Kuva 1. Planetaaristen tekijöiden muutos 1950-luvulta tähän päivään. Vihreä kuvaa ihmiskunnan turvallista toiminta-aluetta, keltainen lisääntynyttä riskiä ja punainen vaarallista, kasvanutta riskiä. (Steffen ym. 2015.)
Ekososiaalisen sivistyksen oppimisalusta
Planetaariset rajat ovat ylittymässä
Ihmiskunta, koko sivilisaatiomme ja kaikki sen rakenteet, ovat täysin riippuvaisia biosfäärimme elinvoimaisuudesta. Stockholm Resilience Centren mukaan maapallo on siirtynyt antroposeenin aikaan, jossa ihmisen toiminnasta on tullut yksi määräävimmistä maapallon tilaan vaikuttavista geofysikaalisista voimista. Tutkimuslaitos on määritellyt yhdeksän planetaarista, olemassaolomme kannalta kriittistä tekijää ja niihin liittyvää kynnysarvoa, joiden sisällä ihmisen toiminnan tulisi pysyä säilyttääksemme ihmiskunnan elinmahdollisuudet tulevaisuudessakin (Rockström ym. 2009). Nämä tekijät ovat luonnon monimuotoisuus, ilmastonmuutos, stratosfäärin otsonikerros, maankäytön muutokset, makean veden käyttö, merten happamoituminen, typen ja fosforin kierto, ilmakehän aerosolien (pienhiukkasten) määrä ja kemiallinen saastuminen (kuva 1).
Planetaaristen tekijöiden osalta luonnon monimuotoisuus ja ilmastonmuutos ovat erityisen kriittisiä tekijöitä, sillä niiden kynnysrajojen ylittyminen saattaa aiheuttaa planeettamme olosuhteissa täysin ennakoimattomia muutoksia. Keskeinen ongelmamme on se, että kynnysrajojen määrittely on hyvin hankalaa. Yhdeksän planetaarisen tekijän välillä on myös paljon keskinäisriippuvaisuuksia, joita emme pysty kunnolla tunnistamaan. Muutokset jossain tekijässä saattavat aiheuttaa ennustamattomia muutoksia muissa tekijöissä. Ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta oleellista on varovaisuusperiaatteen omaksuminen päätöksenteon perustaksi. Meidän tulisi pitää aiheuttamamme muutokset biosfäärissä mahdollisimman turvallisella alueella.
Viimeisten arvioiden mukaan ihmisen toiminta on vienyt neljä tekijää yhdeksästä vaaralliselle, kasvaneen riskin tasolle tai kriittiselle, korkean riskin alueelle (Steffen ym. 2015). Kasvaneen riskin tasolla olevat planetaariset tekijät ovat ilmastonmuutos ja muutokset maankäytössä. Kriittisimmäksi tekijäksi tutkijat arvioivat maapallojen ravinnekiertojen häiriytymisen. Ihmisen toiminta, erityisesti lannoitteiden tuotanto ja käyttäminen aiheuttavat laajamittaista vaaraa meri- ja vesiekosysteemien tasapainolle. Toinen kriittisellä tasolla oleva tekijä on luonnon monimuotoisuus. WWF:n maailmanlaajuisessa Living Planet Indexissä seurattujen yli 4000:n selkärankaisen lajin populaatioiden yksilömäärien on havaittu pienentyneen keskimäärin 60 prosentilla vuosien 1970 ja 2014 välillä (WWF 2018). Käynnissä on ennennäkemätön sukupuuttoaalto, joka uhkaa lajien lisäksi talouttamme, ruuantuotantoamme ja terveyttämme. Suurimmat syyt eläinten määrän vähenemiseen ovat luonnonvarojen ylikulutus ja maankäytön muutokset.
Teksti: Erkka Laininen, OKKA-Säätiö
Lähteitä ja lisätietoa:
Living Planet Report 2018 (WWF).
Planetary boundaries -sivusto (Stockholm Resilience Centre).
Rockström ym. 2009. Planetary Boundaries. Exploring the Safe Operating Space for Humanity. Ecology and Society 14(2): 32.
Steffen ym. 2015. Planetary boundaries: Guiding human development on a changing planet. Science, 347(6223), 1259855.
The nine planetary boundaries -sivusto.
