a. Valmistaudu lukemiseen. Katso video, jolla kerrotaan proosatekstin lukemisesta. Vastaa katsomisen jälkeen kysymyksiin.

Miten romaanikatkelman lukeminen eroaa novellin lukemisesta?

Mitä vinkkejä videolla annetaan proosan lukemiseen?


b. Lue Taustaa-teksti, joka antaa tietoa romaanikatkelmasta.

Taustaa

Kultainen peura on historiallinen romaani, eli sen tapahtumat sijoittuvat menneisyyteen. Teos kertoo ajasta, jolloin haluttiin vahvistaa suomalaista identiteettiä ja saada yhä useammat lapset kouluun. Katkelmassa päähenkilö osallistuu opettajaseminaarin pääsykokeisiin päästäkseen kansakoulun opettajaksi. Katkelma on romaanin toinen luku.

c. Lue romaanikatkelma. Kiinnitä lukiessasi erityistä huomiota päähenkilöön.

Kultainen peura

Silta Kymölän seminaarisaareen oli rakennettu kapeiden, ristikkäisten pylväiden varaan. Ne seisoivat vedessä pitkinä ja honteloina kuin merkillisen sirahvi-eläimen jalat, ja Vakkolahden aallot loiskivat vaahtopäisinä niiden ympärillä.

Saaressa oli kokonainen kylä, peltoja, taloja, ihmisiä ja eläimiä. Sankan kuusikon huomassa häämötti puinen koulurakennus. Taloille vievä maasto oli savista kesantopeltoa, mutta polkujen varsilla oli koristekiviä ja marjakuusten, vaahteroiden ja lehmusten taimia. Puulapsoset saivat paraikaa vettä puutarhurin kannusta. Sadan vuoden kuluttua saaressa olisi iso puisto.

Puutarhuri olisi silloin jo kuollut ja niin olisin minäkin, mutta tulevaisuuden seminaarilaiset nauttisivat suurten puiden varjosta.

Kiiruhdin koulurakennukselle, pujahdin sisään ja etsin juhlasalin. Se oli täynnä nuoria neitejä, jotka kuuntelivat kateederilta puhuvaa herraa.

”Tervehdys, Suomen soreat neidot”, lausui herra. Hän oli pukeutunut ahtaaseen sarkatakkiin.

Siinä me seisoimme, minä ja salillinen muita hakijoita. Vilkuilimme toisiamme, jotkut niiasivat. Olimmeko me Suomen soreat neidot? Juuri me?

”Minä olen lehtori Johan Lindfors, ja katselen nyt teitä opetusneuvos Uno Cygnaeuksen ja rehtori Claes Israel Joakim Molanderin puolesta”, herra sanoi. ”Työskentelen miesten puolella, jossa opiskellaan ylempien luokkien opettajiksi, mutta silmiäni ilahduttaa nähdä näin paljon neitejä, jotka toivovat pääsevänsä pikku lapsosten opettajiksi. Lausun nyt teille muutaman sanan opettajan kutsumuksesta ja tehtävään sopivasta sielullisesta tyypistä, jotta ne, joille tehtävä ei sovi, voivat lähteä aikaansa enempää haaskaamatta.”

Lehtori Lindforsin puheesta kävi ilmi, että opettajattareksi soveltuva nainen oli viisas, nöyrä, lempeä, hurskas, laupias, siveä, tyyni, harkitseva et cetera ad nauseam. Näiden luonnehdintojen jälkeen lehtori kertoi rahvaasta, joka nukkui oppimattomuuden unta.

Nyt oli valistuksen aamu koittanut. Kansallisen herätyksen pasuuna soitti halki kunnaiden ja metsien ja kutsui suomalaisia ottamaan paikkansa sivistyskansojen joukos sa. Pasuunaa olivat soittaneet tähän asti pääosin herrat Snellman, Cygnaeus ja Topelius, mutta nyt opettajat toteuttaisivat heidän suunnitelmansa maalaiskoulu kerrallaan.

Tehtävä oli jalo ja tärkeä, eikä missään yhtä jalo ja tärkeä kuin Karjalassa, Suomen kansan alkukodissa, jossa kansa oli uljasta ja verevää, mutta suomalaisuuden suhteen tietämätöntä ja taipuvaista luulemaan itseään venäläisiksi tai jonkinlaiseksi erilliseksi Karjalan väeksi. Maamiehet tunsivat kuuluvansa ainoastaan koti kyläänsä eivätkä hahmottaneet Suomen kokonaisuutta. He laittoivat lapsensa hetkeäkään miettimättä venäläiseen kouluun, jonka valttina oli päivittäinen rinkeli ja tee sekä kielenopetus, jonka avulla selviytyi Pietarin markkinoilla. Suomalaisessa koulussa olisi sen sijaan tarkoitus antaa ylivertaista tietopuolista opetusta sekä siveellistä ja fyysillistä kasvatusta.

