Tämän kirjoituksen, jota voi nimittää kolumnin ja novellin rakkauslapseksi, saa lukea jokainen näiden sivujen selailija, joka osaa lukea. Ymmärrystä en oleta henkilöiltä, joiden ikä ei ylety vielä 65:een. Viihtyminen on myös huomioitu, joten vakavaa syvintä löytämättä voi vaan kikatella.
Tiedoksi: ikääntyväksi kehittyy sekä tyhjän nauraja että räkänokka. Ja että eläkeläinen, emerita, emeritus, haamu, ikäihminen, ikäloppu, mumma, muumio, paappa, seniori, suvun patriarkka, tuta, vanhus, widows 95 sekä äijö tarkoittavat yhtä ja samaa.
Vaasassa 5. huhtikuuta 2025
Tarja Autio, parasta ennen

Pyörätuoliani työnnetään pitkin sairaalan käytävää, hissi kuljettaa kerrokseen kohti leikkaussalia. Olin saanut jo rauhoittavia, kohta pääsisin eteenpäin, se poistettaisiin. En ollut kertonut kenellekään sairaudestani, kenelle muka, sellaista ystävää ei ollut. Kun kyselivät lähiomaista, antauduin tarpeellisessa määrin.

Aurinko paistaa keskustan pääkadulle, se on sulana ja jo niin rumana, lika täydellisen avoinna. Kevät tuli pikku puro sanoi puli puli. Vuodenaika pulputtaa mielleyhtymän samaan loruun joka ikinen vuosi, osuvampaa muistijälkeä ei ole jäänyt. Kevät olisi surkimus, jos se olisi ihminen, toki oikeutuksen antaa lupaus tulevasta. Peruskoulun päästötodistus. Kesä. Toukokuun puolenvälin jälkeen on elo jo siedettävää, pieni siivu lämpöä suo kosketuksen iholla. Ja sen jälkeen ryöpsähtää suvi sateineen kuin myös sietämätön helle, ukkosella olen sanellut testamenttiani. Rajuilma on väkivaltaista. Onko elämäni rauhanomaista, kun en ole muuttanut tropiikkiin eläköitymään, kyllä, ehkä niin. Rusketuksen aikaansaamasta hyvänolosta kerrotaan liian vähän verrattuna uhkakuviin syöpäriskistä. Estot päälle, älä tupakoi, käytä suojakertoimia, tee erityisesti keskipäivällä muuta kuin loikoilet suorassa paisteessa, voitele itsesi uudestaan, suojaa silmäsi, pukeudu hassuttelevaan lierihattuun, hakeudu rannalla tai puutarhassa hyvään seuraan sillä, jos mikä niin se pidentää elämääsi ja tarjoaa harmonian. Kaltaisesi grillaaja suo sylin. Juo myös paljon kylmää vettä. Sukella usein.

Kun olin elämäni ensimmäisellä rantalomalla Italian Riminillä kasiyksi sain auringosta allergian, mikä lie sienirokko. Leukani alle kasvoi partaa muistuttava finniarmeija, työpaikkalääkärillä emme voineet kuin voivotella. Clearasil oli vahvaa ja kuivatti ihon karrelle, oliko sekään niin oikein. Emme tunteneet toisiamme vielä niin hyvin, aurinko ja minä, the sun ja the me.

Mahdollinen viimeinen rantaloma lienee jo lähempänä mitä ensimmäisestäni on kulunut. En silti mieti kaiken katoavaisuutta. Asioita tulee todeta rehellisyyden nimissä viimeistään nyt. Siirryttyäni käyttämään kliseistä vapaaherrattaren titteliä olen löytänyt itseni monista viihdekeskuksista. Hyödyllisiä tai muuten mukavia kohteita läpikäytyäni, harmittelen korkeintaan sitä etten hoksannut unelmoida niistä aiemmin. Sinne jollekin on törmäiltävä nyt jos koskaan. Päämääränä ei ole ansiotyöstä korvaava toiminta vaan mahdollisuus tutustua maailmaan. Olen joutunut kuin seuraamaan itseäni. Haahuilen penkomaan outoina pitämiäni. Hoppuani pönkitti mielikuva itsestäni kymmenen ehkä parin kymmenen vuoden kuluttua. Näyttää kuin olisin tuolloin jo apatian ja luukadon rampauttama. Ajan käytön rajattomuus ei ole ainoa keino toteuttaa uutta tulemista vaan oma mielen maisemani, johon ei liity perhekeskeisyys eikä yhtään sydänystävää. Ajoittain on myös yritettävä minimoida kalvavaa häpeää. Rahaa en tässä käsittele, sitähän on tai ei. Velkavankeus eläkeläisenä olisi paha, toivotan voimia sellaiseen todellisuuteen. Muisti, tai sen puute määrittää. Jos nuppi ja terveys riittävät voi henkilö palata enempi tai vähempi ansiotyöhön. Mallia kannattaa ottaa Ameriikasta, jossa valtion johtaja oli neljä vuotta vuorotteluvapaalla ja siten työllisti toisen vanhuksen.

Annan menneiden olla, jos ne estävät nykyisyyden sellaisena kuin se on. Verkostoa en hylkää, kymmeniä vuosia kerätty kudelma. Päinvastoin hyödynnän mitä ikinä tarvitsen. Itsekäs, utelias ja erinomaisen tyrkky ilman ankkahuulia tosin. Elämä kun soljuu edelleen samoilla säännöillä, torjuen ja kohti käyden vuorollaan. Pysyvää on odotus. Ilmoittaudun ryhmiin, jotka kannattelevat minua niin kauan, kunnes joutuvat lähettämään sen viimeisen adressin perikunnalleni. Muistoa kunnioittaen.

