Satu 6

Olipa kerran Väinämöinen. Hänellä oli kantele ja hän soitti sitä metsässä. Ja sitten kun hän soitti sitä, niin kaikki tulivat ympärilleen. Ja hän soitti sitä niin kovasti, niin kanteleen kieli pamahti niin kovasti, että se katkesi. Sillä kielellä ei enää voinut soittaa. Kaikki hämmästyi ympärillään. Ja kaikki kerääntyivät pois Väinämöisen ympäriltä. Ja sen koommin sitä kanteletta ei nähty moniin tuhansiin vuoteen.

Ja eräs Pekka Pökäle löysi sen. Ja hän kummastui ja hämmästyi. Kun hän löysi tämmöisen kanteleen. Ja sen päällä oli paksu pölykerros ja hän pyyhkäisi paksun pölykerroksen. Ja hän vei sen kotiinsa vanhasta autiotalosta. Hän rupesi soittamaan ja kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen ja niitä oli paljon. Oli hirveä, oli ankkaa, oli lintuja ja sen semmoisia. Ja silloin oli jo syksy pitkällä. Ja se tapahtui yöllä. Kun Pekka Pökäle soitti kanteletta, hän huomasi kotona, että siitä oli mennyt poikki yksi kieli.

Oli yö ja Pekka Pökäle ei saanut unta, kun kantele vaivasi häntä. Ja Pasi Anssi, hän kertoi Pekka Pökäleelle, hän kertoi että se oli ihmekantele, jolla sai kaikki koolle, ihan joka ikisen ihanalla laulullaan. Ja sen koommin Pekka Pökäle ei soittanut kantelettaan. Ja ihme Pasi Anssi otti kanteleen haltuunsa.

Ja ihme Pasi Anssi lähti ulapalle laivallaan. Matka oli pitkä ja hän oli varautunut siihen makkaratikulla ja pullolla. Ja kaa-ka kali Kaletus oli veneellänsä, paatillaan oli kuullut ihmekanteleesta ja lähtenyt hänkin etsimään sitä. Ja hän oli etsinyt sitä tuhansia vuosia. Ja hänkin oli aika iäkäs. Ja hänen nimensä oli muukalainen. Ja hän sanoi nimensä pikkupaatistaan. Ja hän sanoi, että olen, hän oli Kaletus.

Ja Kaletus tuli Pasi Anssin paattiin. Pasi Anssi kuhtui hänet sinne ja sanoi: minulla on ihmekantele, ja hän oli viemässä sitä toiseen saareen. Ja Kaletus tuli mukaan. Ja he lähtivät toista saarta kohti. Pasi Anssi ja Kaletus lähtivät ja ihmekanteleen viemään pois. Ja oli yö ja pitkä oli vielä matka ja tulivat myrskyyn. Isot aallot ja laineet heiluttivat paattia niin kovasti, että Kaletuskin meinasi lentää paatista pois syvään mereen.

Aamun valketessa aallot lakkasivat. Ja ihmettelivät minne aallot olivat heidät vieneet. Ja matkahan oli vasta puolessa välissä ja ruoka oli vähissä. Ja Kaletus ja Pasi Anssi yhdistivät ruokavarastonsa, ja niitä oli yhtäkkiä todella paljon. Oli mehua ja makkaraa ja oli mukeja. Mutta mukeja oli vähemmän, niinpä niitä oli säästeltävä. Ja semmoista monenlaista oli.

Ja oli taas kerran ilta. Niinpä laineet jälleen kerran kasvoivat taas. Mutta tällä kertaa heillä oli ankkuri ja sen he laittoivat veteen. Ja oli jälleen kerran pitkällä ilta, niinpä he menivät nukkumaan. Ja laineet kasvoivat kasvamistaan. Ja aamun valketessa isot laineet lipuivat jo kaukana. Niinpä he nostivat ankkurin ja matka jatkui jälleen kerran taas.

