Leikki voidaan ymmärtää käsitteellisesti varsin laajaksi alueeksi, toisaalta monet leikin teoreetikot haluavat rajata leikin ja pelaamisen kahdeksi erilaiseksi toiminnaksi. Eri teorioista on löydettävissä yhteisiä piirteitä leikin luonteelle toimintana. Garvey (1991) on yhdistänyt eri teorioista seuraavat leikille ominaiset piirteet:

– Leikki on miellyttävää, nautittavaa ja positiivisesti arvostettua.

– Leikillä ei ole ulkoisia tavoitteita, sen motivaatio on sisäistä ja leikki ei tuota mitään.

– Leikki on spontaania ja vapaaehtoista.

– Leikki edellyttää aktiivista osallistumista leikkijöiltä.

– Leikillä on tietty suhde siihen, mikä ei ole leikkiä.

Leikkiin liittyvä mielihyvä on jokaisen helposti nähtävissä. Se voidaan havaita seuraamalla vähän aikaa lapsen aktiivista leikkiä päiväkodissa tai vaikka sairaalan leikkihuoneessa. Leikkiin liittyvä mielihyvä ja nautinto on näkyvissä lapsen kasvoissa hymynä, nauruna ja silmien loisteena. Nautinto näkyy myös koko lapsen olemuksesta ja keskittymisestä käsillä olevaan tekemiseen.

Lapsi ryhtyy leikkimään omien tarpeittensa vuoksi, ei ulkopuolisen tahon tai tavoitteen vaatimuksesta. Lapset nauttivat esimerkiksi kotileikissä tiskaamisesta tai nuken vaatteiden pesemisestä. Lapsi jäljittelee leikkimällä aikuisten toimintaa. Leikissä lapsi kuitenkin tavoittelee ennen muuta nautittavaa elämystä kokeilemalla erilaisia asioita veden kanssa, kuten veden virtaamista astiasta toiseen tai saippuan vaahtoamista.

Aikuisille vastaavanlaisilla toimilla on tiettyyn tavoitteeseen tai lopputulokseen tähtäävä päämäärä: astiat pestään ja vaatteet puhdistuvat seuraavaa käyttöä varten. Aikuinen voi vähätellä leikin arvoa juuri tämän leikin ulkoisen tavoitteen puuttumisen takia. Lapselle leikin sisäinen motivaatio on kuitenkin keskeinen lapsen kehitystä eteenpäin vievä voima.

Ketään ei voi toisaalta pakottaa leikkimään. Lapsi valitsee leikin milloin ja missä haluaa. Aikuinen voi kuitenkin rakentaa lapselle leikkiympäristöjä, jos hän ymmärtää lasten mielenkiinnon kohteita ja lasten tarpeita. Leikkihuone voi olla varustettu leikkivälineillä, joista lapset yleisesti pitävät ja ne voidaan laittaa esille siten, että ne johdattelevat lasta leikkimään. Kuitenkin vasta se, että lapsi hyväksyy leikkitilan ja alkaa leikkiä siellä, näyttää, onko lapsen leikin maailmasta ymmärretty jotakin oikein. Esimerkiksi sairaalassa lastentarhanopettajat esittelevät ja tarjoavat lapselle mahdollisuuden leikkiä sairaalaa oikeilla välineillä ja sairaalatarvikkeilla. Valtaosa sairaalassa olevista lapsista lähtee innokkaasti ja spontaanisti mukaan tämäntyyppiseen sairaalaleikkiin ja selvästi nauttii siitä. Jotkut lapset, jotka ehkä pelkäävät liikaa tai tuntevat olonsa uhatuksi, eivät kuitenkaan halua leikkiä sairaalaa. Lastentarhanopettaja voi silloin valita jonkin toisen lähestymistavan tai palata samaan leikkiin myöhemmin. Leikkiminen onnistuu vain silloin, kun lapsi itse päättää osallistua leikkiin.

Lapsen aktiivinen osallistuminen omalla toiminnallaan on ehkä leikin merkittävin piirre. Lapsi, joka vain istuu ja katselee televisiota tai videoita, ei leiki, vaikka moni luulee, että kun lapselle on annettu mahdollisuus katsella videoita, on lapselle tarjottu riittävästi virikkeitä. Leikit edellyttävät usein kokonaisvaltaista fyysistä aktiivisuutta lapselta, esimerkiksi hippaleikit, rakentelu ja pelit. Leikin edellyttämä aktiivinen osallistuminen on se osa-alue, johon sairaalassa erityisesti pitää kiinnittää huomiota.