Tanssiohjaaja laittaa musiikin soimaan. Ryhmä Zumba Golden on valmiina lennolle. Vente Paca, jota seuraa Feeling Hot ja niin mennään. Tunnin kuluttua on kuuma. Keho herpaantuu, tapailee kohta maan ääriviivoja silti ilmassa leijuen. Turvallisella korkeudella on pysyttävä, uuden lajin huumassa kupsahtaa helposti kontilleen.
- Gracias. Oliko kivaa, tulettehan uudestaan?
- Jos vaan saan aikataulut onnistumaan, vastaan myötäillen, en heittäydy noin vain, vai.
- Voit tulla tanssikoulun tunneille, jos ei kansalaisopiston ajat onnistu.
- Yritän innostua tota tarkoitan järjestää. Tosissani en usko osaavani liidellä.
- Zumba on mielen ja kehon tanssi, elämän laatu kohoaa, tarttukaa kiinni senoras.
- Ryhdikkyys vaikuttaa, ”tanssiva ihminen on kaunis” muistan jonkun kertoneen.
Ja niin oli minulle määritelty lajin harmonia. Päätös ei muuta infoa tarvitse. Ehkä valmis palaamaan entiseen elämääni latinona. Sielunvaellus ei vielä aamulla herätessäni ollut ajankohtaista. Onneksi karma kuljettaa.
Liukenemme pakkaseen, se ei kiduta vaan virkistää. Villainen kaulaliina kutittaa hikistä ihoa, revin sen reppuun. Matka kotiin alkaa nastakengät narskuen. Tuuli nousee, lumipyry luo täydellisen maiseman.

Selailen matkaoppaita ja haaveilen etäisyyksistä, joihin lennän surematta ympäristöhaittoja, ostan lipun heti kun kasaan rohkeutta. Maiseman  vaihtoon nivoutuu positiivisen pakenemisen taso. Klikataan lämmin ja kostea tropiikki. Noin. Vai pitäisikö nähdä Kiinan muuri, ehkä sivistyksen mittari – en tiedä, mutta ansainnee tuijotuksen. Seuramatkailu on turvallista yksinäiselle. On kiehtovaa maalailla reittejä, mutta käytännöllistä hypätä ohi hallinnollisten kysymysten. Osallistua kiertoajelulle ihastelemaan oliiviviljelyksiä tai hiplata marmoripintojen ikuista hohtoa, kun opas on nähnyt kaiken vaivan. Ensisijaista on tutustua muihin ihmisiin, ihmiskohtaloihin. Matkustin kauas tavatakseni borrelioosin kokeneen. Tauti oli vahingoittanut jalkoja vakavasti. Onneksi lääketiede palautti ne edes tönkkökävelytasolle, tyyppi oli päässyt jaloilleen. Tunsin itseni etuoikeutetuksi, kun tapailin juoksuaskelia bussille kiirehtiessä.

Takaisin hiljaisuuteen, jolla erakoituminen meidät aateloi. Emme ole karhuja, joille uni talven yli toisi helpotuksen. Meidän on siedettävä loputonta tylsistyttävää kotirauhaamme tai pinnisteltävä ihmisten ilmoille, satoi tai paistoi. Rikkumattomuutta on ehtinyt kulua, vaikka täydellinen se ei ole ollut sillä tietokoneen näppäimistö ääntelee. Yksikään tekstinkäsittelijä ei oikeasti kiinnitä sellaiseen huomiota, jollei ole marinoitunut hiljaisuudessa – siinä ehdottomassa yksinäisyydessä, joka oikeuttaa vaakunaan. En tahdo enää pinnistellä, en jaksa. Viimeisillä voimillani etsin merkkejä muutoksesta. Avaan radion. Nova tuuttaa, kyllä se siitä. Kuinka voin kyllin kiittää esihistoriallisia insinöörejä, radioaallot suovat tiedon janon sammuttamisen rinnalla myös seuraa. Mike Monroe on perinyt miellyttävän äänensä isältään, joka oli Yleisradion kuuluttaja. Niin kunnollinen ammattikuntansa edustaja, voi kunpa omalla isälläni olisi ollut sellainen intonaatio:
”Odotettavissa keskipäivään saakka, navakkaa etelän puoleista tuulta”.