Ankkurin nostettua he alkoivat soutaa kohti toista saarta. Matkassa oli vielä kolmasosa jäljellä. Hetken kuluttua aurinko jo paistoi ja lämmin syksytuuli puhalsi. Ja sitten tuli jättihauki. Molskahti pinnan alta niin, että Kaletus kastui. Ja jättihauki teki isot aallot. Ja niin isot, että heidän laiva lähti eteenpäin, eikä heidän tarvinnut soutaa yhtään.

Ja maata tuli jo näkyviin. Niinpä he tiesivät, että olivat ihan lähellä. Mutta ihan pikkuisen oli vielä matkaa jäljellä. Eipä aikaakaan, kun vene jo töksähti rantaan, ja jättihauki oli jo poissa. Ja jättiaallotkin olivat jo kadonneet tuhkatuuleen. Niinpä he astuivat puatistaan pois. Mutta vielä oli matka pitkä kuitenkin, mutta lyheni askel askeleelta. Ja Väinämöisen tupa oli jo lähellä, mutta vielä oli pikkuinen matka ja siellä oli valot päällä.

Eipä aikaakaan, kun he olivat jo ovella ja talo vaikutti vanhalta. Ja he koputtivat. Ja oli jo ilta. Ja iäkäs ihminen aukaisi oven. Hän sanoi: tulkaa sisään, minulla on lämmintä teetä. Ja eipä aikaakaan, kun he olivat jo sisällä. Ja oli jo talvi vähän, kylmä tuuli puhalsi ja he joivat lämmintä teetä. Kun ilta oli jo pitkällä ja oli jo nukkumaanmenoaika ja iäkäs ihminen tarjosi heille yösijaa ja he suostuivat.

Ja eipä aikaakaan, kun he jo nukkuivat jo sikeää unta. Ja yöllä pakastui. Ja aamun valjetessa he lähtivät. Ja iäkkään ihmisen nimi oli Väinämöinen. Ja he lähtivät metsään ja sammuttipa Väinämöinen valot. Matka oli pitkä, mutta joka askeleelta lyhyempi. Mutta eipä aikaakaan, kun aurinko jo paistoi ja lämmin talvituuli puhalsi. Ja heillä oli lapio ja arkku ja myös kantele. Ja heti kun Väinämöinen näki sen, hän sanoi että tuo on minun tekemä, kun se oli Pasi Anssilla. Ja sitten Pasi Anssi sanoi, että meidän on tarkoitus haudata tämä ja minulla on arkku, jonne voimme laittaa sen ja haudata. Ja sitten jos joku löytää sen hän voi pitää sen. Ja Väinämöinen sanoi että se on hyvä idea.

Ja eipä aikaakaan, kun he olivat hyvän paikan lähellä, minne he voisivat haudata sen. Ja Pasi Anssi sanoi, että minulla on lapio, jolla voimme kaivaa kuopan kanteleelle. Eipä aikaakaan, kun kuoppa jo törrötti siinä ja multakasa oli vieressä ja he joivat mehua. Ja eipä aikaakaan, kun kantele oli jo kuopassa. Ja he rupesivat mättämään multaa päälle.

Kun ensimmäinen lapiollinen oli heitetty, he muistivat, että yksi kieli oli poikki. Ja Väinämöisellä oli yksi kieli. Niinpä he korjasivat yhden kielen, niinpä se vaikutti upouudelta. Niinpä he hautasivat kanteleen maan alle ja menivät Väinämöisen kotiin ja totesivat, että oli jo ilta. Ja he pelasivat shakkia ja Väinämöinen voitti. Ja ilta oli jo pitkällä jälleen kerran. Ja he menivät nukkumaan.

Ja aamun valjetessa Pasi Anssi ja Kaletus hyvästelivät Väinämöisen ja saivat läksiäislahjaksi kanteleen, joka oli pienempi kuin aiempi, jonka he hautasivat. Ja he lähtivät veneellään soutamaan ja he lähtivät kotiin. Ja eipä aikaakaan, kun matka oli jo puolivälissä ja koti jo näkyi ja sitten oli vain pikkuriikkisen matkaa ja he olivat jo kotiovella. Ja Kaletus jäi asumaan Pasi Anssin luokse. Ja he joivat nopeasti teen ja menivät nukkumaan. Loppu.

Tämän kuvan tekstivastine: (tyhjä tekstivastine)