Itämeri
Vihkoteksti 26.9.
Kartan kopio liimataan vihkoon.
Itämeri poikkeaa täysin muista maailman meristä.
Se on sisämeri, eli sillä on vain hyvin kapea yhteys valtameriin. Samankaltaisia sisämeriä ovat Euroopassa Mustameri ja Välimeri.
Itämeri on poikkeuksellisen matala, joten sen vesimäärä on hyvin pieni. Itämeren pohjassa ei myöskään ole valtamerille tyypillisiä suolakerrostumia, joten se on vähäsuolainen.
Itämeressä on paljon saaria, etenkin Tukholman, Ahvenanmaan ja Turun saaristoissa.
Itämeren pohjoiset osat, Pohjanlahti ja Suomenlahti jäätyvät ainakin osittain talvisin. Eliöstökin poikkeaa kaikista maailman meristä huomattavasti.Valtamerien suolapitoisuus on noin 3,5 %, kun se Itämeressä on alle 1 %.
Syitä suolattomuuteen:
Itämereen laskee monia jokia, jotka keräävät vettä laajoilta valuma-alueilta,
valtameren pohjalla olevaa suolapitoisinta vettä ei tule juuri lainkaan Itämereen
Itämeren vettä kutsutaan murtovedeksi, koska se on makean ja suolaisen veden sekoitusta.
Vähäisen suolapitoisuuden vuoksi Itämeren pohjoiset osat jäätyvät helpommin kuin normaali merivesi.
Itämeri on hyvin nuori meri, joten sinne ei ole ehtinyt kehittyä omaa murtovesieliöstöä. Siellä esiintyvät lajit ovat siis joko mereisiä tai makenveden lajeja.
Rakkolevä
Rakkolevä kuuluu ruskoleviin, joista monet muodostavat vedenalaisia metsiä, kalojen kaupunkeja, jotka kuhisevat elämää.
Suomen rannikolla metsä jää matalakasvuiseksi eivätkä kaupungitkaan yllä metropoliluokkaan, mutta ne ovat silti koti monimuotoiselle eläinlajistolle. Rakkolevän suojissa viihtyvät erilaiset äyriäiset, kotilot ja kalat sekä muut levälajit.
Tämän vuoksi sitä pidetään yhtenä Itämeren avainlajeista. Avainlaji on laji, josta monet muut lajit ovat suoraan tai välillisesti riippuvaisia. Esimerkiksi silakka käyttää rakkolevää kutualustanaan. Monien muiden kalalajien poikaset hakevat suojaa rakkoleväkasvustosta.
Itämeri, yksi maailman suurimmista murtovesialtaista, on monille eliölajeille poikkeuksellinen ja haastava elinympäristö. Murtovedellä tarkoitetaan vettä, joka on suolaisen valtameriveden ja makean veden sekoitus. Itämerellä suolapitoisuus on suurin etelässä, lähimpänä Atlanttia, ja laskee kuljettaessa kohti itää ja pohjoista.
Rakkolevän tapaiset mereiset lajit elävät makeahkossa vedessä sietokykynsä äärirajoilla. Vastaavasti monet makean veden lajit eivät kestä kovin korkeaa suolapitoisuutta. Itämeren lajisto on sekoitus suolaisen ja makean veden lajeja. Rakkoleväpensaat heiluvat aallokossa. Niiden kärjet ovat läpikuultavan vihreitä, rakkolevän päällä kasvavia rihmaleviä näkyy kiinnittyneenä ainoastaan vanhoissa, ylivuostisissa osissa, joista leväsiirat ovat jo nakertaneet suurimman osan.
Rakkolevä tarjoaa suojaa ja kodin kalanpoikasille. Kuva: Pekka Tuuri
Ulkosaariston kallioiset luodot muodostavat oivallisen elinympäristön rakkolevälle. Spikarnalla luotojen keskelle jää laguuni. Kuva: Erkki Halkka
Video Itämerestä
Ainutlaatuinen meri
Itämeri poikkeaa täysin muista maailman meristä.
Se on sisämeri, eli sillä on vain hyvin kapea yhteys valtameriin. Samankaltaisia sisämeriä ovat Euroopassa Mustameri ja Välimeri.
Itämeri on poikkeuksellisen matala, joten sen vesimäärä on hyvin pieni. Itämeren pohjassa ei myöskään ole valtamerille tyypillisiä suolakerrostumia, joten se on vähäsuolainen.
Itämeressä on paljon saaria, etenkin Tukholman, Ahvenanmaan ja Turun saaristoissa.