Kukaan ei ole soittanut viikkoihin. Tekstareita putoilee. Suurin osa niistä on ilmoituksia hengissä olosta, ei yhtään suoraa ehdotusta yhteisiin rientoihin, kohtaamisiin kasvokkain. Miten voi olla niin vaikeaa. Olen siis vastenmielinen, ei kun hän ja hän ja hän ovat. He. En muista miksi etäännyin muutamista tutuista, jotka olivat potentiaalisia tulevia tosiystäviä. Eihän kukaan ole perusteellisen tylsä, paha tai mahdoton. Voisin vaikka vannoa, että ilmassa leijui yhdessä koetun jälkeen tahtotila jakaa elämää myös tulevaisuudessa. Kasvoimme erilleen ennen kuin ehdimme lujittua, olet oikeassa. Sukulaisille pitäisi olla edes kohtelias. Kaveriporukka vaihtelee elämän aikana, kunnes jäljelle jää... yhden käden sormet riittävät. Voiko henkilöä sanoa kaveriksi, jos ei olla tavattu kymmeneen vuoteen. Positiiviset ihmisoletetut käyttävät sanaa ystävä, kun oma ilmaisuni voisi kuulostaa: ”oltihin joskus kavereeta ei olla piitattu sittemmin”. Etääntymisen vaikuttimena sieltä raadollisimmasta laskien: muutama kuollut tai muuttanut ties minne, pariutunut puolisoonsa ja muumioitunut sinne. Välttelen ainakin heitä, joilla on mennyt taloudellisesti oikein hienosti, budjetti pitänyt ja sellaista virheettömyyttä. Ovat ilmeisesti älyllisiä ja siten teräviä kasaamaan uraa, omaisuutta, ulkonäköä ja hippoja uima-altaan reunoilla. Kyllä minäkin rakastan tanssia ja olen uimamaisteri. Kuitin ojensin parille, sinänsä valovoimaiselle, joiden lahjakkuus keskittyi maaniseen manipulointiin. Ihan vaan säälistä, sillä heidän seurassaan oma kiusaajan henki pääsi pullosta liekehtien. Kunnes sitten eräänä päivänä kuten saduissa tapahtuisi, toinen mainituista valopäistä ottaa yhteyttä. Olisiko toteutunut vuosia aiemmin, jos olisin liittynyt faceen, välähtää mielessäni, kun availen viestiä. Hän, jonka koko nimeä en ole yhteystietoihin kirjoittanut. Kaksi etunimen ensimmäistä kirjainta joskus niin verkkokalvolle palaneina.
- Moi, minä – mitä asiaa, säästänyt numeron? töksäytän alkuun.
- Niin sinäkin.
- Mitä, kaupunkimme haastaa juttelemaan tuntemattomalle, sitä on liikkeellä.
- Me mitään tuntemattomia tai kyllä - vaikka niin.
- Nytkö tavataan, vihaan puhelimessa sun kanssa?
- Miksipä ei, en oikeastaan tarkoittanut.
- Mitä sitten?
- Tänään, käykö Ukkokarilla.
- Huono ilma pyöräillä niin kauas.
- Haen tietty, tiedän missä asut.
- Senkin stalkkeri, tule sitten viideltä niin ehdin ottaa permanentin.
- Edelleen niin hauska, hei vaan.
Deitti! hymyhymiö hämmästyshymiö hikihymiö. Siis matkaan käy. Kaivelen muistia, kohtaamisia miehen kanssa, nykyinen ulkonäkö ehkä tunnistamaton. En silti pyydä laittamaan neilikoita rintaan.

Ääni oli tuttu, pidättyväinen. Ei sentään nieleskellyt kuten puhemies. Tapaamme, niin sovittiin. Olen viihtynyt sen kanssa hetken ja sitten vielä ohimennen aamuyöhön. Minä takerruin, hän ei uskaltanut rotuhevosia. Ehkä silloin keskityimme ihanaan minuun. Taisin edellyttää sitä erinomaisella voimalla.
- Astutaan nykyhetkeen, avaan keskustelua pelastaakseni itseni romantiikalta.
- Minulle Jack Daniels, kiitos
- Otan viinilasillisen, valkoista.
Hän oli pitänyt yllä ruumiinkulttuuria. Miellyttävät reidet edelleen. Hänen seurassaan voi myös olla hiljaa, piirre saa katseeni karkaamaan merelle päin, muttei pois.
- Mitäs kuuluu, oikeasti? se kysyy enkä huomaa kuluneita vuosia sinänsä uurteisilta kasvoilta, silti ne ovat siellä. Silmien ympärillä eniten. Hyväksyn jokaisen.

Sääli on marttyyrin oivallus nälviä ylimielisenä pitämiään, lopputulos tuonee mielenrauhan osapuolille. Sekoilen olevan ja päänsisäisen kanssa, jo niin tottunut yksinäisyyden dialogiin. Haen maisemasta ohjeita. Elämä tarjoilee tasoitusta, muistan säännön. Saaret huojuvat meren sylissä, aallokko on kohtuullinen, lokit kirkuvat, kun eivät osaa laulaa, näen auringon jo laskevan. Hymähdän huomaamatta kokonaisuutta ja kysyn mieheltä, jos hän tietää mihin viskisiepon voi lokeroida tai salitintin. Se vastaa, että lentäviin lautasiin. - Oikein. Haistan sen taas, yhteenkuuluvuuden. Torjun. Pakotan poikki. Vesiskootterin ääni lähestyy, neonvärinen kuljettaja on ehkä karannut kaljalle, vaikka kertoi käyvänsä lisäämässä puita saunan kiukaan alle. Kukaan perään ehdi eikä kehtaa, kun toinen on jo ulapalla. Luon tarinan tuntemattomasta juuri kun pitäisi keskittyä keskustelemaan.

Onko mahdollista kuitata ihmissuhde pelkällä Ystävänpäivän kortilla. Korttiavusteisella elonmerkillä pärjään syksyyn, jolloin on syntymäpäiväni. Sosiaalinen media on luonut käsitteen, jota kutsutaan kaveruudeksi. Kirjautuminen palveluun tarjoaa tuntuvan määrän henkilöitä ympäri maailman, jotka avaavat kokemuksiaan ja joille vastavuoroisesti saa tunnustaa syvintään euroviisujen suosikeista rantatonttien tarjontaan. Linkität niistä yhä uusille osajoukoille ilosanomaa. Vaikuttajaksi kutsutaan aiheeseen liittyvää ammattikuntaa siellä bittiavaruudessa. Hän välittää 50-100 valokuvaa verkkoon pikkuruisista jälkiruoka-annoksista myöhään nautitulla hienolla illallisella (fine dining by late night), yhden esimerkin työtaakasta mainitakseni. Vaikuttaja voi olla uutta uraa tavoitteleva tuttavasi, toinen eläkeläinen. Kuvaruudussa hän kutsuu sinua virtuaalikotiinsa, pyöräyttää symboliset kapselikahvit ja availee uunin luukkua, jossa näyttää kypsyvän mustikkapiirakka. Lopuksi hän kertoo kuinka ulkolaisista (siihen väliin tulee erisnimi) marjoista valmistuu erinomaisia...

