seurauksena oli vakavampi päävamma, joka vaikeutti tasapainon hallintaa viranhoitajan lopun elämän ajan, ja miesparka joutui turvautumaan invataksiin siitä päivästä eteenpäin.
Vladimir ja Alma joivat pihallaan rauhan kahvit uutisen luettuaan, eivät he toki vahingoniloisia olleeet, mutta eivät kovin empaattisiakaan. Silti ei perheellä ollut jaksamista uusia anomusta, rakennuspiirustusrulla hautautui laatikon pohjalle.
Elämä soljui Asevelikylässä entiseen tahtiin. Naapurit vanhenivat, lapset muuttivat tavaroineen omiin hoteisiinsa ja Alma tirautti kyyneleen joka lähdölle, kunnes meni valtaamaan vapautuneen huoneen omaan käyttöönsä. Tyttöjen kamarista tuli hänen pukeutumishuoneensa, poikien tilan täyttivät matonkuteet, lankapussit, kangaspakat ja askartelutarvikkeet. Hän aikoi toteuttaa itseään nyt kymmenien vuosien edestä. Kirjahyllyyn hiipi kuin itsestään arvoteoksia, yhdessä iltaisin kuunneltiin musiikkia ja tehtiin palapelejä. Vladimirista heidän yhteinen ajankäyttönsä toisinaan oli aika ikävystyttävää. Mutta piipahdettuaan kioskilla ukkoporukan tarinatuokiossa, kun oli käsitelty Sportin, VPS:n ja jopa NHL:kin viimeaikaiset edesottamukset, tuntui oman vaimon henkevä seura jokseenkin mukavalta. Sai olla vaikka hiljaa, eikä toinen kohotellut ihmetyksetä kulmiaan.
Jotain kuitenkin puuttui elämästä. Vladimir oli saanut jäädä postin työstä terveenä eläkkeelle. Jousiammuntaharrastus oli nyt katkolla, seura oli pahasti ukkoontunut eikä kisamatkoja juuri tehty. Avantouintikaan ei kiinnostanut, marjastaa voi vain syksyisin.
Lähinaapurissa asui kaksikko, veljekset Teuvo ja Tauno. Heidän tonteillaan oli yhteistä rajaa sievoinen määrä ja heiltä piti myös saada lupa autotallin tekoon – noin muodollisesti. Miehet olivat asuneet koko ikänsä Asevelikylässä, pihapiirissä näkyi vahvasti heidä harrastamisensa jäljet: oli polkupyörien runkoja, mopojen aihioita,kohtalaisen uusi mönkijä ja moottorikelkka ja autoja! Niitä oli suorastan kerroksittain varaosiksi, jenkkimeininkiä ja vähän uudempaakin kalustoa. Aronia-aita kasvoi armeliaasti rajalla, vain korkeimmat metalliromuhuiput näkyivät naapuriin. Mukavia poikia olivat, sopuisia, saaneet perintötalon vanhemmiltaan. Jäi koneita värkätessä akan ottokin toteutumatta, mutta hyvin heillä työnjako sujui: Teuvo hoiti sisähommat ja Tauno ulkoiset, koneita rassattiin yhdessä. Heiltä oli aina sopiva työkalu lainattavissa, jos jotakin sattui puuttumaan omasta pakista.
”Kuulehan, Vladi, et ole koskaan kertonut, miksi sinulla on noin komealta kalskahtava nimi.” Tauno kysäsi riipustaessaan nimeä paperiin, joka ilmaisi, ettei heillä ollut mitään naapurin rakentamista vastaan. Olivat he toki tulleet tutuiksi vuosien varrella, ainakin ilmoista juteltiin, kun nähtiin. Pieni kateuden häivähdys käväisi Taunon mielessä, jospa mekin Teuvon kanssa saataisi aikaiseksi jokin suoja tuolle rönsyävälle kalustolle, ei olisi kaupungin ympäristölautakunnalla sanomista. Mutta kukapa tässä joutaa paperitöitä hoitamaan, nytkin oli pari Paappa-Tunturi –kerhon mopoa huollettavana.
Siinäpä se! Kuinka Vladimir olikaan hävennyt nimeään poikasena. Mistä se oikeastaan tuli? Vastauksen voisivat antaa ainoastaan vanhemmat, jotka nimen valitsivat supisuomalaiselle pellavapäälle 50-luvun keskivaiheilla. Totuus ei ollut Lenin, vaikka vasemmistolaisittain ajattelevalle työläisperheelle hän olisi voinut olla ihailtava henkilö. Siihen aikaan nimistöissä pysyttiin hyvin maltillisina, pojat olivat Paavoja, Pekkoja ja Laureja. Miksi Strömbergin liesitehtaan laadunvalvojana toiminut äiti ja kaupungilla taksia ajanut isä valitsivat Vladimirin?
