Päivänä muutamana olimme taas Luontotuvalla haistelemassa syksyn tuoksuja. Maasta löytyi muutamia eskareiden taiteilemia jousipyssyjä, ja niinhän mekin innostuimme! Jousipyssy osoittautui siitä konstikkaaksi, että se pysyi kyllä hyvin olalla ja sitä oli helppo heittää, mutta nuolen lennättäminen sen avulla oli...aika mahdotonta. Sääliksi kävi jo intiaanejakin.
Siinä sitten siirryttiin Luontotuvan sisälle mehua juomaan, kun joku viskareista huomasi Dodo-linnun pesässä jotakin karvaista. Ja totta tosiaan, itse Dodo- lintu nuokkui nuoralla selin meihin. Kuka kumma oli vallannut sen pesän? Pesästä roikkui karvainen...häntä. Häntä!? Ja pesässä oli myös risainen villasukka, jonka rispaantuneesta kantapäästä pilkisti puulusikka. Ja oudommaksi muuttui; pesästä kuului tuhinaa, ja pesän reunalla liikahteli kaksi sanomalehtipalloa, joiden ympärille oli sidottu...hetkinen hei...meidän ripustamia peikon kengännauhoja!
Siihen ihmettelyyn ja hälinään heräsi jo pesänryöstäjäkin, eikä se loppujen lopuksi ollut edes pesänryöstäjä vaan oikea peikko, päiväunilta herätetty peikko. Peikko meitä aluksi hieman arasteli, mutta piristyi sitten oikein puheliaaksi. Hän esittäytyi Petteri-peikoksi, ja saimme selville että Dodo- lintu oli tarjonnut hänelle vieraanvaraisesti pesäänsä, kun märkä ja kylmettynyt pikkupeikko oli muuttolintujen vanavedessä putkahtanut Luontotuvan pihamaalle. Savupiipun kautta hän oli päässyt sisälle, ja sanomalehdistä hän oli taiteillut jalkoihinsa lämpimät sanomalehtitossut. Dodo- lintu oli auttanut, ja Metsämörri ( se joka asustelee ovensuussa) oli kipaissut hakemassa puissa roikkuvia kengännauhoja.
Pipari maistui peikollekin, hänellä oli villasukassa eväänä vain puoliksi syöty omena. Ja villasukka oli vaarilta lainassa. Peikkoäiti oli antanut Petterille luvan syysretkeen, mutta asettanut ehdoksi sen, että Petteri palaa kotiin Peikkolaan ennen joulua.
Tarjosimme Petteri-peikolle mahdollisuutta tulla luoksemme Viiriäisiin, sieltä löytyisi vuode ja ruokaa. Silmät iloisesti tuikkien Petteri suostui. Luontotuvalta löytyi vanha kori, istutimme peikon siihen ja jokainen viskari kantoi koria pienen matkaa Viiriäisten ovelle asti. Ylhäällä taivaalla näimme muuttolintujen parven, ne taisivat hyvästellä Petteri- peikon.
Nyt kun aikaa on kulunut, Tomelia on ystävystynyt Petterin kanssa. Aluksihan Petteri itki öisin koti- ikävää, ja niistä tunteista juttelimme hänen kanssaan. Viiriäiset olivat oikein myötätuntoisia, ja Tomelia lupautui laulamaan Petterille peikkoäidin kehtolaulua aina kun ikävä iski:
" Kun sängyssä lapsia on yksitoista, ja hännät on solmittu yhteen,
niin myös peikkoäiti hän lapsille laulaa näin kaikista kauneimman laulun,
hu-ai-ai-ai-ai-puh,
hu-ai-ai-ai-ai-puh,
hu-ai-ai-ai-ai-puh-puh,
hu-ai-ai-ai-ai-puh".