Nyt jo urheaksi nimittämäni mies tahtoi tavata kasvotusten, kun sitä ehdotin. Unelmieni käyttäytymisnormi ruumiillistuu rantabaarissa. Niputan meidät kuulumaan aktivisteihin, hmm - piirun verran epätoivolle kallistuneisiin. Fysiikan laki, kun tilavuus pienenee niin paine kasvaa.

Ennen kuin ympärilläni vellonut ihmissuhdeverkko alkoi harventumaan jaksoin osoittaa lähestyttävyyttäni. Ehdottaa pyöräilymatkoja, kutsullani jouluglögille maaliskuussa tarjosin humoristista seuraa. Ehkä he perääntyivät rehellisinä perinteille. Muutama ei voinut nauttia Runebergin tortuista kuin 5. helmikuuta. Joku alleviivasi tahtoansa liittyä seuraani, mutta kun just silloin oli muuta. Menin kotiin ja nautin uuden ajan laskiaispullan. Siihen tarvitaan lyhyt lasi sekä jääkaappikylmä 4 cl:aa Amarettoa, ruokalusikallinen kermavaahtoa ja ripaus hienonnettua kardemummaa. Johtuen itsesäälin määrästä, huikka nautitaan vollottaen tai ähkäisten voittajana. Ja hyvässä nousujohteisessa voi poiketa parvekkeelle odottamaan seinänaapurin saapumista tupakalle. Jos hän kohdistaa katsettaan, hymyilee – voit aloittaa keskustelun tupakoinnin sairastuttavasta... ehkä varma tapa irrottautua keskinäisestä orastavasta tuttavuudesta.

Takkatuli rätisee ja loistaa ravintolasalissa, aurinko häikäisee silmien korkeudella. Laittaisinko aurinkolasit. Diivailua, sen sijaan kysyn mieheltä, miten korkealla hänen elämänsä nykyisin loimuaa.
- Tavalliset lenkkarit ei iske tulta, se vastaa ja kohottaa pikaria. Hätkähdän, ehkä se iskee kohta silmää sanojensa vakuudeksi.
- Ovat silti joustavat kulkea?
- Sopii olla, kropassa kohta metallia enempi kuin luuainesta.
- Ihailinkin aina ryhtiäsi, en tiennyt alkuperäistä syytä, kiusaan sitä. Kahden ensimmäisen hörpyn jälkeen flirttailen. Katutytön kielenkannattimet on tuulella lukittu.
- Juoksen veteraaniporukoissa, ne metallit on käsivarsissa, hän ojentaa, ja kehuu maratonejakin olevan muutama.
- Mahtavaa, juoksuista ollut lehdissä, onnittelen. Kerroin lukeneeni lajista mitä kutsutaan juoksuksi, mitä – onko leveysasteella viisaampaa neitsyttä? minä, jos oikein yritän. - Jeep, takeltelen ja kysyn jos heitä on vielä monia – tarkoitan ikäisiäsi, nieleskelen viimeistä sanaa onnistumatta.
- Noista risuista tehtiin ennen luutia, mies osoittaa pöydissä olevia vaaseja, joissa on pääsiäiskoristeita, pajunkissoja ja risuja höyhenillä.
- Mitä sitten, oletko ajatellut hankkia uuden harrastuksen? Jatkan, etten itse voisi kuluttaa aikaa käsillä tehden. - Ruusut vaaseissa olisivat tyylikkäämpiä, arvostelen.
- No se riippuu... Porrasluutia, leipäkoreja, koristeita, luova ihminen.
- Mutten näppärä.
- Tein niitä, siis porrasluutia ja möin markkinoilla.
- Maailman ympärysmatkalleko?
- Ei, osallistun maratonille Färsaarilla.
- Kas kun et Grönlantiin, sinne ennen kuin Trump ostaa ja laittaa rajat kiinni.
- Politiikkaa tähän, urheilun pitää olla puhdasta.
- Sano että tuo on vitsi, mistä rahat urheiluun, jos ei olisi poliitikkoja.
- Tuletko mukaan?
- Hierojaksiko, enhän mä juokse. Pyöräilenkin vain keskimatkoja, kiemurtelen yllätettynä.
- Sen vuoksi että juuri sinä keksit tekemistä reissulla vaikket kuuluisi asian harrastajiin. Olisit seurana parasta mahdollista, mies imartelee. Elää muistoissaan, totisesti värittänyt niitä.
- Ystävällistä kun kysyt, mutta miten tätä meidän välistämme, ikivanhaa ja melko heppoista suhdetta voisi yhtäkkiä lujittaa? Matka mihin tahansa saareen tietää melkoista yhdessäoloa.
- Olen eronnut, se paljastaa.
- Montako kertaa sitten viime tapaamisen, naurahdan menneistä vieläkin loukattuna.
- Täytyy lähteä nyt, mutta lupaatko miettiä.
- Soitellaan, niin kyllä, jään tänne vielä vähäksi aikaa

Miehellä on hallussa hitaan etenemisen maailmanennätys. Sille, skool. En halua vastata puheluun, jos palaa asiaan. En ota itse yhteyttä. Apua! Loukkaantuu. Menetänkö paljonko. Ei minulla ole varaa kieltäytyä. En lähde tähän kiitoon, kummallista – huvikseenko ehdotteli. Spontaani äijä, myönnän. Meidän momentum valui ohi aikoja sitten. Ja silti tämä haikailu, johon heittäydyin.
- Kiva kun on aktiviteetteja, terveyttä! huikkaan sen selälle, ja toivotan mielessäni hänelle joustavaa kirittäjää.