Katseeni kiersi juhlasalissa. Kaikki hakijat olivat etevän ja muodikkaan näköisiä nuoria naisia. Monilla oli kaupasta ostettu bonetti, ja nekin, joilla ei ollut sellaista koreaa hattua, olivat saaneet päähänsä kauniisti ommellun hilkan. Tytöt seisoivat pieninä ryhminä, olivat kai ehtineet hieman tutustua toisiinsa sillä aikaa kun olin harhaillut seminaaria etsimässä.

Yksi naisista oli omassa seurassaan. Hän seisoi ikkunan alla ja näytti erilaiselta kuin toiset. Nainen toi mieleeni metsän petoeläimen, sellaisen, jolla on kiiltävä turkki ja vaaralliset hampaat, ja korven otuksen tavoin hän oli jol lakin tavoin sekä puhdas että likainen.

Hänellä oli tummat silmät ja kauniit kasvot, ja niillä lepäsi tyyni, suorastaan pitkästynyt ilme. Tyttö seisoi ryhdikkäänä ja kireästi nyöritettynä sametissa, krepissä ja silkissä, mutta kaikesta tyylikkyydestään huolimatta hän näytti vähän maalaistytöltä. Se johtui hiuksista, jotka kiemurtelivat mustana, käärmemäisenä lettinä pitkin selkää.

Hän havaitsi epähienon töllistelyni, nyökkäsi torjuvasti ja käänsi katseensa ikkunaan. Hän alkoi seurata katseellaan kottaraisparvea, joka muodosti ilmassa aaltoilevia muotoja.

”Toivotan onnea kokeeseen”, lehtori sanoi kateederilta. ”Aloitusluokalle otetaan kolmekymmentä opiskelijaa.”

Pettymys tuntui siltä kuin suuri kivi olisi pudonnut vatsanpohjaani. Vain kolmekymmentä.

Minulla ei olisi mitään mahdollisuuksia, sillä tyttöjä oli salissa paljon enemmän. Olin luullut, että lähes kaikki halukkaat pääsisivät oppiin ja vuoteni ruotsinkielisessä tyttökoulussa ja sitä ennen kotiopettajattaren huomassa riittäisivät helposti sisäänpääsyyn.

En ollut hurskas, laupias, nöyrä enkä älykäs, enkä muuten kaan opettajattareksi sovelias. Kansallisen sarastuksen pasuuna ei ollut konsanaan törähtänyt mielessäni, ja miten se olisi voinutkaan, kun olin saksalaista sukua eikä suonissani virrannut pisaraakaan kyseisen heräävän kansan verta.

Ja jos en pääsisi seminaariin, mitä minulle silloin kävisi?

Niin. Tiesinhän minä mitä sitten kävisi. Ei mitään hyvää.

”Mitä tämä symbooli tarkoittaa matemaattisessa yhtälössä?” lehtori Serafina Pitkäkoski kysyi ja työnsi eteeni rihvelitaulun, jonka keskelle oli piirretty suuri rasti. Availin ja suljin suutani kuin syvyyden typerä ahven. Pääsykoe oli hyvin hermostuttava ja lehtori Pitkäkoski kuin louhikäärme. Toiset hakijat tuhahtelivat ja naureskelivat hämmennykselleni.

”Neiti! Mitä tämä merkki tarkoittaa?” lehtori tivasi. ”Vai ettekö tiedä?”

”Rastia... X-kirjainta”, sopertelin. Ajatukset olivat yhtä sotkua päässäni: mieleeni tuli, että merirosvotarinoissa x-kirjain merkitsi aarteen paikkaa.

”Se on kertomerkki”, kuului kuiskaus takaani. Siellä istui se merkillinen tyttö, jota olin juhlasalissa ihaillut.

”Kertomerkki”, toistin, sillä ei minulla ollut parempaakaan.

”Kyllä, matemaattisessa yhteydessä se on kertomalaskun merkki”, lehtori myönsi. Sitten hän käänsi ankaran katseensa pelastajaani.

”Neiti! Mikä teidän nimenne on?”

”Jelena”, tyttö sanoi. Hänellä oli kaunis ja hieman käheä ääni, eikä hän vaikuttanut millään tavoin hermostuneelta, vaikka opettaja katsoi häntä julmasti.

”Teidät hylätään, koska aiheutitte vilppiä pääsykokeessa”, lehtori sanoi.

”Ei se ollut neiti Jelenan syy”, huusin. ”Hän on hyvä kristitty ja toimi sen mukaisesti! Minä olen kaalinpää!”

”Olkaa hiljaa, neiti Sommer, tai teidätkin hylätään”, lehtori sanoi.

”Koko nimi on Jelena Nikititšna Päästäinen”, tyttö sanoi, pyöritti silmiään ja huokaisi. Hän oli koppava kuin ylimys, joka joutui kärsimään palvelijansa tuskastuttavasta typeryydestä.

”Vai niin”, lehtori Pitkäkoski sanoi ja hänen julma muotonsa muuttui. ”No niin. Siinä tapauksessa. Jaaha.”

Pääsykoe jatkui piinallisena, mutta oli minulla sentään yksi valtti. Kansakoulun isä Uno Cygnaeus piti musiikillista ymmärrystä tärkeänä taitona. Laulukoe pidettiin juhlasalissa, joten palasimme sinne. Huone oli nyt ääriään myöten täynnä rahvasta.