Kestävää maailmansuhdetta etsimässä
Ihmiset tietävät, mihin tuhlaava elämäntapamme vie meidät, mutta silti emme ota vastuuta teoistamme ja elämäntavoistamme. Nykyisillä elämäntavoilla ajaudumme kohti ekokatastrofia. Kulutuksemme ylittää joka vuosia entistä aiemmin maapallon kantokyvyn rajan. Esimerkiksi viime vuosina raja on mennyt suomalaisten kohdalla yli jo huhtikuussa. Kuvittelemme, että meillä on käytössä vielä toinen kuvitteellinen planeetta, vaikka tällä hetkellä meillä on vain yksi planeetta, jolla voimme elää. Ei ole olemassa toista maapalloa, jonka varaan voisimme rakentaa kuvitelman ikuisesti jatkuvista kulutusajasta.
Tällä hetkellä elämme halun, emme järjen mukaan. Järjen mukaan meidän tulee muuttaa elämisen suuntaa, koska ilmastonmuutos ja vähenevät luonnonvarat, mutta samalla jatkamme tuhlaamista ja tavaroiden ostamista. Kyseessä on "halusubjekti". Kaupat eivät myöskään tee asiaa meille helpoksi. On erilaisia tarjouspäiviä, kuten Black Friday, Sinkkujenpäivä jne, joilla pyritään myymään tavaraa mahdollisimman halvalla. Samalla tuntuu, että joka paikassa on alennuksia oli sitten kevät tai talvi.
Luontosuhteemme on ihmiskeskeinen (antroposentrinen), eli ajattelemme, että ihminen on kaiken mitta ja maailman keskus. Omistammeko me maapallon ja kaiken siihen kuuluvan? Vai olemmeko me vain siinä vuokralla, jonka takia meidän pitäisi kohdella maapalloa paremmin, kuten hyvien vuokralaisten kuuluu. Valitettavasti silti viemme tulevilta sukupolvilta tulevaisuuden ja siirrämme omat ongelmamme heidän ongelmikseen.
MUTTA kyllähän osa meistä kierrättää? Osa meistä kehittää luontoa säästäviä innovaatioita? Valitettavasti osan panos maapallolla ei riitä, vaikka se onkin mieltä parantavaa. Jos maailmaa koskevat perususkomukset säilyvät samoina, vain osan ihmisten tekemät hyvät teot jäävät pintapuoliseksi. Meidän tulee kokonaan muuttaa maailmankatsomustamme, että me olisimme maailman tärkein osapuoli, sillä me emme ole. Elämäntavan muutos kohti ekologisesti kestävää maailmaa on mahdollinen vain, jos ymmärrämme, että miksi elämme tällä planeetalla. Tähän muutokseen tarvitsemme ekososiaalista sivistystä.
Ekososiaalisen sivistyksen tarkoitus ei ole lisätä ahdistusta, joka tuntuu olevan päällä tulevaisuudesta puhuttaessa. Ekososiaalisella sivistyksellä pyritään tuomaan enemmän tietoutta ja sivistystä, mutta samalla antamaan työkalut, joilla vähän helpottaa "ekoahdistusta", ja tuoda luottoa parempaan tulevaisuuteen.
Lähteitä ja lisätietoa:
Värri, V-M. 2018. Ekologisen sivistyksen kasvatusfilosofisia lähtökohtia.
Kohti kestävää hyvinvointia
Länsimaisissa yhteiskunnissa sotien jälkeistä aikaa on nimittänyt politiikka, jossa materiaalisen kasvun ja hyvinvointipalveluiden keinoin on pyritty lisäämään kansalaisten onnellisuutta. Edistyksen ja hyvinvoinnin mittarina on pidetty bruttokansantuotteen kasvua. Tämä hyvinvointipolitiikka on ollut perusteltu niukkuuden ajassa, mutta se ei näytä enää toimivan modernissa maailmassa. (Hämäläinen 2014.) Vähäiselle huomiolle on jäänyt myös se, että tuotannon ja kulutuksen määrää mittaava bruttokansantuote on samalla yksi parhaimmista tilastollisista indikaattoreista hyvinvointia rapauttaville asioille kuten liikenneruuhkille, ympäristön saastumiselle, stressille, luonnon monimuotoisuuden köyhtymiselle ja luonnon ekosysteemien ehtymiselle (Salonen & Bardy 2015).
