Hyypän tärkein elinkeino on ollut jo usean sadan vuoden ajan maatalous, mikä on muokannut Hyypän maiseman nykyiseksi. Myös metsien hyödyntäminen on vaikuttanut maisemien muotoutumiseen. 1600-1800-luvuilla tervanpoltto oli tärkeä tulonlähde. Tervanpolton vähennyttyä Kauhajoelle perustettiin useita sahoja 1800-luvulla. 1950-60-luvuilla myös puusepänteollisuus oli vireää. Metsien koloaminen, hakkuut, tukkien uitot, sahat ja myllyt jättivät joksikin aikaa ihmisen jäljen maisemaan.

Ihminen hyödyntää luontoa

Ensimmäiset asukkaat olivat satunnaisia metsästäjiä ja kalastajia. He olivat riippuvaisia metsästä saamastaan ravinnosta, rakennusaineista ja polttopuusta. Metsästys- ja pyynti-ihmiset muuttivat usein löytääkseen paikkoja, joista saalista löytyy helposti. Heistä ei jäänyt juuri jälkiä metsäluontoon.

Paljon myöhemmin, kun ihminen oli alkanut elää maa- ja metsätaloudesta, hän alkoi muuttaa metsäluontoa pysyvästi. Hän sai yhä ravintoa, rakennusaineita ja polttopuuta metsästä, mutta alkoi myös raivata sitä viljelymaiksi ja asuinpaikoiksi. Jotta voisi elää pidempään samassa paikassa, piti pystyä viljelemään ruokansa. Toisaalta eränkäynti oli uudisasukkailla alkuvaiheessa vielä tärkeä tulonlähde. 1500-luvulla turkiskauppaa käytiin kruunun voutien ja muidenkin kanssa. Kauhajoella on metsästetty ainakin ilveksen, karhun, suden, ahman, ketun, näädän, saukon, soopelin ja oravan nahkoja. Lihaa saatiin hirvistä, metsäpeuroista ja metsäkanalinnuista. Ansoilla ja pauloilla pyydystettiin koppeloita, metsoja ja riekkoja. Metsästäjät ja kalastajat rakensivat usein metsästys- ja kalamajoja, mutta ne ovat aikojen saatossa hävinneet.

Kun uudisasukkaat asettuivat aloilleen ja raivasivat peltoa, alkoi syntyä kulttuurimaisemaa. Samoin kuin merestä kohoavat luodot suurenivat maankohoamisen myötä saariksi, syntyi kulttuurimaisemaa kuin metsämeren pieniä saaria. Samalla syntyi uudenlaisia elinympäristöjä, joihin asettui ihmisen työn tuloksia hyödyntäviä eliölajeja.

Metsää raivattiin pelloksi (1500–1600-luku)

Ensimmäiset Hyyppään asettuneet maanviljelijät kohtasivat eri maiseman kuin sen, jonka nyt näemme. Jokiuoma kiemurteli alimpana jokilaaksossa kuten nytkin. Säännöllisesti tulvivilla rannoilla kasvoi pusikkoa ja ruohoa. Rinteet olivat metsän peitossa.

Kun uudisasukasperhe asettui jokirantaan, se tarvitsi ruoan kasvattamiseksi pellon. Ihmiset kaatoivat vähän metsää ja polttivat kannot. Parhaista tukeista he rakensivat ehkä talon. Tuhka antoi ravinteita maaperään, jota saattoi viljellä muutaman vuoden. Hedelmällisimmät maat raivattiin ensin pelloksi. Siksi lehtoja ja reheviä lettoja on enää jäljellä varsin vähän. Maalaji vaikutti siihen, kuinka kauan samassa paikassa voitiin viljellä. Jos maalaji oli sovelias viljelyyn, pelto jäi pysyväksi. Jos ravinteet loppuivat, täytyi kasketa uusi pelto ja vanhat jätettiin laitumiksi. Vähitellen metsä taas kasvoi kaskipellolle, mutta meni kymmeniä vuosia ennen kuin samassa paikassa saattoi taas viljellä.

Tämä niin sanottu kaskiviljely oli tavallisin tapa raivata peltoa. Peltovilja oli kuitenkin jo 1600-luvun puolivälissä yleisempää kuin kaskivilja. Kaskiviljely päättyi 1600-luvun lopussa. Sen sijaan tavaksi tuli kytöviljely, soiden polttaminen pelloiksi.

Soita opittiin hyödyntämään kahdella tavalla: niittämällä heinää ja polttamalla kytöjä. Kauhajoen jokivarsien heinää kasvavat rantasuot raivattiin niityiksi. Erityisesti nevat kuten Kainasto, Harjanneva ja Lellava kelpasivat niityiksi. Kydön polttoa varten suo ojitettiin. Seuraavana vuonna suo raivattiin ja poltettiin. Kytöä viljeltiin muutama vuosi, sitten alueen annettiin levätä muutama vuosi ja taas kylvettiin. Kun ravinteet loppuivat, kytö jätettiin metsittymään ja paikalle kasvoi koivikko. Kaski- ja kytöviljely aiheuttivat myös metsäpaloja sinnekin, missä metsää ei aiottu polttaa. Kydön poltto tervasmetsän lähettyvillä oli erityisen riskialtista. Useilla käräjillä etsittiinkin syyllisiä Kauhajoen metsäpaloihin 1600-luvulla.

Kuva. Fredrik Ahlstedt: Matti kaskella, 1893. Maalauksen tyttö on tainnut työn lomassa käydä mustikassa. Pohtikaa, miksi taka-alalla näkyvissä koivuissa on tummia poikkiraitoja.

(Antellin kokoelmat, Kansallisgalleria/Ateneumin taidemuseo. Kuvaaja: Kansallisgalleria/Hannu Aaltonen)