Hei. Nimeni on Lasol ja kerron nyt, mitä tapahtui, kun olin noin 15 kesäinen.

Eletään vuotta 1150, ensimmäisten ristiretkien aikaa.
Heräsin aamulla, puin ja pujottelin vaalea hiuksisten äidin, kahden siskoni, vanhan äidin äitini ja koiramme yli pellolle ahtaassa talossamme. Isä oli mennyt jo edeltä, näin hänen hakevan viikatteita varastostamme, kun vielä makasin oljilla talomme perällä. Varastomme oli oikeastaan vain pieni koppero pihamme perällä. Säilytimme siellä peltotyökaluja ja viljaa.
Saavuin polkua pitkin pellolle. Haistoin sateen tulevan, sellainen outo, kostea tuoksu. Isä odotti minua jo viikatteen kanssa. Hän antoi sen minulle, ja rupesin niittämään viljoja pellolta. En kokenut niittämistä kovinkaan rankaksi työksi, vaikka isä siitä aina jaksoikin valittaa. Usein en edes jaksanut kuunnella isäni valitusta, vaan saatoin sulkea korvani. Se onkin aina ollut minusta helppoa, ja sen takia olinkin pihalla asioista suurimman osan ajasta.
Olimme olleet pellolla lähes puoleen päivään, kunnes rupesi satamaan, aivan kuin olin aamulla epäillytkin. Täytyisi niittää loput viljat ennen kuin ne ehtisivät kastua tai pelto muuttua mutaisaksi velliksi. Ei näitä ole enään paljoa, joten uskoisin sen onnistuvan helposti.
Illemmalla menimme syömään kotiimme. Ikitiera, vanhempi siskoni, noin. 17 kesäinen teki ruokaa, ruoaksi meillä tänään olisi kaalisoppaa. En juuri pidä siitä, mutta se oli terveellistä ja meillä oli kaalia yleensä paljon. Keittoa tehtiin yleensä paljon suureen kattilaan, jotta siitä riittäisi koko perheelle moneksi päiväksi. Me eme mahtuneet kaikki meidän pieneen keittiööme, joten minä, Ikitiera ja pikkusiskoni Inge menimme kamarihuoneeseen syömään. Söimme usein sängyillämme, heinien seassa. Meillä oli myös koira, joka piti kovasti viisi kesäisestä Ingestä. Inge nukkuu Patun kanssa, vaikka isä onkin sanonut ettei koiria saisi tuoda sisään, tai varsinkaan sänkyihin. Mutta aina Inge sai sen salaa kuljetettua sänkyynsä, vaikka ne olivat erityisen lähekkäin, vierekkäin ja minun sänkyni oli korokkeella, ihan huoneen perällä.
Kun olimme syöneet ja olimme menossa viemään astioita ulos pesuun, kuulin kuinka isä sanoi hieman
kiihtyneenä,-Mutta jos emme vie Lasolia Jumalanäidin karmeliittaluostariin ennen hyökkäystä, hän jää vallan yksin ja joutuu hukkaan, Siellä hän olisi turvassa.
-Ei hän varmastikkaan viihtyisi siellä, ei hän pystyisi noudattamaan luostarin sääntöjä, äiti sopersi.
Iso-äitikin liittyi keskusteluun,- Ehkä hän tosiaan olisi siellä turvassa, hyökkäys on jo huomenna ja naapurin Akatius olisi menossa siihen suuntaan illalla.
Äiti lopulta myöntyi ja me livahdimme ulos,

-Mitähän isä tarkoitti?, Ikitiera ihmetteli.
-Minua pelottaa, Inge sopersi.
Minä ilmoitin muka sankarillisesti,-Ei tässä mitenkään käy, odotetaan, että meille tullaan kertomaan miten asiat ovat.

Palasimme pihalta sisään, jossa perheen aikuiset istuivat pyytäen meitä luokseen.

-Lasol, isä aloitti. Sinä lähdet vielä tänä iltana Jumalanäidin luostariin. Pääset Akatiuksen kyydillä. Muistatko? se hieman sinua vanhempi poika naapurista.
En osannut sanoa mitään, joten tyydyin hymähtelemään kummissani.
-Menehän pakkaamaan tavaroitasi. Äiti mumisi hiljaa.
-Ei tämäkään ole hyvä ratkaisu, kuulin äidin huutavan isälle.
Enään kuului mutinaa.