Sairaalassa on paljon asioita, joissa lapselta vaaditaan vain passiivista olemista: paikallaan pysymistä tutkimuksen aikana, pakollista lepoa vuoteessa, alistumista vieraiden ihmisten kosketteluun. Aktiivinen leikki on kanava, jonka kautta lapsi voi ottaa hallintaansa niinkin pelottavan paikan kuin sairaala.

Viimeisimpänä leikin yleisistä piirteistä mainitaan sen suhde toimintaan, joka ei ole leikkimistä. Leikki on yhdistetty ainakin sellaisiin persoonallisiin kykyihin ja taitoihin kuin luovuuteen, ongelmanratkaisukykyyn, kielen oppimiseen, sosiaalisten roolien oppimiseen sekä moniin kognitiivisiin ja sosiaalisiin kykyihin. Erityisesti tutkimuksen kannalta on ollut tärkeää löytää eroja leikkimisen ja muun inhimillisen toiminnan välille. Tyypillisesti on pyritty löytämään vastakohtaisuutta leikin eriyttämiseksi muusta toiminnasta. Sellaisen leikin avulla, joka tuottaa mielihyvää, perustuu vapaalle valinnalle, ei tavoittele ulkoista päämäärää ja sisältää lapsen aktiivisen osallistumisen, lapsi oppii, kasvaa ja harjaannuttaa ja kokeilee uusia taitoja. Voiko siis ajatella, että niissä tilanteissa, jotka perustuvat pakolle, tuntuvat epämukavilta ja tukahduttavat lapsen oman osallistumisen, ei tapahdu oppimista tai kehittymistä?

Arvatenkaan asia ei ole näin yksinkertainen, mutta tärkeää tässä ajatuksessa on se, ettei lapsi missään elämäntilanteessa ole tyhjiössä tai kehityksensä suhteen pysähtyneessä tilassa. Kaikki asiat, jotka tapahtuvat lapsen ympäristössä, niin ihmiset kuin fyysinen ympäristö, tapahtuvat suoraan tai epäsuoraan lapselle ja myös vaikuttavat hänen käsitykseensä itsestään ja ympäristöstään. Vastaavasti lapsen ympäristö, niin ihmiset kuin fyysinen ympäristö, voivat kaikilla toimillaan ja teoillaan vaikuttaa lapseen.

_ _ _

Sosiaalipsykologisia käsityksiä leikistä edustavat mm. Bateson, Burner ja Garvey. Yhteistä näille teorioille on sosiaalisen leikin korostaminen leikin kehityksessä. Garveyn (1991) mukaan leikillä on systemaattinen ja sääntöperustainen luonne. Leikki on tulosta ihmisen biologisesta perimästä ja kulttuurista. Leikki on jatkuvasti toistuva ajattelua, fyysistä ja sosiaalista maailmaa ja kommunikointijärjestelmää laajentava dynaaminen tapahtuma. Garvey on erityisen kiinnostunut leikin rakenteiden vaikutuksesta kieleen, koska leikki ja kieli vaikuttavat molemmat voimakkaasti lapsen todellisuuden tulkintaan.

Lapsen ensimmäiset leikkikokemukset ovat riippuvaisia vanhempien luomasta ja varustamasta ensisijaisesta hoitoympäristöstä. Lapsen ensikokemukset leikistä syntyvät sosiaalisen vuorovaikutuksen yhteydessä, samoin leikki vaikuttaa tämän primaarisen vuorovaikutussuhteen luonteeseen. Vastasyntyneet ja vauvaikäiset lapset oppivat pian yhdistämään eri ihmiset erilaisiin leikkikokemuksiin. Äidit leikkivät erilaisia leikkejä kuin isät lapsen kanssa. Jo 2-vuotias on oppinut erottamaan leikkivälineitä sukupuolisin perustein: pojat valitsevat autot, tytöt nuket. Lapset ovat oppineet, että kun he tuovat tietyntyyppisen lelun vanhemmilleen, seurauksena on määrätynlainen toiminta: autoilla pöristellään ja huristellaan pitkin lattioita, nukkea hellitään ja hoivataan.

Uusimmissa tutkimuksissa on havaittu, että lapsen leikkivälinevalinnat ovat sukupuolisidonnaisia jo yhdeksän kuukauden iässä. On alettu epäillä, että jollakin biologisella tekijällä, kuten esimerkiksi hormoneilla, voisi olla merkitystä leikkien näin varhaiseen erilaistumiseen.