Bruttokansantuotteelle on kehitetty vaihtoehtoisia mittareita, jotka kuvastavat taloudellisen kehityksen lisäksi edellä kuvattuja ulkoisvaikutuksia (Hoffren 2011). Tärkeimmät näistä ovat Kestävän taloudellisen hyvinvoinnin indeksi (Index of Sustainable Economic Welfare, ISEW) ja Aidon kehityksen indikaattori (Genuine Progress Indicator, GPI). Molemmat indikaattorit lähtevät liikkeelle tulonjaolla painotetusta yksityisestä kulutuksesta, jota korjataan mm. hyvinvointia tuottavien markkinattomien palveluiden, tuotannon aiheuttamien ympäristöhaittojen, luonnonvarojen ja luonnon laadun heikentymisen sekä pääoman kasvun ja kansainvälisen kaupan arvoilla. Sovellettaessa vaihtoehtoisia kehityksen mittareita Suomeen, hyvinvoinnin viimeisten vuosikymmenten kehitys näyttää hyvin toisenlaiselta (kuva 1). Kun vielä 1970- ja 1980- luvuilla bkt:n kasvulla mitattu talouskasvu kohensi selkeästi ihmisten hyvinvointia, ei talouskasvu ole enää 1990- ja 2000-luvuilla juurikaan edistänyt tavallisen suomalaisen hyvinvointia. GPI:llä mitattu suomalaisten kestävä taloudellinen hyvinvointi on luontoon kasautuvien ympäristöhaittojen vuoksi jopa laskenut.
Kuva 2. Ihmisen koherenssin tunne koostuu todellisuuden ymmärrettävyyden, elämän hallittavuuden ja elämän merkityksellisyyden kokemuksesta. Kuva Erkka Laininen, mukaillen Hämäläinen (2014).
Yhteiskuntamme ylikulutusta ruokkii halujen ja todellisten tarpeiden sekoittuminen (Pulkki 2017). Ihmisen todelliset tarpeet ovat universaaleja välttämättömiä tarpeita, kuten Maslowin tarvehierarkian mukaiset fyysiset tarpeet, turvallisuus, läheisyys ja rakkaus, toisilta saatu arvostus, esteettiset ja älylliset tarpeet sekä itsensä toteuttaminen. Halut puolestaan rinnastuvat nopeaan mielihyvän tavoitteluun, jota markkinavoimat pystyvät tehokkaasti hyödyntämään. Kun ihmiselle synnytetään jatkuvasti uusia haluja, pysyy tyytyväisyys ikuisesti saavuttamattomana (kuva 3). Vertailu kanssakuluttajiin vahvistaa jatkuvaa tyytymättömyyttä.
Yhteiskunnissa, joissa materiaaliset perustarpeet on tyydytetty, tyytyväisyyden ja hyvän elämän lähteitä tulisikin etsiä merkityksellisyyden kokemuksista. Elämän hienoimmat hetket eivät palaudu materiaalisiin asioihin. Pohjimmiltaan ihminen haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi ja saada tunnustusta omasta arvokkuudestaan. Merkitys syntyy aina suhteessa johonkin toiseen. Täysi ihmisyys on liittymistä muihin, toimimista muiden ja yhteisön hyväksi. (Salonen 2018; Värri 2011; Frankl 2006; Maslow 1960).
Kuva 3. Kulutusyhteiskunta synnyttää ihmiselle jatkuvasti uusia haluja. Näin tyytyväisyys pysyy ikuisesti saavuttamattomana. Kuva Arto Salonen.