Elo jatkuu sopivaksi tasoitetulla tiellääni, tapaaminen kätevän yhdentoista illan exän kanssa piristi, sillä vastaavaa ei ollut enää usein tarjolla. Kehräsin aiheesta, kun hoksasin, että olin ylipäätänsä muistunut miehen mieleen, sekä mukana ranginglistalla jollain järjestysnumerolla. Mikähän se oli? Olin käväissyt myös paikassa, jota kutsutaan kariksi, en löytänyt sieltä kasapäin haaksirikkoutuneita miehiä, vain yhden ukkoutuneen. Pakoilevaa saunanlämmittäjää en ollut katsonut tarkkaan. Joskus ei näe muita kuin meidät.

Onko ihminen milloinkaan yksin, kun sillä on perhe. Avioeroni jälkeen uuden yksikön muokkaaminen on tyrehtynyt kyynisyyteeni. En kuulu niihin, joilla oli jo uusi katteltuna. Arvion happamuudestani paljasti eräs vieläkin kaverina pysytellyt henkilö. Ajatus on jäänyt kellumaan jonkin asteisena totuutena. Määritelmää tulee tosin kommentoida itsenäisen naisen luonteella sekä ainoastaan valikoiduilla muiden mielipiteiden noteerauksilla. Entä perhe, voi hyvänen aika, kuinka paljon joillakin onkaan Perhe. En kuulu heihin. Pidän kiinni siitä mitä on, mihin kykenen ja lapsi rakentaa omalta suunnaltaan jopa vahvemmin sukuun sitoutumista. Ihmelapsi. Aina ne kasvavat vastakohdiksemme. Kaari saavuttaa taitekohtansa, kun laskemme jälkikasvun maailmalle, jatkamme onnellista parisuhdettamme tai eroamme ja naimme uuden, alamme sinkuiksi ja juuri kun oma itsenäistyminen saavuttaa lakipisteensä me ja he etäännymme. Lapset ja lapsenlapset elävät mielissämme päällimmäisenä hyvässä ja surussa. Suvun keskinäisten vastoinkäymisten arvellaan vahvistavan – tai ovat syy katkaista välit. Korona pandemian pakkoeristyksen ansiosta tiedämme sietävämme yksinäisyyttä oikein hyvin. Ja sitten on ne muut, jotka eivät läpäisseet suoritettua ihmiskoetta, etäkouluja, etätöitä, tapaa kuljettaa kotiin ruokakasseja, tapaa vilkuttaa palvelutalojen ikkunassa seisoville isovanhemmille. Eteläisen Suomen teille nostetut betoniporsaat jättivät äidin tuoreen sulhasen puolelle – olihan pohjoisessa isä lapsistaan huolehtimaan. Valinnat tuli tehdyiksi, entä sitten – suurin osa jäi henkiin. Hyvää hygieniaa toteuttaa myös irti päästäminen jatkuvasta halailusta. Suomalaisille outo tapa pääsikin yleistymään jo vastenmielisessä määrin. Vainajien määrä oli Italiassa ja Ruotsissa kohtuuton. Suomessa, no niin, se unohtuu. Uuden läheisverkoston päivittäminen oli tapahtunut.

Tavaratalon aulassa on peliautomaatti, annan itselleni luvan heittäytyä sen vangitsevaan maailmaan neljällä kolikolla. Liian pian niistä ei ole yhtään jäljellä. Jään harmissani nojailemaan paikkaan kuin uutta strategiaa pohtien. En ala hakkaamaan luottokortin turvin, olisiko se edes mahdollista, kunpa ei. Seurailen asiakasvirtaa. Häviöni tunnustaen siirryn kaupan puolelle, siellä me kaikki saamme tukeutua tavaratalojen kassahenkilöihin, jos ja kun geeniperimän mukaisesti ja evoluution turvaamiseksi kaipaamme seuraa. Voimme luottaa heidän sosiaaliseen kyvykkyyteensä. Vai kuka sinulle on viimeksi - tai toiseksi viimeksi hymyillyt, sanonut sanasen, puhunut ylipäätänsä.
- Hyvää päivän jatkoa.
- No, sitä samaa, vastaan liki pelästyneenä. Kiitos niin paljon, huokaan lapaseeni.
Viivakoodilukija teki kassahenkilön liikeradoista notkeita kuin robotti aamuyön pilates-tunnilla, lantio ylös ja alas, ei, ei niin vaan zik zak. Varsinainen kassahenkilöistä riippumaton asiakastorjunta alkoi kehittymään jo aiemmin, työnantajan ideoimalle kustannustehokkuudelle oli ja on hintansa. Varastoihin tarvitaan noukkivaa henkilökuntaa sekä kuljetuspuolelle. Henkilökohtainen palvelu kassalla on turhaa, sinne saapuessa asiakas on tehnyt jo ostopäätöksensä. Kiireisimmät käyttävät itsepalvelukassaa. Jos siellä takkuaa, voi toinen asiakas neuvoa. Jääkö kassahenkilö näin työttömäksi ja alkaa syrjäytyneeksi, voi olla – voi olla, että työllistää itsensä yrittäjänä, lähtee uudelleenkoulutukseen, tai voittaa uhkapelissä. Tässä tavaratalossa työskentelee kassahenkilö, joka tervehtii asiakkaita dramaattisesti ja toivottaa uskottavasti. Kiitos että valitsit meidät asiakkaat yleisöksi. Hän katsoo silmiin enempi kuin itse kykenen.

