Asutus ei lisääntynyt tasaisesti. Sota ja nälänhädät vähensivät ajoittain uudisasutusta. 1500-luvun lopussa ja 1600-luvun alussa ei nuijasodan ja katojen vuoksi rakennettu paljoakaan. Vasta 1600-luvun puolivälin jälkeen uudisrakentaminen pääsi kunnolla vauhtiin. Suomi (joka oli tuolloin Ruotsin osa) oli jaettu lääneihin ja tänne muuttamista tuettiin, sillä se merkitsi verotuloja.

Kaskeaminen alkoi menettää merkitystään ja loppui 1600-luvun lopulla kokonaan. Se kulutti paljon metsää ja aiheutti metsäpaloja. Sen sijaan yleistyi kytöviljely, mikä tarkoittaa, että suota poltettiin viljelymaaksi metsän sijaan. Suoniityiltä myös korjattiin heinää karjalle. Tervanpoltto oli tärkeä tulonlähde. (Lue lisää Elinkeinot –osiosta)

Kotieläimet olivat tärkeä osa maanviljelyä. Tilojen lähipellot ja -niityt aidattiin, ja muu maa oli yhteislaidunta. Tulvaniityiltä saatiin erityisen paljon hyvälaatuista heinää. Niittyjen reunoilla oli latoja. Heinämiehet nukkuivat ladoissa, ja suuremmilla tiloilla oli myös erityisiä luhtamajoja heinänkorjuuajan majoitukseen.

Asutuksen levittäytyessä tarvittiin hevoskärryillä ajettavia teitä. Viljelijät rakensivat tiet ja pitivät ne kunnossa. Kosteisiin paikkoihin pantiin puita tai kiviä, jotta niiden yli saattoi ajaa kärryillä. Kuninkaan määräyksestä 1680-luvulla Kauhajoen, Ilmajoen ja Karijoen talonpoikien yhteistyönä rakennettiin tie Kristiinankupunkiin. Tiestä tuli tärkeä ja paljon käytetty kauppatie.

Kuva: Werner Holmberg: Maantie Hämeessä, 1860. (Helsingin yliopiston talletus, Kansallisgalleria/ Ateneumin taidemuseo. Kuvaaja: Kansallisgalleria, Hannu Aaltonen.)