Aikuisella (vanhemmilla ja hoitajilla) näyttää olevan merkitystä myös leikin kehityksen siirtyessä kehitystasolta toiselle. Aikuisen merkitystä on tutkittu erityisesti arvioimalla äidin mukanaoloa symbolileikin kehittymisessä. Äitien mukanaolon merkitys erottui selvemmin silloin, kun äidit olivat aktiivisia ja ottivat osaa leikkiin, kuin silloin, kun he vain tekivät ehdotuksia tai kommentoivat lapsen toimintaa. Äidin aktiivinen osallistuminen näyttää helpottavan lasta leikkimään kehityksellisesti korkeammalla tasolla.

Lapsen vuorovaikutuksellinen suhde ympäristöön on leikkiä eteenpäin vievä elementti. Garvey esittää, että jo 20 kuukauden ikäisen lapsen leikistä 75 % on sosiaalista toimintaa ja 24 kuukauden iässä 80 %. Koska lapsella on näin vahva kyky olla vuorovaikutuksessa ympäristöön leikin kautta, ovat aikuiset ottaneet leikin avukseen johdattaakseen lasta uusiin pelottaviin tilanteisiin tai opettaakseen lapselle jonkin tietyn asian tai käyttäytymismallin, esimerkiksi mitä tapahtuu lääkärin vastaanotolla.

Sosiaalisen leikin piirteitä käytetään usein mittaamaan leikin kehittyneisyyttä tai muuta lapsen kehitykseen tai sosiaaliseen identiteettiin liittyvää asiaa. Näihin piirteisiin kuuluvat sekä kognitiiviset että sosiaaliset tekijät. Ne kehittyvät yhdessä, erikseen ja lomittain tiettyinä jaksoina lapsuuden kuluessa. Sosiaalisen leikin piirteitä ovat Garveyn mukaan suunnittelu, metakommunikaatio, rakenteellinen muuntelu, kyky ratkaista konfl ikti ja neuvotella, teemat ja kysymykset, tunteiden ilmaisu, toistuvat episodit sekä toden ja leikin rajat.

Suunnittelussa lapsi valitsee, mitä rooleja leikissä tarvitaan, mitä välineitä leikkiin kuuluu ja kuinka tiettyä leikkiä leikitään. Leikin alkamisen jälkeenkin lapsi voi muuttaa suunnitelmaansa leikin tai leikkivälineiden luonteen mukaan. Vanhemmat lapset tekevät huolellisempia ja tarkempia etukäteissuunnitelmia kuin nuoremmat.

Metakommunikaatio muodostuu erilaisista verbaalisista ja nonverbaalisista tekniikoista, joiden kautta leikkiin liittyvä informaatio välittyy ja etenee. Lasten nonverbaalinen kommunikointi on yhtä tärkeää kuin puheeseen perustuva vuorovaikutus.

Leikin rakenteellinen muuntelu on ennen muuta riippuvainen yksilön kehityksellisestä muuttumisesta: kyvystä transformoida eli muunnella esineiden käyttötarkoitusta, kyvystä vapautua todellisen maailman säännöistä, roolien manipulaatiokyvystä, joustavasta henkilöiden ja roolien yhdistämisestä sekä kyvystä rakentaa leikki tarinan muotoon.

Kyky ratkaista konflikteja ja neuvotella tarkoittaa, ettei sosiaalinen leikki ole vapaa ristiriidoista tai vastustuksesta. Vanhemmat lapset saattavat kinastella vähemmän leikkivälineiden käytöstä, mutta sitäkin enemmän etuoikeudesta tehdä ratkaisevia valintoja mielikuvitusleikin kulusta. Lapsilla on kuitenkin sisäinen tarve saada leikki sujumaan, joten he pyrkivät mielellään selvittämään väärinkäsitykset.

Leikin teemat ja kysymykset nousevat jokapäiväisestä elämästä. Vanhemmat lapset yhdistävät myös päivittäisen elämän teemojen rinnalle fantasiateemoja. Ajatellaan, että arkielämä- ja fantasiateemat vaihtelevat jaksoittain ja heijastuvat eri tavoin lapsuuden eri tilanteissa. Niiden yhdistäminen kannattelee lapsen positiivisten tai negatiivisten tunteiden muutosten yli.

Tutkimuksissa on ilmennyt, että sosiaalisella leikillä on vahva vaikutus positiiviseen tunnekokemukseen. Leikissä voi kuitenkin ilmaista sekä positiivisia että negatiivisia tunteita.