Teksti: Erkka Laininen, OKKA-säätiö
Bruttokansantuotteelle on kehitetty vaihtoehtoisia mittareita, jotka kuvastavat taloudellisen kehityksen lisäksi edellä kuvattuja ulkoisvaikutuksia (Hoffren 2011). Tärkeimmät näistä ovat Kestävän taloudellisen hyvinvoinnin indeksi (Index of Sustainable Economic Welfare, ISEW) ja Aidon kehityksen indikaattori (Genuine Progress Indicator, GPI). Molemmat indikaattorit lähtevät liikkeelle tulonjaolla painotetusta yksityisestä kulutuksesta, jota korjataan mm. hyvinvointia tuottavien markkinattomien palveluiden, tuotannon aiheuttamien ympäristöhaittojen, luonnonvarojen ja luonnon laadun heikentymisen sekä pääoman kasvun ja kansainvälisen kaupan arvoilla. Sovellettaessa vaihtoehtoisia kehityksen mittareita Suomeen, hyvinvoinnin viimeisten vuosikymmenten kehitys näyttää hyvin toisenlaiselta (kuva 1). Kun vielä 1970- ja 1980- luvuilla bkt:n kasvulla mitattu talouskasvu kohensi selkeästi ihmisten hyvinvointia, ei talouskasvu ole enää 1990- ja 2000-luvuilla juurikaan edistänyt tavallisen suomalaisen hyvinvointia. GPI:llä mitattu suomalaisten kestävä taloudellinen hyvinvointi on luontoon kasautuvien ympäristöhaittojen vuoksi jopa laskenut.
Kuva 1. Suomen BKT:n, GPI:n ja ISEW:in kehitys 1945-2010 asukasta kohti, vuoden 2000 hinnoin (Hoffren ym. 2011).
Vaihtoehtoiset kehityksen mittarit eivät ota huomioon ihmisten koettua (subjektiivista) hyvinvointia. Kun tarkastellaan kansalaisten tyytyväisyyttä elämäänsä, kehitys näyttää kuitenkin samalaiselta. Vaikka vuosina 1966–2008 Suomen bruttokansantuote kolminkertaistui, suomalaisten kokema tyytyväisyys elämään ei lisääntynyt (Vaarama ym. 2010). Näyttää siis siltä, että koettuun hyvinvointiin vaikuttavat huomattavan paljon muutkin tekijät kuin taloudellinen edistys. Sosiologi Erik Allardt (1976) tunnisti ihmisen hyvinvointia määritteleviksi tarpeiksi elintason (having), yhteisyyssuhteet (loving) ja itsensä toteuttamisen (being).
Allardtin mukaan elintaso luo perustan yksilön fyysiselle ja henkiselle toimintakyvylle. Kysymys on Abraham Maslowin kehittämän tarvehierarkian perustarpeista, joiden täyttyminen on välttämätöntä, jotta ihminen säilyy elossa (Maslow 1960). Allardtin yhteisyyssuhteet ovat ihmissuhteita, joiden laatua mittaavat vastavuoroisuus sekä kokemus saadusta ja annetusta tuesta. Itsensä toteuttamisen tarvetta puolestaan täyttävät vaikutusmahdollisuudet omaa elämää koskeviin asioihin. Kuulluksi tuleminen ja korvaamattomuuden kokemus antavat mahdollisuuden tuntea arvostusta. (Salonen & Joutsenvirta 2018.)
Moderni maailma kohdistaa ihmiseen useita paineita, jotka näyttävät kaventavan subjektiivista hyvinvointia. Hämäläinen (2014) on tutkinut länsimaisen hyvinvoinnin paradoksia 2000-luvulla: Huolimatta ennennäkemättömän suurista valinnan ja toiminnan mahdollisuuksista ja vapauksista korkean tulotason yhteiskunnissa on käynyt niin, että suuri osa ihmisistä kärsii stressistä, masennuksesta, lamaantumisesta ja muista henkisistä ongelmista. Ilmiötä selittää hyvin koherenssin tunne (sense of cohrence), joka koostuu ihmisen kokemasta todellisuuden ymmärrettävyydestä ja ennustamattomuudesta, elämän hallittavuudesta ja elämän merkityksellisyydestä. Nyky-yhteiskunnassamme nämä kaikki tekijät vahvistavat subjektiivisen hyvinvoinnin rapautumista (kuva 2).Kuva 2. Ihmisen koherenssin tunne koostuu todellisuuden ymmärrettävyyden, elämän hallittavuuden ja elämän merkityksellisyyden kokemuksesta. Kuva Erkka Laininen, mukaillen Hämäläinen (2014).
Mistä koostuu kestävä hyvinvointi?