Tahtoisin mennä seurustelemaan verokonttoriin, mutta se ei ole enää mahdollista, henkilökohtainen asiakaspalvelu on lakkautettu. Puhelut ovat kalliita eikä niiden aikana kehtaa empiä. Asia sinänsä on ratkaistavissa netissä, arvelen osaavani. Kaupan entinen käytävä on postilaatikkojen täyttämä palvelutila. Pitäisi lunastaa paketti. Voiko kukaan näyttää miten, haloo onko ketään? Vieressäni odottaa nuori herra, puhuu heikkoa suomea mutta tarjoaa apuaan heti. Kiitän isosti elehtien. Poika luo katseensa alas, pyyhkäisee hihaan nenänsä ja sanoo - älä saakeli. On jo kielikylvetetty kadulla, siitä sitten jatkoon kielioppia tarkentamaan. Kiitos että valitsit meidät.

Pitkään liukuva aamupäivä kuljettaa vapaaehtoiskeikalle kirpputorille, kielten sekamelska on osa ympäristöä. Kahden tunnin matka Mustalle merelle, Välimerelle ja aina Tyynellemerelle saakka alkaa. Passia ei kysellä, palvelutahto riittää.
– Nice to meet you.
Tila on juuri avattu varasto, josta välitämme tarvitsijoille ensiapua. Alueen sanomalehti saapuu tekemään juttua, kamera käy. Puheenjohtajamme kertoilee yhä laajentuneesta tarpeesta palvelulle. Otan vastaan laatikollisen leluja ja taloustarvikkeita. Lahjoittajilla on mistä antaa. Kiitos, hienoa että valitsitte meidät. Asiakkaat hymyilevät – väsymystä ei näy. Tiedän heidän saapuneen kaupunkiimme olosuhteista, joissa väkivalta, nälänhätä tai sota ovat tuhonneet elinolosuhteet. Olen myyjä, minun kuuluu olla sympaattinen - hymyillä. Nuorehko nainen näyttää sylissään olevaa pitkulaista pakettia, valkoisen virkatun peitteen alta pilkistää vauvaihminen.
- Hän on viiden kuukauden, saavuimme eilen.
- Ciao bella, sanon vauvalle ja annan äidille muumin.
- Tervetuloa Suomeen!
Autatte välttämään turhautuneisuutta, keskeytätte itsekeskeisyyden, luotte päivälle järjestystä, näytätte minkä värinen voi toinen olla.
– Tervetuloa uudelleen.

Suljemme varaston tältä päivältä. Pesemme kätemme, desinfioimme ne lopuksi ja päätämme mennä yhdessä lounaalle. - Johonkin kivaan paikkaan, kyllä – ei haittaa, vaikka maksaisi 14 euroa.
- Onko näin.
- On, niin on tänään. Seurasta pari euroa, osa ruuasta itsestään ja loput siitä ilosta,että me voimme tehdä sen yhdessä. Hyvästi tavanomainen pyhä kolminaisuus: kate yhdelle, siinä haarukka ja juomalasi, punalaputettu pasta-annos sekä lehti avoinna.

Illalla puhelimeen nakuttaa tekstiviesti, jonka mukaan kunnallinen päivähoito kaipaa sijaista. Niin toimii rekrytointi. Eläkeläiset kelpaavat, joko meidän itsemme vuoksi tai henkilökuntavajeen vuoksi. Kunnioitus ja kaveruus lasten kanssa kehittyy totutellen. Työpäivästä pitää selvitä joka tapauksessa oikein toimien. Eläkeläisten mukanaolo päiväkotiarjessa hoitaa sukupolvien väliset osapuolia rikastuttavat ihmissuhteet. Toki on hurjaa, jos Erkki-Minttu tulee kotiin mustalla silmällä. Yhtään ei kannata kertoa ”arvaa miltä vastapuoli näytti” vaan kertoa rehellisesti - etten katsonut sillä hetkellä siihen suuntaan. Pienestä hitaudesta huolimatta ikäihmisiä tarvitaan välittämään seuraaville sukupolville kärsivällisyyttä. Vastaan saapuvani.