Itämeren pohjoiset osat, Pohjanlahti ja Suomenlahti jäätyvät ainakin osittain talvisin. Eliöstökin poikkeaa kaikista maailman meristä huomattavasti.
Suolapitoisuuden syyt ja seuraukset
Valtamerien suolapitoisuus on noin 3,5 %, kun se Itämeressä on alle 1 %. Tähän eroon on monia syitä.
Yksi syy on se, että Itämerellä on laaja valuma-alue.
Tärkein syy on se, että valtameristä ei tule paljoa suolaista vettä Itämereen. Valtameren pohjalla olevaa suolapitoisinta vettä ei tule juuri lainkaan Itämereen.
Tanskan ja Norjan välissä, Skagerrakissa, on veden syvyys vielä jopa 700 metriä. Skagerrakista Kattegatiin siirryttäessä merenpohja nousee jyrkästi ja monin paikoin vettä on alle 50 metriä.
Suolapitoisuus vähenee nopeasti, kun siirrytään Tanskan salmia pitkin Itämereen, sillä suolaisin vesi jää Skagerrakin pohjaan.
Tarvittaisiin siis ensin pystyvirtaus ja sitten pintavirtaus kohti Itämerta, jotta suolaisinta vettä tulisi Itämereen.
Kattegatin jälkeen veden on kuljettava hyvin kapeista ja matalista Tanskan salmista, joko Juutinraumasta (Ruotsin ja Tanskan välissä), Iso-Beltistä (Själlandin ja Fynin välillä) tai Vähä-Beltistä (Fynin ja Jyllannin niemimaan välillä).
Näiden jälkeen Ruotsin eteläkärjessä suolapitoisuus on enää noin 1 %. Bornholmin saaren jälkeen Itämeren altaassa on suolaa enää 0,8 %.
Pohjoiseen mentäessä suolapitoisuus vähenee edelleen niin, että Suomen- ja Pohjanlahden perukassa se on enää 0,1–0,3 %.
Aiemmin Itämereen tuli säännöllisin väliajoin (7–10 vuoden väliajoin) niin kutsuttuja suolapurskeita (pulsseja) eli vettä virtasi Pohjanmereltä Itämereen.
Viimeisin iso suolapurske on vuodelta 2003, vuonna 2016 havaittiin myös kohtuullinen suolaisen veden pulssi. Nykyisin veden virtaussuunta on säännöllisesti Itämerestä Pohjanmereen.
Itämeren vettä kutsutaan murtovedeksi, koska se on makean ja suolaisen veden sekoitusta. Itämereen laskee monia jokia, ja etenkin Pohjanlahdella niitä on sekä Ruotsin että Suomen puolella paljon.
Joet keräävät vettä Itämeren laajalta valuma-alueelta, ja tuovat ne sitten mereen vähentäen omalta osaltaan suolapitoisuutta. Totta kai vettä sataa myös suoraan Itämereen.
Vähäisen suolapitoisuuden vuoksi Itämeren pohjoiset osat jäätyvät helpommin kuin normaali merivesi. Jäät aiheuttavat murheita niin meille ihmisille kuin myös muille eliöille.
Merenkulku vaikeutuu, ja etenkin öljyn vienti Koiviston suuresta satamasta Pietarin läheisyydessä on talvella riskialttiimpaa kuin jäättömään aikaan.
Eliöiden määrä Itämeressä on huomattavasti vähäisempi kuin valtamerissä. Myös lajistoa on selvästi vähemmän.
Makeanveden lajeista muikku pystyy elämään lähes koko Pohjanlahdessa Selkämeren eteläosia lukuun ottamatta. Yleisesti voidaan todeta mereisten lajien ja niiden yksilömäärien vähenevän kohti Pohjan- ja Suomenlahtea. Näissä lahdissa elää järvi- ja jokilajeja, mutta niiden määrä ei yllä mereisten lajien määriin, joten lajimäärä vähenee siirryttäessä Itämeren pääaltaasta Pohjan- ja Suomenlahteen.
Itämeren eläimet
Itämeri on hyvin nuori meri, joten sinne ei ole ehtinyt kehittyä omaa murtovesieliöstöä. Siellä esiintyvät lajit ovat siis joko mereisiä tai makenveden lajeja. Yleisesti mereiset lajit ovat selvästi pienempiä täällä verrattuna valtameriin.
Ravintoketjut ovat varsin lyhyitä. Esimerkiksi tyypillisessä ravintoketjussa kasviplankton → eläinplankton → silakka → hauki → harmaahylje on vain viisi osakasta.