Kaiken takana oli kirjallisuus. Perheen äidillä oli salainen intohimo lukea kirjoja, erityisesti venäläisiä. Mutta tästä harrastuksesta tiesivät vain paikallinen kirjastonhoitaja ja hän itse. Suosikki oli Vladimir Nabakov, aikansa piirejä järkyttänyt kirjailija ja kriitikko, hänen Lolitansa. Nuori rakastunut taksikuski oli niin innoissaan poikalapsen syntymästä, että nimeksi olisi kelvannut vaikka Väinämöinen, jos vaimo niin halusi.
”Sain nimeni aikanaan äitini innosta venäläisiin klassikoihin”, paljasti Vladimir naapurilleen. Tämä jäi miettimään hiljaisena, ettei hän tuntenut yhtään kyseistä tuotemerkkiä klassikkoautoihin tai koneisiin liittyen, ei edes panssarivaunuissa ollut Vladimir -nimeä. Venäläiset olivat Mosseja, Volgia ja Ladoja, nykyään naapurimaan kulkuneuvoja oli nähtävissä vain museoissa. Päätään pudistellen Tauno istahti pihakeinuun polttamaan tupakan, kummallinen oli maailma. Kiva kuitenkin, että naapurilla on vielä virtaa rakentaa autotalli! Almakin vihdoin on siis ajatuksen hyväksynyt. Vladimirin työvälineitä olivat olleet polkupyörä ja painavat postilaukut, eikö hän muka saisi vapaa-ajallaan ajella, millä menopelillä lystää. Kun eläkepäivät koittivat, ei hän suostunut edes joulukortteja lähettämään, niin olivat kyllästyttäviä postin toimet. Onneksi laskut sai jo sähköisesti, lehtiä hän ei halunnut tilata. Auto oli hankittu perheeseen jo 80-luvulla pian omakotitaloon muuton jälkeen. Erityisesti Alma tykkäsi ajella kauppareissuille ja kirjastoon, retkiä merenrantaan tehtiin lapsilauman karttuessa. Kesämökkiin ei ollut tarvetta eikä varoja, oma piha kattoi kaiken vapaa-ajan viettotarpeen.
Autotalli ei varsinaisesti olisi auton säilytyspaikka, vaan harrastetila. Vladimir oli aina tykännyt tehdä puusta ja metallista kaikenlaista, hän oli mahdottoman kätevä käsistään. Alma ei erityisemmin välittänyt, kun takkahuoneen pöytä muuttui seinäkellojen korjausalustaksi tai vanhat radiot täyttivät kellarin hillohyllyn. Oma tupa, oma lupa. Nyt alkaisi uusi elämä.
Vladimir oli kysellyt uusdella innolla ja tarmolla eri talofirmoilta autotallipaketteja. Pohja pitäisi tehdä itse, pystytys tulisi ammattilaisilta. Halvinta ei kannattaisi ottaa, ei kalleinta. Tarjoukset tilattiin kaikilta maakunnan toimijoilta, oli mukava tepastella tyylikkäissä konttorissa, kun tietokoneilla piirtyi erilaisia talliaihioita taitavien myyntimiesten käsissä. Asiantuntevat rakennuspiirtäjät toteuttivat toiveen toisensa jälkeen.
”Sopisiko kaksinkertaiset ikkunat vai otetaanko kolmet lasit? Mikä eristelaji tuntuisi juuri teille miellytävimmältä? Laitetaanko ilmalämpöpumppu vai suora sähkö, maalämpöä ei sentään näin pieneen tilaan?”
Oli mukava olla kerrankin oman asiansa pomo, olla tietävinään, vaikka ei aina oikeasti ollut varma vaihtoehdoista ja budjettikin asetti tietyt rajat.