Menin makuuhuoneeseemme ja otin kaapistamme pienen pussin johon pakkasin puusta veistämäni hevosen, peittoni ja muutaman palan leipää. Tämän jälkeen raahustin keittiöön tivaten, mitä tämä nyt muka on.

-Sinähän tiedät, että me asumme maaorjuudessa? Joten tiedät myös hyökkäyksestä, joka toteutetaan huomenna. Tiedät varmaan myös noitavainoista alueellamme. Ei siitäkään ole kauan, kun naapurin Regina vietiin tuomittavaksi. Eikä se ollut hyvä reissu. Eikä ole tämä tulevakaan. Vastasi isä.

Tyydyin hymähtelemään, kun isä jatkoi.

-Täällä ei ole enään turvallista, joten päätimme lähettää sinut Jumalanäidin karmeliittaluostariin. Akatiuksen kyydissä pääset jo tänä iltana, me muut pakenemme ennen hyökkäystä, isä mumisi murheelisena.

Äiti yhtyi puheeseen,-Siellä olet varmasti turvassa, kunhan muistat ilmoitella itsestäsi meille.

Hymähtelin itsekseni. Halasin kaikkia keittössä olevia ja astelin portaita ulos hyvästelemään Patun.
Patu hypähteli syliini innokkaasti, aivan kuin tietäen lähdöstäni. Isä tuli ulos ja saattoi minut viidensadan metrin päähän Akatiuksen talolle. Akatius odotti jo hevosensa kanssa ja kutsui minua kyytiinsä. Hyvästelin isän ja kiipesin heinien täyttämään kärryyn. Akatius hymyili minulle myötätuntoisesti ja lähti liikkeelle hevosellaan.
Näin Reginan vanhan talon. Sitä oli juuri alettu kunnostamaan Reginan kuoleman jälkeen. Ja koska Regina oli asunut yksin, ei hänellä ollut ketään kelle talo olisi mennyt. Itse en uskonut, että Regin olisi ollut noita. Sellainen vanha punatukkainen rouva. Yksinäinen kuin mikä. Reginan mies oli kuollut monia vuosia sitten hevoskolarissa. Mies oli ollut muutenkin niistä kahdesta se oudompi.
Taisin nukahtaa matkan puolivälissä. Siinä niiden keltaisten latojen lähellä. Olimme menneet metsän kautta isommalle tielle ja sitten olimmekin jo saapuneet perille. Heräsin juuri ennen kuin Akatius hyppäsi kärryyn hakemaan minua. Hyvästelin hänet ja astuin luostarin rautaisesta portista.

Portti oli rautainen, koristeeton ja kylmä. Piha oli hyvin hoidettu mutta sateesta vielä hieman kostea. Luostari koostui kahdesta vaaleasta rakennuksesta, joissa oli suunnattoman suuret ovet. Suuremman rakennuksen ovella seisoi odottamassa mies. Hän selvästi odotti, sillä hän näytti kärsimättömältä. Laahustin miehen luo.
-Albin, hän sanoi ja kumarsi.
-Lasol, sanoin kummastuneena.
-Seuraa minua, näytän paikkoja.
Hymähdin myöntyäkseni.

Astuimme sisään valtavasta ovesta ja jatkoimme pitkää käytävää. Seinillä oli paljon tauluja. Ne esittivät Raamatun henkilöitä ja tapahtumia. Taulut olivat taitavasti tehtyjä ja siisteissä kehyksissä. Sisällä haisi maalit ja ruoka. Albin esitteli huoneita yksitellen pysähtelemällä ja huitomalla milloin mihinkin. Ruokasali, makuuhuone, vessa, keittiö...
Hänestä tuli mieleen pieni lapsi joka leikki lentävää lintua. Eihän Albin nyt yhtä innoissaan ollut, mutta mielikuva oli sama.
Saavuimme varmaan kuudennelletoista makuuhuoneelle kun hän astui sinne sisään.
-Tässä on sänkysi, voit laittaa tavarasi tänne, hän sanoi osoittaen lipastoa sängyn vieressä. Mielestäni se oli kaunis lipasto. Valkoinen ei juurikaan koristeltu. Jäin huoneeseen kun Albin lähti etsimään muita.

