Makasin Kuopiossa sairaalassa, käsissäni oli kolme kanyyliä ja päästäni tuli letku, josta tuli likvoria pussiin. Edessäni näin vaan seinän, kolme hoitajaa, äidin ja isosiskon. Sain ruokaa eteeni, äiti alkoi syöttää minua. Ruoka oli erittäin vetelää puuroa, melkein kuin vettä. Siskoni antaa nallen minulle viereen, katsoin häntä ja sanoin hiljaisella äänellä "Kiitos". Huomaan, kun hoitaja tulee kanyylikärrin kanssa luokseni. En voinut enää katsoa sinne.
Kuulen ympärilläni hoitajien puhetta, en voi olla kuuntelematta sitä. En haluaisi kuunnella, mutta kuulen kun he puhuvat minusta, joten pakko kuunnella. Vieressäni äiti alkaa laulamaan minulle lempi yhtyeemme yhtä biisiä, jota kuuntelen korvat tarkkana. Se on asia, jota olen kuunnellut pitkin viikkoa, mutta loppua ei näy. Kuulen kun askeleet lähestyvät minun sänkyä, koita olla kiinnittämättä huomiota, mutten onnistu siinä. Hoitaja sanoo nimeni ja toteaa, että on aika siityä osastolle. Siskoni sanoi, että oli jo aikakin, johon äiti tuumaa vähän äikäisesti "Lopeta, tuo ei olisi ollut tarpeen, kun siskosi on ollut kuolemankielissä"
Haistan nenässäni desinfiontiaineen, johtunee siitä, kun äiti otti sitä käsiinsä ja tunki kätensä nenäni alle. Pääsimme pois teholta, lähdimme kohti hissiä. Hississä haisee ummehtuneelta ja metallilta, en pidä siitä. Muuten käytävät tuoksuvat ihanan raikkailta, onhan siellä muutamat viherkasvit siellä täällä. Osastolla on tuttu ja turvallinne tuosu. Ihana palata, vaikkakaan se ei toisaalta ole kivaa, mutta haluan itseni kuntoon. Haistelen huoneeni ilmaa, sama kuin muuallakin. Kotoisaa.
Tämän kaiken jälkeen pääsen vihdoinkin kotiin. Kerkesin jo ajatella, että kaikki on hyvin, mutta näin ei ollut. Tunsin kuinka ruoka jota olin syönyt tulee ylös. Juoksin vessaan. Luulin ja loppuneen, muuta ei. Otin kuumemittarin laatikosta ja mittasin lämmön. 38,8, eikun äidille soittoa ja Kuopioon takaisin, vaikka eilen tultiin kotiin. Onneksi en sentään kerennyt koulyun asti.