”Miksi tämä väki on täällä ilveilemässä meille?” joku tytöistä valitti.

”Lähiseutujen väki on kai tullut nauttimaan ilmaisesta konsertista”, arvelin. ”Eivät he vaikuta ylen määrin kriitil lisiltä.”

Huivipäiset eukot ja pellavapaitoihin sonnustautuneet ukot istuivat riveissä ja katsoivat meitä uteliain silmin.

Tyttö toisensa jälkeen sai nousta lavalle laulamaan. Yleisö oli todellakin suopeaa. Kaikki saivat suosionosoitukset, nekin, jotka lauloivat nuotin vierestä. Syrjäseudulla tyydyttiin ymmärrettävästi vaatimattomaan viihteeseen.

”Mathilda Sommer”, kutsui musiikinopettaja poljettavan urkuharmoninsa äärestä. ”Mitä haluatte esittää?”

”Vårt Landin”, vastasin kainosti. Musiikinopettaja antoi nyökkäyksellä tunnustusta kappaleen valinnasta ja polki harmonista alkutahdit.

Vårt Land oli tasatahtinen, marssilaulua muistuttava sävelmä, eikä sen esittämisessä ollut suuria vaikeuksia. Lauloin sen läpi ja kysyin, saisinko esittää vielä toisenkin laulun. ”Tunteeko lehtori kappaleen Die Forelle?”

”En osaa soittaa sitä ilman nuotteja”, opettaja sanoi. ”Otetaanpa jo seuraava esiintyjä!”

”Voin laulaa ilman säestystä”, vakuutin ja aloin laulaa ennen kuin hän ehti kieltää. Die Forelle oli suosikkini ja melodialtaan niin täyteläinen, että se kuulosti hauskalta ilman säestystäkin. Alussa sai laulaa kumeasti ja sitten pääsi livertämään asteikkoja ylös ja alas. Näin yleisön kirkastuvat katseet, kun tulin korkeaan kohtaan, ja tunsin olevani oikeassa elementissäni, kuin paraskin hopeakylkinen taimen purossa.

Sain raikuvat suosionosoitukset ja unohdin suomalaiselta neidolta vaadittavan nöyryyden, niiasin syvään ja pöyhistelin kuin oopperadiiva. Se hauskutti yleisöä entises tään ja kuului jo hurraa-huutoja.

”Menkää alas, neiti Sommer”, lehtori sanoi.

”Päivän paras esitys!” joku huusi, kun laskeuduin korokkeelta.

Mutta esiintymisen riemu oli ohi. Vilkuilin huolissani lehtoria, joka polki taas jotakin vakavaa ja laahaavaa. Olin innostunut liikaa ja tehnyt itsestäni narrin. Ja missä oli Jelena Päästäinen? Oliko hän kuitenkin joutunut lähtemään?

”Ei tänne pääse pelkällä laulamisella”, sanoin yleisölleni.

”Älä sie heitä kirvestä kaivoon!” sanoi muuan eukko. ”Saatat sie päästäkii.”

”Siitä ei lie toivoa, ja pelkään että aiheutin epäonnea toisellekin hakijalle.”

”Menehän sie majatalloon syömään jänispattaa! Sie oot kamalan kärttyne. Nälkähistä ei naurata.

”Eukon ajatus oli hyvä ja kokeen loputtua laahustin siltaa pitkin kaupunkiin ja majataloon. Mutta ruoka ei maistunut ja tupa näytti savuiselta ja rähjäiseltä. Menin yläkertaan huoneeseeni, istuin laverilla, katselin akkunasta tummuvaa taivasta ja kottaraisten parvea. Se oli ehkä sama parvi, jota neiti Jelena oli katsellut, ja se näytti meduusalta, joka velloi ja vääntyili ilmassa. Murehdin, kunnes tuli aika mennä vuoteeseen murehtimaan ja sitten nukahtaa.

Miina Supinen, Kultainen peura. 2024.

d. Kerää seuraavat tiedot katkelman päähenkilöstä.

Nimi


Ikä ja sukupuoli


Elinympäristö


Sosiaalinen asema


Ulkonäkö


Luonne


Puheet ja ajatukset


Toiminta


Suhde muihin hahmoihin


e. Tiivistä 2-3 virkkeellä, millainen kuva katkelmasta syntyy Mathilda Sommerista.


f. Tiivistä, millainen kuva syntyy sivuhenkilö Jelena Päästäisestä ulkonäön, toiminnan ja puheiden perusteella. Kerro vähintään kolme asiaa.


g. Mitä maantieteellisiä nimiä katkelmassa mainitaan?


h. Mikä on katkelman konkreettinen miljöö? Perustele.


i. Mitä menneeseen aikaan viittaavia esineitä, tapoja ja sanavalintoja katkelmassa mainitaan? Tee jokaisesta ainakin kolme havaintoa.


j. Mikä on katkelman ajallinen miljöö? Perustele.


k. Millainen on katkelman sosiaalinen miljöö? Perustele.


l. Miten henkilökuvaus ja miljöön kuvaus tukevat katkelmassa toisiaan? Perustele.