Kun Alma pyöräili pirtsakkana seniorikuntosalilta toukokuun aamupäivänä kotiin, hän ei ollut uskoa silmiään. Ketterä vihreä kaivinkone hyöri pihassa kuin kotonaan, Vladimir seisoi kädet levällään näyttämässä oikeaa suuntaa ja monttu syntyi mitattuun kohtaan pikavauhtia, ehkä vähän isommin kuin merkit näyttivät. Vanha raparperipuska sai samalla kyytiä, nurmikko lensi isoksi kasaksi aidan viereen ja kivinen, mutainen maapohja paljastui esiin. Taisi aviomies naureskella innosta ihan ääneen. Alma meni kiehauttamaan kahvit, kyllä kuskin piti saada maistiaisia hänen kuuluisista kierrepullistaan. Kun Alma oli saanut lopullisesti ns. puhtaat paperit imusolmukesyövästään, hän oli ajatellut, että mitä vain elämässä tulisi vastaan,hän ottaisi kaiken rauhallisesti. Tulkoon pihaan vaikka lintutorni!
Seuraavaksi piti valaa pohja. Betoniauto tilattiin, eikä Vladimir hyväksynyt talkoolaisia sotkimaan. Hän itse tasasi pohjan, tarpeelliset sähkö- ja viemäriputket aseteltiin huolella kohdilleen, talopaketti saisi tulla. Siinäpä oli koko kadulle hupia kesäksi. Elementit nousivat pystyyn ongelmitta, ovi sovitettiin paikalleen, ja katosta tuli tietenkin harjamalli, kätevintä lumikuorman ja sadevesien takia. Pari pientä ikkunaa oli piirretty takaseinään, luonnonvaloa piti saada. Tuttu sähkömies asensi lamput, putkityöt toteutuivat omin voimin, ei pienen lavuaarin liitos vesijohtoverkostoon ollut kummoinen puuha. Alma lupasi auttaa ulkoseinien maalauksessa, kunhan saisi valita värin: ei mitään kartanonkeltaista, vaan sama soma punamultamaali kuin talossakin oli. Hän rakasti perinteitä.
Lapset piipahtivat vuorotellen vanhempiaan tervehtimässä. Moista intoa isänsä silmissä he eivät koskaan ennen olleet nähneet. Ei mitäään tietokonepasianssia, uutishetkeä TV:n ääressä tai kehitelmiä varmaksi veikkausriviksi, vaan tuvan täydeltä energiaa, intoa, hauskuutta. Verenpainemittari näytti unohtuneen eteiskomeron hyllylle ja ja lääkedosetti kolisi tyhjyyttään. Kun elämässä on ytyä ja kiinnostavia tavoitteita, laadukkaampaa oloa ei voi ollakaan.
Juhannuksen tietämissä koko komeus oli valmis viimeistä listaa myöten. Alkoi sisustus. K-raudsta tuli kuorma kunnon lautaa ja kiinnikkeet, koukut ja pidikkeet, jotka Vladimir huolellisesti asensi vatupassi kourassaan. Porat, taltat, avainsarjat, vasarat ja sahat sopivat paikoilleen juuri niin hyvin kuin pitikin. Kun ajan voisi pysäyttää, onnenhetken vangita pulloon ja ottaa aina tiukan paikan tullen esiin. Vähän selkää kolotti ja kihti vaivasi varpaissa, mutta hyvän olon tunne ei niistä häiriintynyt. Onnellinen hän, jonka unelma kerrankin toteutuu.
Illan hämärtyessä pilkottivat valot pitkään punaisessa autotallissa, missä Vladimir-ukki hioi pojanpoikansa kanssa carting-auton vetoakselia. Alma vilkaisi ikkunasta, hymähti tyytyväisenä ja jatkoi uusinta dekkaripiirin kuukauden kirjaa, jossa liikuskeltiin Uudessa Seelannissa maorikansan keskellä. ”Ehkäpä tilaisin nyt matkan itseni iloksi maailman kaukaisimpaan kolkkaan! X-miniäni voisi lähteä kaveriksi, hänellä kielitaitoa riittää.”
Joskus asiat napsahtavat kohdalleen. Matka Uuteen Seelantiin saatiin tilattua, matkaseura järjestyi ja Alma alkoi pakkailla pikku hiljaa laukkujaan. Totuus on, että matkan odotus on usein mehevämpää kuin itse matka, jossa aikaerojen, valuuttajuttujen ja paikallisten käytäntöjen kanssa toimiminen on aina haastavaa. Kengät alkavat hiertää, nilkat turvota paljosta kävelemisestä, ja kun viidennen katedraalin historia ja yksityiskohdat on tarkkaan tutkailtu, oluet torin ulkoilmabaarissa tuntuvat erittäin maittavilta. Tulee mieleen lähettää viesti kotiin, muistuttaa laskujen eräpäivistä ja pienimmän lapsenlapsen syntymäpäiväkin, peräti 5v, osui matkan aikaan. Almaa harmittaa, kun ei pääse katsomaan nuoren virtuoosin legorakentajan ilmettä. Parkkitalopaketti oli toki hankittu jo lahjaksi ennen matkaa autotallin alahyllylle, ei sellaista tehtävää voinut jättää Vladimirin varaan. Kunhan mies nyt muistaisi oikean päivän ja kävisi onnittelukäynnillä.