Kun lapsi on luonut itseään tyydyttävän leikin, hän haluaa usein leikkiä sitä uudelleen ja uudelleen. Nämä toistuvat episodit jatkuvat niin kauan kuin potentiaalisia apuvälineitä löytyy lapsen vuorovaikutuksellisesta ympäristöstä. Rajanveto todellisen maailman ja leikin maailman välille ei ole lapselle aina helppoa. Erityisesti jännittävässä fantasialeikissä voi lapselle yhtäkkiä tulla epämukava olo. Silloin hän kaipaa itselleen varmistusta, ettei leikki ole totta, että oven takana lymyilevä susi ei ole olemassa kuin mielikuvituksessa. Lapsen kyky hallita fantasiaa kehittyy iän mukana, samoin älyllisten kykyjen ja tiedon karttuessa fantasiat alkavat rakentua enemmän tietoisen ajattelun kuin tunteen pohjalle.

Vygotskyn ja hänen seuraajiensa ajatukset leikistä ovat länsimaissa historiallisesti tuorein näkökulma tarkastella leikkiä, ainakin se on viime vuosina noussut uudelleen mielenkiinnon kohteeksi. Nicolopouloun (1993) mukaan tämä johtuu erityisesti siitä, ettei pelkästään kognitiivisesta kehitysteoriasta nouseva leikin tutkimus eli ns. piagetilainen leikin tutkimus pystynyt vastaamaan leikin sosiaalisuuteen ja kulttuuriin liittyviin kysymyksiin. Vygotskyn lähtökohtana on tarkastella leikkiä toiminnan teorian näkökulmasta.

Vygotskyn mukaan leikki on varsin sosiaalista toimintaa. Se pitää aina sisällään muitakin kuin vain yhden lapsen. Leikin sisältämät teemat, tarinat tai roolit ilmaisevat aina lapsen ymmärtämän yhteiskunnan sosiokulttuurisen materiaalin. Vygotskylle leikki on lapsen itsenäistä toimintaa mutta myös kasvatuksen ja oppimisen väline. Leikissä lapsi oppii ihmisten toimintaa ohjaavat säännöt ja omaksuu ne. Leikki pitää sisällään kaksi komponenttia, jotka ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Nämä ovat mielikuvitus ja säännöt.

Säännöt ovat Vygotskyn ajattelussa muuta kuin sääntöleikki. Ryhtyessään leikkimään lapsi sitoutuu vapaaehtoisesti noudattamaan leikin rooleihin ja mielikuviin liittyviä sääntöjä. Jos näitä sääntöjä rikotaan, leikki ei onnistu eikä tuo sitä tyydytystä, jota lapsi odottaa. Samoin mielikuvituksella ei ymmärretä mielikuvitusleikkiä, vaan se on leikin kriteeri. Mielikuvituksen kautta lapsi alkaa hallita omaa toimintaansa. Asiat, joita leikissä kuvitellaan, ovat yhteydessä lapsen mielikuvitukseen sekä käsitteellisen ajattelun kehittymiseen.

Vygotsky puhuu ns. lähikehityksen vyöhykkeestä. Sillä hän tarkoittaa eroa, joka on sen välillä, mitä lapsi osaa tehdä itsenäisesti ja sen, mitä hän pystyy tekemään yhdessä toisen, osaavamman henkilön kanssa. Osaavampi henkilö voi olla joko leikkijää taitavampi ikätoveri, varttuneempi lapsi tai aikuinen. Lähivyöhykkeessä heijastuu kasvatuksen ja kehityksen suhde. Aikuinen ohjaa lasta ratkaisemaan ongelmia yhdessä ja joskus myöhemmin lapsi selviytyy vastaavasta tehtävästä itsenäisesti. Pedagogiikan tehtävä on luoda kehitysprosesseja lapsen kulloisellekin lähikehityksen vyöhykkeelle.

Opetuksen ja ohjauksen tulee kulkea lapsen kehityksen edellä, ei jäljessä. Vygotsky korostaa, että leikissä toteutuvat lapsen toiminnalliset ja affektiiviset tarpeet. Hän korostaa leikin merkitystä lapsen kaikelle hyvinvoinnille, myös fyysiselle hyvinvoinnille. Lapsen itsetunto ja mahdollisuus toimia itsenäisesti ja tehdä aloitteita on riippuvainen lapsen kyvystä luoda asema leikkiyhteisössä.

Briitta Hiitola, Parantava leikki (2000). Hygienia-säätiön oppimateriaali