Seuraavat viikot kuluivat tutustuen luostarissa asuviin ihmisiin ja tapoihin, sääntöihin ja rajoitteisiin. En osannut ystävystyä kehenkään, sillä pelkäsin, että menettäisin heidätkin. Ikävöin kovasti kotiin ja kolmannella viikolla päätin kirjoittaa perheelleni. Ymmärrän, outoa, että osaan kirjoittaa. Opin sen isältäni. Isä oli ennen hovin hallitsijan poika. Tiedän, usein säädyissä ei tiputa alaspäin. Näin nyt kuitenkin kävi. Ei isäni varmastikkaan ole ainoa, mutta harvassa tapaukset ovat. Josko kerron hieman ajasta ennen romahdusta.

Isä oli leikkimässä hovin salissa. Suurten huopien keskellä. Ohi juoksi hovin narri Elves, elveksellä oli räpylä jalat ja hieman oudot sormet. Hän oli suosittu hoviväen keskuudessa. Häntä kunnioitettiin ja hän oli muutenkin hyvä työssään. Hänen perässään tuli hovin palvelija. Palvelijalla oli suuri tikari kädessään. He juoksivat pieneen sivu huoneeseen ja kuului valtava karjunta. Palvelija juoksi ulos huoneesta törmäten lattialla leikkivään isääni. Hän jatkoi matkaansa salista käytävään. Hetken päästä hallitsija purjehti eri vihaisena saliin isäni luo.
Isänisäni oli raivoissaan, palvelija syytti isää Elveksen kuolemasta. Kun palvelija törmäsi isään, häneen jäi verta, jolloinka hänestä sai hyvän syyllisen. Isänisä heitti hänet ulos, ilman mitään. Hän asui pitkään kaduilla kunnes löysi äidin ja he rakensivat talomme.


Nyt ehkä on enemmän ymmärryksessä tämäkin asia.
Siellä oli ihan mukavaa, kunnes kolmannen kuukauden jälkeen käymään tuli outoja olioita, varmaankin Ruotsin puolelta. He halusivat, että vaihdamme maamme kansan uskontoja henkien uhalla. Päätös olisi pitänyt olla seuraavaksi päivää.

Seuraavana päivänä monet kuolivat. Verta oli joka paikassa ja ruumisiin meinattiin hukkua. Kuului huutoja. Minä säästyin ja ne ihme ihmiset jättivät maamme rauhaan ainakin joksikin aikaa.
En nukkunut moneen päivään, sillä mietin miten perheeni oli selvinnyt. Silloin tuli kirje, se oli kotoa.

Hei rakas Lasol
Me olemme paenneet ja isäsi on kuollut,
siitä lisää myöhemmin.
Meillä menee
nyt paljon paremmin ja voit tulla tänne käymään. Osoitteen
saat kysymällä sieltä.
Toivottavasti siellä menee hyvin.

Perheesi




Muutamien viikkojen päästä lähdimme Marian kanssa käymään kotona. Mariasta en olekaan kertonut. Hänet tapasin luostarissa ja satuin nukkumaan jopa samassa huoneessa. Mielestäni hän on kaunis tummine hiuksineen ja ruskeine hiuksineen. Hän on ystävällinen ja kuuntelee minua. Luostarissa hän oli ollut jo monia vuosia.

Päivien päästä saavuimme kotiini ja riensin heti tervehtimään muita. Patu oli nukkumassa eteisessä ja Inge sen vieressä. Äiti ja Ikitiera olivat suuressa tummassa keittiössä. Vaihdoimme kuulumisia ja Mariakin viihtyi. Hän tuli hyvin toimeen Ikiieran kanssa. Söimme pitkälle yöhön, kunnes menimme nukkumaan. Minulle oli sijattu oma vuode ja Maria suostui nukkumaan viereeni, sillä en ollut kertonut tuovani muita mukanani. Aloimme rakentaa Marian kanssa omaa taloa lähelle äidin taloa, kuitenkin tarpeeksi kauas.

Nyt noin kahdesan vuoden jälkeen, kun tätä kerron, minulla ja Marialla on vaalea, puinen talo, ei kovinkaan suuri mutta kelpaa meille. Ehkä kolme vuotta sitten meille syntyi kaksoset. Ne herättivät paljon ihmetystä, mutta ei ne meille ole kovinkaan erikoisia sillä tavalla ole. Tyttö ja poika. Erittäin kauniita ja terveitä. Meillä on myös koiria. Ehkä kaksi, toista en ole nähnyt vähään aikaan. Se varmaankin on metsässä etsimässä ruokaa.
Mariasta en voi kertoa, sillä hän on paossa Ruotsin hallitsijaa. Vahingossa jos hänet paljastaisin, ongelmat varmasti olisivat suuria.