Muutin Kuopioon lääkäriopintojeni perässä. Asuntovälittäjän mukaan kaupungissa on asuntopulaa eli asuntoja ei riitä kaikille, joten joutuisin asumaan jonkun kanssa samassa asunnossa.
Lähdimme välittäjän kanssa kohti kerrostaloa, jossa on asuntoja, joihin voi muuttaa. Huomasin heti, että siellä on yksi lääkäriopiskelija, joten muutinkin sinne. Jonkinaikaa talossa asuttuani huomasin, ettei hän koskaan esitellyt itseään, muutakuin "Nimettömänä", joten päättelin ettei hänellä ollut nimeä. Keskustelimme opinnoista ja sain selville, että hän on edelleen ensimmäisen vuoden opiskelija, koska hänellä ei tosiaan ole sitä nimeä.
Lemmikkinä nimettömällä on kissahevonen, joka syö kuin hevonen eli ihan järjettömiä määriä, liikuntaakin tarvitsee ainakin kuusi kertaa päivässä. Naapurissamme asuu kaksi rikollista, terapeutti ja kukkaihmisiä. Naapureiden kukat ovat olleet kovalla käsittelyllä, kun kissahevosemme on käynyt milloin syömässä ja milloin muuten vain tuhoamassa niitä.
Rikollisuutta ei onneksi juurikaan ole ollut, taustoistani voin sanoa sen verran, että olen myös poliisi yhdeltä ammatiltani, joten saan heidät kiinni alta aikayksikön. Alussa kuitenkin oli pieniä varkauksia, kun en ollut sopeutunut tilanteeseen ja jätin tavaroitani rappuun kissahevoselta suojaan.

Aikaa kului ja vuodet vieri, olin juuri valmistumassa lääkäriksi, kun saimme tiedon, että nimettömälle olisi nimi tiedossa. Tämän kuultuaan hän sanoi minulle, että voisi ottaa sen vastaan, mutta näin ei kuitenkaan ole, joten hän jäi nimettömäksi. Kaikkien yllätykseksi hän kuitenkin jollain ilveellä pääsi valmistumaan yliopistosta lääkärinä samaan aikaan minun kanssa, joten pidimme yhteiset valmistujaiset. Erikoistumisjakso alkoi ja kuinka ollakaan, olimme samalla jaksolla opiskelemassa samaa alaa eli neurokirurgiaa. Teimme yhdessä kaiken ja saimme hyväksi luettua aikaisempaa tietoamme peruskoulusta ja lukiosta, joten valmistuimme kolmessa vuodessa normaalin kuuden vuoden sijaan eli siis opintoja oli yhteensä takana vain yhdeksän vuotta, normaalin kahdentoista vuoden sijaan, joka tuntui aika hullulta.

Työllistyimme KYSillä, minä lasten neurologian puoella, nimetön aiuisten, mutta kumminkin näimme työpaikan kahvihuoneessa ja kotona.
Naapurimme ei oikein pitäneet ajatuksesta, että samassa talossa asuu kaksi nuorta lääkäriä, mutta tottuivat siihe kumminkin ajan kanssa. Jäimme sille tiellemme ja täällä asumme nykyäänkin, samassa osoitteessa, samojen naapureiden kanssa. Elämä on suht onnellista, varastelut on loppuneet teraputin ansiosta, rapussa on aina raikas tuoksu kukkakappiaan takia ja piha on putarhurin käden jäljen jälkeen sisiti.