Lähellä kotiamme Kyrönjoen ylittää vanha riippusilta, joka yhdistää kaksi kylää. Silta on nimeltään Saarensivun riippusilta, ja tuo nimi minua hieman ihmetyttää - kun kyse on kuitenkin kaksi kylää yhdistävästä sillasta, niin miksi nimeen on mahdutettu ainoastaan joen eteläpuolella sijaitseva kylä. Me järvenkyläläiset olemme jääneet paitsioon!

 

Paljon on tämäkin vuonna 1926 rakennettu silta nähnyt ja kokenut. Aikoinaan se on ollut maamme pisin riippusilta, yli sadan metrin pituudellaan. Nykyäänkin se on pisin Kyrönjoen yli viritetyistä riippusilloista.

 

Autolla siltaa ei pääse kulkemaan, ja onpa se mopoilijoiltakin kielletty. Jalankulkijoille ja pyöräilijöille tuo kapea silta on kovasti tarpeellinen, sillä sitä pitkin pääsee Järvenkylän puolelta nopeasti päätielle – toki toisinkin päin. Taannoin sillan eteläpuolella sijaitsi Saarensivun v. 1925 rakennettu koulu, jossa perheemme vanhimmat lapset ehtivät käydä alakoulun. Sen lakkautuksen myötä nuorimmaisemme aloittivat opintiensä Merikaarron koulussa.

 

Silta on pudonnut alas kahteen otteeseen, ensimmäisen kerran v. 1928, toisen kerran alkuvuonna 1994. Tuolloin tammikuisena pakkaspäivänä silta putosi jäälle, mutta onneksi kukaan ei ollut sillalla tuolloin. Sillan korjaustyöt kestivät kauan aikaa, ja lapset täältä joen pohjoispuolelta kuljetettiin taksilla Merikaarron kautta kouluun. Sehän oli lasten mielestä mukavaa!

 

Sillan vieressä joessa on korkea kivi, jonka nimenä on Näkkikivi. Tarina kertoo, että kun kylän lapset opettelivat taannoin uimaan, ensimmäinen kohde pinnalla pysymisen jälkeen oli uida Näkkikivelle. Sinne sai kiivetä huilaamaan, kunnes taas jaksoi uida takaisin. Näkkikivestä on aikoinaan seurattu joenpinnan korkeutta, ja siitä pääteltiin, toimiiko mylly alajuoksulla Merikaarrossa.

 

Sillalta ovat uskaliaimmat hyppineet veteen. Kaikki mikä on kiellettyä, on jännittävää. Sillan kaiteita pitkin kävely kuuluu olleen tietyssä ikävaiheessa rohkeuden merkki. Nykypäivänä en ole kuullut moista tapahtuvan, ehkäpä nykyään on rohkeuden osoittamiseen toisenlaiset keinot.

 

Monenlaista kulkijaa on silta kannatellut, monet tarinat se on kuullut. Joskus tuntuu siltä, että silta itsekin tarinoi. Hän ken tahtoo, sen tarinat myös kuulee! Eri vuodenaikoina sen tarinat ovat erilaisia. 

 

Talvella sillan kansi on liukas, ja kulkijoiden askel on varovainen. Joessakin on jäinen pinta, mutta pinnan alla elämä jatkuu. Pakkasen purema hiljaisuus tarttuu siltavanhukseen. Mutta kun kevät vähitellen saapuu, silta kokee keväisen tulvan. Kuin elämä virtaisi sen alitse, välillä hallitsemattomana, mutta jännitystä täynnä. Vanha silta narisee, mutta kestää. Lintujen palatessa silta riemuitsee: Joutsenet uivat sen alitse, ja Näkkikivelle istahtaa lokkipariskunta.

 

Kesän koittaessa auringonvalo lämmittää sillan köysiä, ja sillan alla kimaltelee vesi. Rannassa lokkipariskunta on saanut perheenlisäystä, ja kohta koko lokkiperhe lennähtää Näkkikivelle. Syksyn saapuessa lehdet putoavat ja jäävät virran vietäviksi – ehkä jonkin on mentävä, että uutta voi tulla. Syksy riisuu luonnon, ja sillalla seisoo hiljaisuus. Sateen jäljiltä kostea puu narisee, mutta jokin tässä usvaisessa maisemassa rauhoittaa. 

 

Vuodet vierivät, vuosikymmenet kuluvat, mutta silta pysyy paikoillaan. Vanha, nariseva ja luja. Ihan kuten ihminenkin joskus – huojuva, mutta silti kantava. Sellaista on elämä.