Potkin sisätiloissa futista. Yksi aikuinen vastaan kolme lasta, kaikki otamme matsin tosissamme. Välipalaksi syömme rahkaa ja kuulen että yksi lapsi toteuttaa vanhempien toiveesta dieettiä mihin ei kuulu lisätty sokeri. Kunpa sitä pienokaista voisi teininä tai aikuisenakin rajoittaa ihan vain kieltämällä. Mitä jos siitä tulee Elokapinaan kiihottaja tai talousrikollinen. Miika-Liisa noin ei tehdä! me emme tahdo, että sinä maistaisit sillä lailla maailmaa.
Heitän magneettiongen laatikkoon, kun oikein kuvittelen, näen siellä ympyrää uiskentelevia kalaparvia. Sylkäisen symbolisesti ongenkoukkuun ja kerron tahtovani saada suuren. Lohi olisi syötävistä paras, mustekalasta en pidä, eikä tietoja haikalan gastronomisista ominaisuuksista ole. Nostan saaliini. Oikeassa elämässä koukku olisi repinyt inhottavasti kalan alaleukaa. Herkistyn ja sallin puistatuksen tulla. Yllätyn ympärilläni huokuvaa hiljaisuutta. Saaliini on siinä, valmistusta vaille syötävä ateria. Toiveiden toteutumisella on hintansa. Ruokailusta lähetetään lasku. Tunteile tai kuihdu nälästä, valinta on ylisukupolvinen

Olen leijaillut, kohta laskeudun. Ennen päämäärääni kirjaan lisää rauhasta, mielenrauhasta, kotirauhasta ja maailmanrauhasta. Tarina yksinäisistä suljettujen verhojen takaa pälyilevistä suomalaisista, joille on annettu sitä liikaa ja liian usein, heidät on jätetty rauhaan. Rauhasta ja Toivosta, heille annan äänen. Joskus iltaisin pohdin, miksei rauha syö unilääkkeitä tai tarvitse kuulolaitetta. En minäkään. Entä kuunteleeko kukaan, kun toivo puhuu ja lupaa ihania asioita? Voih, minäkin olen sinisilmä, jotain toteutuu, siihen luotan. Kuuntelen, en lakkaa toivomasta. Optimismi on myöntymistä, torjuva ennakkoluuloisuus ei ole.

Klikki-otsikoiden virta kääntää keskittymiseni, on aika lukea aikuisen iltasatu. Huomaan julkimon hankkineen diagnoosin mielensä melankolisuudesta. Jokainen suomenkielinen juoru läpäisee kännykkäni jonkun saatanallisen selaimen välittämänä, tällä kertaa huomioiden entisen muusikon, nykyisen merkittävän isän ja juontajan kohtalon. Tykkään vieläkin kaktusviinasta ja se velvoittaa hymyilemään kuvalle. Näin hänet kerran livenä viihdeohjelman nauhoituksissa tukka tupeerattuna, lakkaus oli huomiota herättävä. Hupsu fleda, mutta niin toimitaan TV studiossa. Todellisuutemme on tylsempää, hilseistä ja kaljua, vaadin lisää geeliä tai ainakin hurligurlia. Niin televisio kuin jo mainittu radio käyvät kaverista. Pidän oikein paljon koirista, hankkisin jollen olisi allerginen, niiden kanssa on mukavaa jutella luottamuksellisesti. Silti pidän televisiota seurallisempana. Seinänaapurit saattavat olettaa luonani käyvän vieraita lähes joka ilta. Ei nyt sentään, minä vaan kommentoin milloin mitäkin. Ihan kuin julkimon kuva nyökkäsi nyt takaisin? Onko minultakin todettavissa ADHD, muodin harjallako tässä ihan. En sitten olisikaan oikeasti keskittymiskyvytön, vailla harkintaa, vailla pitkäkestoisia ihmissuhteita, keskiasteen rimaa hipoen ylittänyt typerys, aamu uninen entinen tupakan väärinkäyttäjä sekä perso makealle edelleen. Olen pitänyt itseäni ahkerana, ulkopuolisten arvostuksesta nauttinut tässä mielessä myös muutaman kerran. Raha on ollut paras moottori, nykyisin riittää vilpitön kiitos ja oman ansioitumisen arvostaminen. Ilon ketjuviesti. Ennen nukkumatin hiekan heittoa minut valtaa kiperän kysymyksen myrkky eli vähättely. Taidan olla hyvä näyttelemään aktiivisuutta, monet draaman kurssit käynyt jo jotain osaa. Itsetunto hankitaan lapsena, mitä jos seisoin silloin nurkassa häpeämässä, kun muita kehuttiin. Mitä jos kasvattajani arvelivat ylpistyväni turhista kiitoksista. Mistä seniori saa ostaa itsetuntoa - otan pakkauksia kaksin kappalein, jollei viimeisen käyttöpäivän merkintää.

Ihanko tosissani kuvittelen tarvitsevani ajan mukaisen henkidiagnoosin. Saisinko vastauksen, miksi olen tyytyväinen tai edes hengissä, vaikka elän kuten elän. Tähän saakka en ole kyseenalaistanut, kun en ole tajunnut oikeuksiani olla muunlainen. Jospa jo huomenna heti – altistan itseni kuulustelulle, ehkä joudun täyttämään useamman valkoisen arkin, katsomaan lähelle ja kauas. Jokainen on määriteltävissä. Pallottelen mitä diagnoosilla tässä vaiheessa. Itseään on siedettävä ja jokainen joutuu aprikoimaan, tekikö elämässään parhaansa. Epäilen edes pääseväni tutkimukseen, mutten karista päähän pinttymää ennen kuin tarkistan mitä se maksaisi yksityisellä. Pitää miettiä. Päätän jatkaa elämääni annetulla – koska voin. Nukahdan.