Ihmiskunnan tulevaisuuden ratkaiseva kysymys on, miten maailman ihmisille voidaan turvata hyvä elämä yhden maapallon rajoissa. Selvää on, että suuressa osassa maailmaa hyvä elämä edellyttää edelleen materiaalisen hyvinvoinnin ja talouden kasvua ihmisten perustarpeiden tyydyttämiseksi. Biosfääri ei kuitenkaan kestä tätä kasvua, ellei ylikulutusta vähennetä roimasti kehittyneissä talouksissa. Vaatiiko kestävän maailman rakentaminen länsimaisilta ihmisiltä uhrautumista ja luopumista? Vai voisimmeko saada jotain parempaa tilalle?Yhteiskuntamme ylikulutusta ruokkii halujen ja todellisten tarpeiden sekoittuminen (Pulkki 2017). Ihmisen todelliset tarpeet ovat universaaleja välttämättömiä tarpeita, kuten Maslowin tarvehierarkian mukaiset fyysiset tarpeet, turvallisuus, läheisyys ja rakkaus, toisilta saatu arvostus, esteettiset ja älylliset tarpeet sekä itsensä toteuttaminen. Halut puolestaan rinnastuvat nopeaan mielihyvän tavoitteluun, jota markkinavoimat pystyvät tehokkaasti hyödyntämään. Kun ihmiselle synnytetään jatkuvasti uusia haluja, pysyy tyytyväisyys ikuisesti saavuttamattomana (kuva 3). Vertailu kanssakuluttajiin vahvistaa jatkuvaa tyytymättömyyttä.
Yhteiskunnissa, joissa materiaaliset perustarpeet on tyydytetty, tyytyväisyyden ja hyvän elämän lähteitä tulisikin etsiä merkityksellisyyden kokemuksista. Elämän hienoimmat hetket eivät palaudu materiaalisiin asioihin. Pohjimmiltaan ihminen haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi ja saada tunnustusta omasta arvokkuudestaan. Merkitys syntyy aina suhteessa johonkin toiseen. Täysi ihmisyys on liittymistä muihin, toimimista muiden ja yhteisön hyväksi. (Salonen 2018; Värri 2011; Frankl 2006; Maslow 1960).
Kuva 3. Kulutusyhteiskunta synnyttää ihmiselle jatkuvasti uusia haluja. Näin tyytyväisyys pysyy ikuisesti saavuttamattomana. Kuva Arto Salonen.
Teksti: Erkka Laininen, OKKA-säätiö
Ekososiaalinen sivistys kestävän tulevaisuuden rakentajana
Tulevaisuutemme kriisiytyminen synnyttää tarpeen uudenlaiselle sivistykselle ja oppimiselle, joka auttaa meitä tavoittelemaan ihmiskunnan hyvinvointia yhden maapallon rajoissa. Uutena käsitteenä perusopetuksen ja lukion opetussuunnitelmien perusteisiin tullut ekososiaalinen sivistys voi vastata tähän haasteeseen elinikäisen oppimisen tasolla. Ekososiaalisen sivistyksen lähtökohtia ovat kuvanneet kasvatusfilosofisen ajattelun pohjalta Arto O. Salonen ja Marjatta Bardy sekä ekologisesta sivistyksestä kirjoittanut Veli-Matti Värri.
Ekososiaalisen sivistyksen lähtökohtana on vallalla olevan olemassaolomme ihanteen kritiikki. Hyvinvoinnin tavoittelumme perustuu vaurauden lisäämiseen ja edistystä mitataan kapeasti bruttokansantuotteen avulla. Kasvun tavoittelu on kuitenkin rapauttanut hyvinvointia esimerkiksi luonnon monimuotoisuuden köyhtymisen, ekosysteemien ehtymisen, ympäristön saastumisen, liikenneruuhkien ja ihmisten lisääntyneen stressin kautta.
”Jotta elämä maapallolla jatkuisi, on välttämätöntä, että perimmäiset käsityksemme ihmisen ja ei-inhimillisen luonnon suhteesta ajatellaan uusiksi.”
Veli-Matti Värri
Ekososiaalisen sivistyksen päämääränä on turvata hyvän elämän edellytykset yhden maapallon rajoissa nykyisille ihmisille ja tuleville sukupolville sekä eliökunnalle. Se haastaa uudistamaan olemassaolomme ihannetta materiaalisesta ja talouskeskeisestä ajattelusta merkityskeskeiseen. Sivistys ilmenee vapauden ja vastuun tasapainona ihmisen ajattelussa ja toiminnassa rajallisella maapallolla, ja se konkretisoituu kestävämpänä elämäntapana, yhteiskuntana ja kulttuurina. Ekososiaalinen sivistys vahvistaa luottamusta tulevaisuuteen.
