Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,

soi, sana kultainen!

Ei laaksoa, ei kukkulaa,

ei vettä, rantaa rakkaampaa

kuin kotimaa tää pohjoinen,

maa kallis isien.

On maamme köyhä, siksi jää,

jos kultaa kaivannet.

Sen vieras kyllä hylkäjää,

mut meille kallein maa on tää,

sen salot, saaret, manteret

ne meist' on kultaiset.

Ovatpa meille rakkahat

koskemme kuohuineen,

ikuisten honkain huminat,

täht'yömme, kesät kirkkahat,

kaikk', kuvineen ja lauluineen

mi painui sydämeen.

Täss' auroin, miekoin, miettehin

isämme sotivat.

Kun päivä piili pilvihin

tai loisti onnen paistehin,

täss' Suomen kansan vaikeimmat

he vaivat kokivat.

Tään kansan taistelut ken voi

ne kertoella, ken?

Kun sota laaksoissamme soi

ja halla näläntuskan toi,

ken mittasi sen hurmehen

ja kärsimykset sen?

Täss' on sen veri virrannut

hyväksi meidänkin,

täss' iloaan on nauttinut

ja tässä huoltaan huokaillut

se kansa, jolle muinahin

kuormamme pantihin.

Tääll' olo meill' on verraton

ja kaikki suotuisaa:

vaikk' onni mikä tulkohon,

maa, isänmaa se meillä on.

Mi maailmass' on armaampaa

ja mikä kalliimpaa?

Ja tässä, täss' on tämä maa,

sen näkee silmämme;

me kättä voimme ojentaa

ja vettä, rantaa osoittaa

ja sanoa: kas tuoss' on se,

maa armas isäimme!

Jos loistoon meitä saatettais

vaikk' kultapilvihin,

miss' itkien ei huoattais,

vaan tähtein riemun sielu sais,

ois tähän köyhään kotihin

halumme kuitenkin.

Totuuden, runon kotimaa,

maa tuhatjärvinen,

miss' elämämme suojan saa,

sa muistojen, sa toivon maa,

ain' ollos, onnees tyytyen,

vapaa ja iloinen.

Sun kukoistukses kuorestaan

kerrankin puhkeaa;

viel' lempemme saa hehkullaan

sun toivos, riemus nousemaan,

ja kerran laulus, synnyinmaa,

korkeemman kaiun saa.

Vänrikki Stoolin tarinat