Kuollut harmaahylje hajotetaan raadonsyöjien ja bakteerien toimesta, jolloin muodostuu ravinteita kasviplanktonin ja muiden tuottajien käytettäväksi.
Monilla pienillä selkärangattomilla lajeilla meren vähäsuolaisuus tuottaa ongelmia. Lajien sisäinen soluneste vastaa eliön elinympäristön veden suolapitoisuutta. Osmoosi voi muuttaa niiden sisäistä suolapitoisuutta huomattavasti. Vesi virtaa osmoosissa kohti väkevämpää liuosta. Näin suolaisen veden lajit ottavat vettä sisäänsä, jolloin solut turpoavat.
Makeanveden lajit menettävät vettä, kun vettä siirtyy osmoosin seurauksena eliöistä suolaisempaan veteen. Itämeri on haasteellinen elinympäristö niin valtameren suolaiseen veteen kuin järvien suolattomaan veteenkin sopeutuneille lajeille.
Itämeren eläinplanktoniin kuuluu paljon äyriäisiä, kuten hankajalkaisia ja vesikirppuja. Nämä pienet otukset käytävät ravintonaan useimmiten kasviplanktonia.
Eläinplankton on hyvin tärkeä väliporras tuottajista isompiin kuluttajiin, koska monet kalat ja kalanpoikaset käyttävät niitä ravintonaan.
Pohjaeläinlajistoon kuuluvista simpukoista runsaimpia ovat hiekkapohjien hietasimpukat, pehmeillä pohjilla viihtyvät liejusimpukat sekä sinisimpukat. Kotiloista yleisiä ovat esimerkiksi touhu-, levä- ja kiekkokotilot.
Äyriäisistä yleisiä ovat katkat ja siirat. Yleisin katka Suomen lähivesillä on valkokatka. Suurin siiralaji on kilkki, joka voi olla jopa seitsemän senttiä pitkä.
Mereiset kalalajit ovat usein pienikokoisia ja hidaskasvuisia verrattuna valtamerien kaloihin. Makeanveden lajit voivat olla Itämeressä jopa kookkaampia kuin järvissä, koska ravintoa on enemmän. Mereisistä lajeista yleisimpiä ovat silakka ja kilohaili. Silakka on sillin Itämeren muoto. Se vaeltaa vuosittain ulapalta hiekkarannoille kutemaan. Näin sitä päästään kalastamaan myös Suomen rannikolla.
Turska oli vielä 1990-luvun lopussa hyvin yleinen saalis Suomen lähivesillä. Se vaelsi suopulssien mukana pohjoiseen. Nykyisin se on hyvin harvinainen saalis. Syyt tunnetaan hyvin, sillä turska tarvitsee yhden prosentin suolapitoisuuden, jotta sen mäti kelluisi. Myös happipitoisuuden tulee olla hyvä. Eteläisellä Itämerellä suolapitoisuus olisi sopiva, mutta suolaisin vesi on pohjalla, eikä täällä ole riittävästi happea.
Vaelluskaloista yleisimpiä ovat lohikalat. Näiden lisäksi kuha ja ahven sekä vapaa-ajankalastajille myös hauki ovat yleisimmät saaliskalat Suomen lähivesillä.
Vesinisäkkäistä näkyvin on halli eli harmaahylje, joka viihtyy suurissa yhdyskunnissa Itämerellä. Norppaa esiintyy Pohjanlahden ja Suomenlahden perukoissa. Sen poikanen syntyy jäälle. Norpat elävät valtaosin yksinään tai muutaman yksilön ryhmissä. Kolmas hyljelaji, kirjohylje, esiintyy vain lähellä Tanskan salmia. Hylkeiden lisäksi myös pienen delfiinin näköinen pyöriäinen elää eteläisellä Itämerellä, mutta vuosittain siitä tehdään havaintoja myös Suomen lähivesillä.
Itämerellä elää huomattava määrä vesilintuja. Viime vuosina suuret vesilinnut, kuten merihanhi, merimetso ja myös merikotka ovat runsastuneet. Merimetso elää suurissa yhdyskunnissa ja tuhoaa pienten kallioluotojen puuston ulosteellaan. Nämä karut vaaleanharmaat luodot ovat tuttu näky vaikkapa Ruotsiin matkaavalle turistille. Haahka on saariston suuri sorsalintu.
Itämeren ainutlaatuista luontoa uhkaavat vieraslajit. Tällaisia lajeja ovat mm. hopearuutana, villasaksirapu ja kanadanvesirutto.