”Hyvän elämän juoni kiteytyy kahteen asiaan – luonnon elinvoimaisuuteen ja elämän arvokkaaksi kokemiseen. Ilman näitä kahta meillä ei ole mitään.”
Arto O. Salonen
Ekososiaalinen sivistyskäsitys perustuu arvohierarkialle, joka tunnustaa ihmisen ja koko sivilisaatiomme täydellisen riippuvaisuuden elämää ylläpitävistä ja säätelevistä luonnonjärjestelmistä. Ihmisen toiminnan tärkein kriteeri on itseisarvoinen ekologisten kysymysten ensisijaisuus. Toiseksi tärkein kriteeri on ihmisoikeuksien luovuttamattomuus, joka ilmenee arvokkaan elämän mahdollisuuksien ja ihmisyyden itseisarvoisena puolustamisena. Kolmanneksi tärkein kriteeri on vakaa talous, joka toimii ekologisten reunaehtojen rajoissa ja mahdollistaa rajallisen maapallon resurssien jakamisen sekä kaikkien ihmisten perustarpeiden tyydyttämisen.
Ekososiaalisen sivistyksen ydinkompetenssi on systeeminen ajattelu. Sitä tarvitaan erityisesti keskinäisriippuvuuksien tunnistamiseen ja syy-seuraussuhteiden hahmottamiseen ekologisen, sosiaalisen ja taloudellisen todellisuuden välillä. Ekososiaalisesti sivistynyt ihminen ymmärtää oman toimintansa vaikutuksia muihin ihmisiin, luontoon ja yhteiskuntaan niin lähellä kuin kaukanakin
Ekososiaalisen sivistyksen arvopohjan täydentävät vastuullisuus, kohtuullisuus ja ihmistenvälisyys. Vastuullisuuteen kasvamisen ytimessä on ihmisen eettisen huolenpidon piirin laajentuminen omasta lähipiiristä maailmankansalaisuuteen, elolliseen ja elottomaan luontoon sekä tuleviin sukupolviin. Myötätunnon kokemuksiin ja kohtaamisiin perustuvan moraalisen mielikuvituksen kehittyminen auttaa kokemaan maailmaa myös muiden näkökulmista, herättelee eettistä huolenpitoa, herkistää omaatuntoa ja kehittää kykyä arvoerotteluun ja kauneuden kokemiseen.
”Kriittinen arvotajunta, jossa on sijansa kohtuullisuudelle, lempeydelle ja vastuulliselle luontosuhteelle on tärkein kasvatuspäämäärämme.”
Veli-Matti Värri
Kohtuullisuus kiteytyy kysymykseen siitä, minkä verran on riittävästi. Filosofi Eero Ojasen mukaan kohtuus ilmenee fyysisenä ja moraalisena mittana ja rajana, jonka avulla ihminen hahmottaa oman paikkansa maailmassa, eli suhteensa muihin ihmisiin ja luontoon. Kohtuullisuutta ja riittävyyttä tavoiteltaessa oleellista on erottaa tarpeet ja halut toisistaan. Kapitalistisessa yhteiskunnassamme kohtuuden mitta katoaa halujen ja tarpeiden samaistumiseen. Liberaali kuluttaja saa haluta asioita riippumatta siitä, mitä hän tarvitsee, eikä yhteiskunnan tule ottaa kantaa siihen, mitä ihmisten tulisi elämässään tavoitella.
Kulutusyhteiskunnan lupaus hyvinvoinnista ei näytä kuitenkaan toteutuvan, sillä suuri osa korkean tulotason maiden väestöstä kärsii lisääntyneestä stressistä, voimattomuudesta, masentuneisuudesta ja muista mielenterveyden ongelmista. Kyltymättömän kuluttamisen halun ruokkiminen pitää meidät aina yhtä etäällä onnellisuuden utopiasta.
”Tyytyväisyys on onnistumista riittävyyden tarkastelussa. Tyytyväisyys on yhtä suuri kuin se, mitä minulla on jaettuna sillä, mitä minä haluan.”
