Mieleeni on jäänyt muutama vuosi sitten Helsingin Sanomista lukemani tutkimustulos: jopa kolmasosa parikymppisistä nuorista kokee elämänsä merkityksettömäksi. Vaikka olin havainnut merkkejä ilmiöstä lähipiirissäni, tutkimustulos oli mielestäni silti yllättävä – elämmehän ajassa, jossa elintaso on moninkertaistunut viimeisen sadan vuoden aikana ja ihmisen mahdollisuudet elää omannäköistä elämää ovat paremmat kuin ikinä. Tarkemmin pohdittuani en kuitenkaan ole enää niin yllättynyt. Sadan vuoden aikana on nimittäin moni muukin asia muuttunut kuin elintaso. 

Nykyihminen kyhjöttää kaupungin kuplassa kaukana luonnosta, erossa modernin elämän luonnolle aiheuttamista tuhoista. Vaikka emme näekään suurinta osaa ahneutemme seurauksista, moni kuitenkin varmasti ymmärtää, ettei elämäntapamme voi jatkua samanlaisena. Eläminen tavalla, joka tuhoaa lopulta myös itsemme, ei ole merkityksellistä. 

Nykytilanteeseen on päädytty luultavasti siksi, ettei luonnon tuomaa merkityksellisyyttä ole helppoa havaita. Tätä kuvastaa Antti Hyryn Maantieltä hän lähti -novellikokoelman (1958) samanniminen novelli, jossa päähenkilö lähtee etsimään parempaa elämää. Novellissa päähenkilö kokeilee kaikenlaista: hän esimerkiksi kasvaa niin suureksi, että on lopulta maailmankaikkeuttakin suurempi. Joka kerta hän päätyy kuitenkin samaan tilanteeseen: hän jää yksin, koska maailmankaikkeutta suurempana tai pienempänä hän lakkaa olemasta olemassa. Päähenkilön tavoin ihmiskuntammekin on lähtenyt etsimään parempaa elämää kauempaa, kun olemme erkaantuneet luonnosta ja luoneet modernin yhteiskuntarakenteen. Vaikka olemme saavuttaneet paljon, kuten kehittäneet merkittäviä teknologisia innovaatiota, olemme samalla päätyneet elämään merkityksettömältä tuntuvaa elämää. Novellin päähenkilö kuitenkin löytää merkityksellisyyden, sillä hän päättää palata taloonsa ja oivaltaa, että jo hänen entinen elämänsä lähellä luontoa oli merkityksellistä. 

Ehkäpä luonnon tärkeyttä on vaikeaa ymmärtää sen takia, että teknologisen kehityksen myötä ihminen on päässyt ikään kuin luonnon yläpuolelle. Vielä sata vuotta sitten suuri osa ihmisistä asui länsimaissakin maaseudulla ja kasvatti ruokansa itse. Ihmisten toimeentulo oli suoraan riippuvainen luonnon hyvinvoinnista, sillä vain elinvoimainen luonto tuotti satoa. Teknologian kehittymisen myötä elintasomme ei ole enää suoraan riippuvainen luonnosta. Voimme elää kaupungissa suojassa luonnon oikuilta, eikä ruoan loppumisesta tarvitse huolehtia. Oikeastaan voimme nykyisin jopa hallita luontoa esimerkiksi muokkaamalla maastoa sekä geenimanipuloimalla kasveja ja eläimiä. Meistä on tullut kuin Hyryn novellin päähenkilö, joka kasvaa luontoa suuremmaksi ja on sitä vahvempi. Ei ole ihme, ettei ihminen enää pidä luontoa tärkeänä, koska koemme voivamme elää ilman sitä. Onkin loogista ajatella, että tällainen elämä, jossa ihminen on vahva ja luonnosta riippumaton, olisi merkityksellistä, koska tällöin ihmisen tiellä on vähemmän ongelmia, vähemmän vaaroja ja vähemmän pelättävää.

Todellisuudessa ihminen ei kuitenkaan voi olla riippumaton luonnosta. Olemme osa ekosysteemiä – yksi laji muiden joukossa. Tämän ristiriidan tuomaa merkityksettömyyden tunnetta kokee myös runon puhuja Jyrki Kiiskisen Sillä ei ole nimeä -runokokoelman (1990) runossa ”Mihin joutuivat unistani suhina ja sirkat”. Runon puhuja eli ennen onnellista elämää mutta ei koe elämäänsä nyky-yhteiskunnassa enää merkitykselliseksi: ”Jokin merkitys unohtui kun rakensimme / maailman uudelleen.” Hän harmittelee, kuinka hän kokee elävänsä ”kiven sisässä”, ja kaipaa sen sijaan luontoon. 

Ehkäpä luonnosta niin tärkeän elämän merkityksellisyydelle tekeekin se, että luonnossa ihminen voi kokea olevansa osa jotain itseään suurempaa – osa maailmanjärjestystä. Luonnon kiertokulku on jatkuvaa, ja on merkityksellistä edistää omilla toimilla tätä jatkuvuutta. Lähellä luontoa ihminen havaitsee konkreettisesti myös elämän rajallisuuden, mikä on tärkeää: harva kokee merkityksellisenä elämän, jossa millään ei ole mitään väliä. Luonnon rajallisuutta voi kuitenkin olla vaikea huomata ”koneitten ryteikön” saartamana, kuten runossa kuvaillaan. Voimme vaivatta kuluttaa kuplassamme muualla tuotettuja hyödykkeitä, eikä elämäntapamme vaikutus luontoon näy välittömästi. Kaiken lisäksi on lohdutonta, että oman käytöksen muuttamisella ei edes olisi suurta vaikutusta ympäristöön, koska kaikki muut jatkaisivat yhä luonnonvarojen ylikulutusta. 

Epätoivo ei kuitenkaan ole syy luovuttaa. Jokainen voi olla omassa elämässään kuin Hyryn novellin päähenkilö ja palata lähelle luontoa. Ajatus siitä, ettei ihmisen tarvitse olla jotain luontoa suurempaa, on itse asiassa varsin lohdullinen, sillä tällöin ihminen voi kokea olevansa riittävä juuri omana itsenään, luontokappaleena. Voimme myös tehdä valintoja, jotka eivät tuhoa maapalloa vaan auttavat säilyttämään sen. Vallanhimoisen ihmiskunnan vakuuttaminen tästä ei ole helppoa. Silti jokaisen yksilön asenteilla ja toiminnalla on merkitystä, koska lopulta koko ihmiskunta koostuu vain yksittäisistä ihmisistä. Tämä tarjoaakin merkityksettömyyttä potevalle kaupungin kulkijalle mahdollisuuden kokea elämänsä aidosti merkitykselliseksi – mahdollisuuden kokea, että on omalta osaltaan pelastamassa luontoa.