Olen ihan pian käsitellyt aiheen seniorikansalaisen ajankulua edistävistä vinkeistä. Vielä on käsittelemättä kaikki muut aiheet, joilla saattaisi olla tekemistä vapisevien – mutta ah, kaikesta huolimatta halauksiin hamuavien käsien kanssa, tai tuesta ahneille kaihin näivettämien silmien aueta. Katsotaan vielä ne. Lisääntynyt vapaa-aika lisää ongelmia, kukaan ei jaksa vain viihtyä. Siinä missä minä tukeudun ajoittaiseen improvisaatioon ja selviän hurjan luontoni ansiosta, on vastavuoroisesti monia ilmeisen kunnon ihmisiä, joille eläkeaika suo oikeutuksen oleilla
rauhassaan. Velvollisuus yksinäisyyteen kuuluisi myös tähän tapaan vanheta, kaikkea kun ei enää voi. Höpsis. Jollei kysymykseen tule yksityisyys. Tarkastelen elämää kirjoittamalla muistiinpanoja ynnä muuta havaintoa, kirjeitä, häväistyksiä, runoja ja pelkkää sontaa mutta kirjoitan - sillä se on omintani. Kännykkäkuvat eivät vedä vertoja kirjainten luomalle dokumentoinnille. Kirjoitan kaunokirjallisuuden suomin vapauksin, totuutta on turha kaivella, kun en aina oikein muista mikä se edes oli. Jos tekisin töitä toimittajana, roikkuisin otsikoissa arvioitavana liukuvasta realiteettien tulkinnoista. En toimi, olen pelkkä amatööri heinäsuovassa, minulla on suttupaperini ja kannettavan kansio nimeltään private dancer.

Kaipaan jo uutta muutosta luovuuteeni. Venäläisten klassikkojen lukeminen alkuperäiskielellä saattaisi auttaa, mutten ymmärrä tekstiä. Määritä minulle taide tai syön sinut. Ehkä löysin silti jotain valaisevaa pari sataa vuotta vanhoista ja niin tein alustavan siirron. Kehittelen nyt fantasioita, joiden yhteinen nimittäjä on tulevaisuus. Tuo kansio puolestaan kiteytyy ajatukseen suunnitelmat teoiksi. Jollei mielikuvitus tai havaintokyky riitä, niin eipä tuo haittaa, pelkkä sanan helinä. Esittelen tässä pintaa idealle kuin kauniiksi lopuksi ja ylpeyttä tuntien. Jos lukija aistii lähestyvän katastrofin, muistutan varoittaneeni. Kyseessä on kilpailu, johon olen ilmoittautunut. Valmistautuminen on myös jo käynnissä, tuulikoneet hyrräävät, lateksihaalareita ommellaan. Taustoitan aihetta. Kas kun kisaan nimeltä ”Miss on Isoäiti” olen vielä liian nuoren näköinen, siellä pitää muistuttaa mummua. Ei sinne, vaan tavoitteeni on moderni kansainvälinen Mrs Grandmom. Valmistautumiseni saattaa hipoa yltiöpäisyyttä mutta erottautumalla menestyy, ja sen vuoksi uhraan, sellaista se on, kun tunne vie. Tahdon voittaa ja mielikuvissani otan jo vastaan palkintoja, esimerkkeinä kuva jonkun lehden kanteen, Hesarin kuukausiliitteeseen ainakin, oma podcast Yle Suomella sekä tontin Como järven rannalta. Tekokynsille tai glitteri hameille palkkioina minä sanon piutpaut, sellainen sopii teini morsioille. Minä tahdon näkyä. Esikarsinta kiertueelle pukeudun persoonallisesti, T-paita kasvokuvallani on jo tilattu. Osallistuminen kisaan edellyttää paitsi sopusuhtaista kulumatonta ulkonäköä niin myös henkevyyttä. Yllätän tuomariston avaamalla tavoitteitani paitsi 1960-luvun pasifistisen maailmankuvan levittämisen edelleen – kuin myös keksimäni innoituksen kohteen. Esimerkkinä jäljellä olevasta taistelutahdostani anon makeisille vapaata liikkuvuutta EU alueella, jota tukemaan tarvitaan yhteiskunnan rahoittamat proteesit, pelkät tahnatuubit eivät yksin riittäisi suojaamaan hammasmätää, se valtaisi tässä tapauksessa (jos karkit olisivat ilmaisia) kaikilta koko kaluston. Tietysti se vaikuttaisi niin, miten muutoin. ”Makea on iloa ei noloa” tulen toitottamaan. Inhoan ilkeyttä, jospa tuomarit vaistoaisivat sen aurastani ja suojelevat kauheuksilta. Vaikka tunnistan ennakkoluulottomuuteni, olen liian vanha sietämään somen susia.

Ympärilläni vaikuttaa olevan edelleen kovin hiljaista. Nämä eivät ole kelvolliset rauhanehdot, aavistelen ja puolustaudun. Synnyimme elääksemme mielekästä omaa. Kaipaan rintamalle vaikka pelkään haavoittuvani. Yksinäisyys on mahdollisuus heittäytyä sinne tänne kuin myös riski sairastua ja kuolla pois muiden mielipiteiden pelossa. En ole enää aikoihin ollut säiden armoilla. Luonto ravitsi, innostikin alkumetreillä ja kieltämättä seurailen jonkin verran ilmapuntaria. Samoilin vuosia kallion koloissa, kyttäsin tähtiä, katsoin kosken kuohuihin ja lopulta hyppäsin ja selvisin ilmeisesti, sillä olenhan tässä. Ulkoilu rajoittuu tällä hetkellä aivasteluun savustuslaatikon ääressä takapihalla. Vuolen lepänoksia, ne antavat pikantin maun kalalle. Koskaan ei tiedä kuka tulee illalliselle. Kalan ostan valmiina, tai otan vastaan tuliaisena. Näky koukusta sen leuoissa puistattaa yhä.