Arto O. Salonen
Ihmistenvälisyys, jossa on kyse mahdollisuudesta osallistua erilaisiin yhteisöihin ja tulla niissä hyväksytyksi omana itsenään, tarjoaa ratkaisuja kohtuullisuuden ongelmaan. Koetun hyvinvoinnin tärkeimpiä tekijöitä ovat itsensä toteuttamisen mahdollisuudet sekä muilta ihmisiltä saatu ymmärrys ja tunnustus, jotka synnyttävät kokemuksen elämän merkityksellisyydestä. Tätä kautta omistamisen merkitys vähenee.
Yksilön saama tunnustus on myös kasvatussuhteen perusta. Vain oman olemassaolonsa arvokkaana kokeva voi arvostaa myös muita ja kokea vastuuta maailman tilasta. Tunnustus ja arvostus synnyttää pysyvyyttä tarpeen tyydyttymiselle vastapainoksi halun tuottamisen logiikalle, jossa tunnustus on tilapäinen ja lopullisesti saavuttamaton.
”Ihmisen vakaumus elämän arvosta ja olemassaolon tarkoituksesta syntyy siitä kokemuksesta, että hänet on tunnustettu ja että hänen oma olemassaolonsa on arvokasta.”
Veli-Matti Värri
Näyttäkin siltä, että vauraissa maissa on kohtuullisuuden ja ihmistenvälisyyden kautta mahdollista lisätä koettua hyvinvointia sekä samalla vähentää ympäristön kuormitusta ja vapauttaa resursseja maailman köyhimpien ihmisten aineellisen elämänlaadun parantamiseen. Arto O. Salosen sanoin: On aika kirjoittaa elämän näytelmään juoni, sillä kulissit ovat jo kunnossa. Meillä on jo kaikkea sitä aineellista hyvää, mitä elämässä tarvitaan.
Teksti: Erkka Laininen, OKKA-säätiö
Lähteitä ja lisätietoa
Hämäläinen, T. J. 2014. In search of coherence: sketching a theory of sustainable well-being. Teoksessa T. Hämäläinen, & J. Michaelson (toim.), Well-being and Beyond (ss. 17–67). Sitra Publication series, 306. United Kingdom: Edward Edgar Publishing Limited.
Laininen, E. 2018. Transformatiivinen oppiminen ekososiaalisen sivistymisen mahdollistajana. Ammattikasvatuksen aikakauskirja 20(5).
Mathlin, V. 2018. Mitä on ekososiaalinen sivistys ja mikä yhteys sillä on sivistyksen käsitteeseen? Oulu: Oulun yliopisto.
Ojanen, E. 2004. Kohtuudesta ja kohtuuttomuudesta. Helsinki: Kirjapaja.
Pulkki, J. 2017. Kilpailun kasvatuksellisista ongelmista. Hyveitä 2000-luvulle. Akateeminen väitöskirja. Acta Universitatis Tamperensis, 2332. Tampere: Tampere University Press.
Salonen, A. 2014. Ekososiaalinen hyvinvointiparadigma – yhteiskunnallisen ajattelun ja toiminnan uusi suunta täyttyvällä maapallolla. Teoksessa J. Hämäläinen (toim.), Sosiaalipedagoginen aikakauskirja 2014 (ss. 32–62). Kuopio: Suomen sosiaalipedagoginen seura.
Salonen, A. 2019. Näytelmän kulissi on, mutta juonta ei. Kolumni Opettajalehdessä 8.2.2019.
Salonen, A., & Bardy, M. 2015. Ekososiaalinen sivistys herättää luottamusta tulevaisuuteen. Aikuiskasvatus, 35(1), 4–15.
Salonen, A., & Joutsenvirta, M. 2018. Vauraus ja sivistys yltäkylläisyyden ajan jälkeen. Aikuiskasvatus, 38(2), 84–101.
Salonen, A., & Konkka, J. 2015. An Ecosocial Approach to Well-Being: A Solution to the Wicked Problems in the Era of Anthropocene. Foro de Educación, 13(19),
Värri, V-M. 2007. Kasvatusfilosofian tärkein tehtävä. Niin & Näin. Filosofinen aikakauslehti, 14(52), 70–73.
Värri, V-M. 2011. Vastuu ihmisen mittana. Kasvatusteoreettisia ja filosofisia näköaloja ekologiselle sivistysprojektille. Tiedepolitiikka, 36(4), 27–38.
Värri, V-M. 2018. Kasvatus ekokriisin aikakaudella. Tampere: Vastapaino.