Hotellin ikkunasta näkyi upea vuoristo, miniä haahuili kovasti, että pitäisi päästä vaeltamaan. Alma tunsi olevansa vähän tielläkin, vaikka vakuutteli pärjäävänsä yksin. Hän ei lähtisi nilkkojaan taittamaan poluille, sen verran elämänkokemusta sentään oli.
Alma istuskeli siis terassilla vanhaa pokkaria lukien. Teksti oli niin pientä fonttia, etteivät silmälasien vahvuudet oikein riittäneet. Tännekin maailmankulmalle on siis joku Suomi-kulkija jättänyt jälkensä Enni Mustosen muodossa, hyvä ettei Päätaloa sentään hotellin vaihtohyllystä löytynyt. Alman tiiraillessa sivuja hän ei ollenkaan huomannut, että oli hyväntahtoisen tarkkailun kohtena. Viereisessä pöydässä istuskeli muuan hattuherra, ikääntynyt valkohapsinen maailmanmatkaaja, joka lipitteli limsaansa ja yskähteli herättääkseen huomiota. Eipä aikaakaan, kun suomituristit istuivat saman rottinkipöydän ääressä päivänvarjon alla ja keskustelivat kaikesta maan ja taivaan välillä. Kumppani oli tuore leskimies pääkaupunkiseudulta, varakkaan oloinen, hallitsi suvereenisti aihepiirit kirjallisuudesta politiikkaan ja formulakisoihin. Alma aivan häikäistyi, tällaisia tyyppejä voi löytyä maailman laidalta. Kun paluulennon päivämäärä osui nappiin, ei tapaaminen tuntunut edes todelliselta, kuinka näin voi käydä.
Vaikutti siltä, että Alman varsinainen matkaseura katosi täydellisesti vuorille, häntä ei kuulunut ”illaksi kotiin” eikä seuraavaksikaan, puhelimeen ilmestyi viesti:
”Sorry vain, täällä on täydellisen ihanaa, en taida malttaa tulla vielä Suomeen, lähden Michaelin kanssa vielä kiertämään Tolkienin kuvauspaikolle. Selviät varmaan paluulennolle itsekin, jatkan oleskeluavielä muutaman viikon. Kiitti vaan tähänastisesta!”
Alma tuhahti itsekseen luettuaan viestin.
”Alan ymmärtää, miksi miniä on x, onneksi poikani on päässyt tuosta huithapelista eroon ja löytänyt itselleen vakaan naisen.”
Alma lähti siis hyvässä seurassa lentokentälle odottelemaan kotimatkaa. Vladi sai viestin, että tulossa ollaan, kaikki hyvin. Vaasan terminaalissa nähdään! Itsekseen Alma mietti, josko autotallimies ehtisi tulla kentälle, kun on parempaakin tekemistä. Hattuherralle hän jätti leppoisat hyvästit, hän ei tässä iässä vaihtaisi omaa postimiestään mihinkään kausikorttimiehiin, joiden arvotaulukokoelmat peittänevät seinät niin, ettei tapettien kuosia näy. Varmuuden vuoksi hän antoi miehelle väärän puhelinnumeron, ettei tämä perään kuikuilisi.
Iloinen oli yllätys, kun puolisot tapasivat toisensa. Vladi sai matkamuistoksi maorilaisen naamarin –taisi tosin olla tehtailtua turistikamaa – ripustettavaksi tallipyhätön kunniapaikalle. Mutta parasta oli kuulla:
”Aika hiljaista oli, kun olit poissa, kulta”.
Alma päätti lähteä matkalle myös ensi vuonna saadakseen kuulla saman tervehdyksen, sillä hellät sanat olivat heidän liitossaan todella harvinaisia. Suloista oli mennä nukkumaan, kun autotallista kuulsi valo ja kuului hienoinen naputus, Vladi oli yllätykseksi valmistanut hänelle uuden kukkahyllyn yläkerran parvekkeelle. Sitä piti vain hieman lyhentää rouvan ohjeistuksen mukaan.