Taustatietoa antiikin Kreikan draamasta
Sanotaan, että kreikkalaiseen teatteriin liittyy neljä erikoispiirrettä, jotka on tunnettava, jotta voi ymmärtää näytelmiä paremmin.
1) Mytologia
Antiikin mytologia oli erityisesti tragedioiden pohjana, mutta näkyy myös muissa draaman lajeissa. Antiikin kreikan kulttuurissa on heroistisen mytologian piirteitä: sankarit ovat ihmismäisiä hahmoja. Luontoa myös runollistetaan. Herokset surmaavat ihmisiä pelottaneita olioita, joten mytologia on luonteeltaan optimistista. Klassisen antiikin mytologia taas siirtyy kohti pessimismiä. Tällöin jumalat ovat sadistisiakin vallankäyttäjiä suhteessa ihmisiin: tragedioissa on usein kyse tästä. Esimerkiksi Aiskhyloksen Kahlittu Prometheus -tragedia kuvaa Zeusta lähinnä sadistina.
2) Polis (kaupunkivaltio)
Teatteri oli kiinteä osa polista. Näytelmissä käsiteltiin tärkeitä, suuria asioita: vapaiden mieskansalaisten tuli demokratian aikana osallistua näytöksiin. Esimerkiksi Aiskhyloon Persialaiset (v. 472 eKr) liittyy ajankohtaiseen sotatilanteeseen. Vuonna 480 eKr persialaiset hyökkäsivät Ateenaan ja tuhosivat sitä. Kreikkalaiset kuitenkin onnistuivat tuhoamaan persialaisten laivastoa Salamiin taistelussa. Persialaiset-näytelmä kertoo siitä, kuinka tämä tieto otettiin vastaan Persian hovissa, eli kyseessä ei ole mytologinen teksti. Näistä ajoista katsotaan alkaneen Kreikan klassinen kausi ja sitä myötä demokratian ja teatterin kukoistuksen aika. Aiskhyloksen kerrotaan osallistuneen ratkaiseviin taisteluihin persialaisten kanssa ja Sofokleen johtaneen Kreikan voitonjuhlissa poikakuoroa. He olivat siis tärkeitä henkilöitä yhteisössä muutenkin kuin draamojen kirjoittajina.
3) Synkretia (samanaikaisuus, yhteenkietoutuneisuus)
Kreikkalainen teatteriesitys hyödynsi kaikkia taidemuotoja tarpeen mukaan: se oli kokonaistaideteos. Taiteet itsenäistyivät omiksi lajeikseen vasta myöhemmin. On totuttu ajattelemaan, että antiikin aikaan esimerkiksi kirjallisuuden päälajit alkoivat hahmottua kirjoitetussa muodossa. Kuitenkin esimerkiksi runous ja draama kietoutuivat yhteen. Yksinkertaisimmillaan tämä näkyy siinä, että repliikit noudattivat tiettyä (runo)mittaa, eivät siis olleet luonnollisen puheen kaltaisia.
4) Agon (kilpailu)
Teatterikin kehittyi juuri kilpailun vuoksi. Esimerkiksi dionysiajuhlien draamakilpailussa oli hyvin tarkat säännöt. Tämä oli tyypillistä koko tuolloiselle yhteiskunnalle ja johti hyvin pitkälle edenneeseen kehitykseen.
Lähde: Teatterihistorian pääpiirteet - antiikista renessanssiin. FT Timo Kallinen. Luentosarja, Tampereen yliopisto, 2004. Muistiinpanojaan vapaasti referoi Laura Mäkelä.
1) Mytologia
Antiikin mytologia oli erityisesti tragedioiden pohjana, mutta näkyy myös muissa draaman lajeissa. Antiikin kreikan kulttuurissa on heroistisen mytologian piirteitä: sankarit ovat ihmismäisiä hahmoja. Luontoa myös runollistetaan. Herokset surmaavat ihmisiä pelottaneita olioita, joten mytologia on luonteeltaan optimistista. Klassisen antiikin mytologia taas siirtyy kohti pessimismiä. Tällöin jumalat ovat sadistisiakin vallankäyttäjiä suhteessa ihmisiin: tragedioissa on usein kyse tästä. Esimerkiksi Aiskhyloksen Kahlittu Prometheus -tragedia kuvaa Zeusta lähinnä sadistina.
2) Polis (kaupunkivaltio)
Teatteri oli kiinteä osa polista. Näytelmissä käsiteltiin tärkeitä, suuria asioita: vapaiden mieskansalaisten tuli demokratian aikana osallistua näytöksiin. Esimerkiksi Aiskhyloon Persialaiset (v. 472 eKr) liittyy ajankohtaiseen sotatilanteeseen. Vuonna 480 eKr persialaiset hyökkäsivät Ateenaan ja tuhosivat sitä. Kreikkalaiset kuitenkin onnistuivat tuhoamaan persialaisten laivastoa Salamiin taistelussa. Persialaiset-näytelmä kertoo siitä, kuinka tämä tieto otettiin vastaan Persian hovissa, eli kyseessä ei ole mytologinen teksti. Näistä ajoista katsotaan alkaneen Kreikan klassinen kausi ja sitä myötä demokratian ja teatterin kukoistuksen aika. Aiskhyloksen kerrotaan osallistuneen ratkaiseviin taisteluihin persialaisten kanssa ja Sofokleen johtaneen Kreikan voitonjuhlissa poikakuoroa. He olivat siis tärkeitä henkilöitä yhteisössä muutenkin kuin draamojen kirjoittajina.
3) Synkretia (samanaikaisuus, yhteenkietoutuneisuus)
Kreikkalainen teatteriesitys hyödynsi kaikkia taidemuotoja tarpeen mukaan: se oli kokonaistaideteos. Taiteet itsenäistyivät omiksi lajeikseen vasta myöhemmin. On totuttu ajattelemaan, että antiikin aikaan esimerkiksi kirjallisuuden päälajit alkoivat hahmottua kirjoitetussa muodossa. Kuitenkin esimerkiksi runous ja draama kietoutuivat yhteen. Yksinkertaisimmillaan tämä näkyy siinä, että repliikit noudattivat tiettyä (runo)mittaa, eivät siis olleet luonnollisen puheen kaltaisia.
4) Agon (kilpailu)
Teatterikin kehittyi juuri kilpailun vuoksi. Esimerkiksi dionysiajuhlien draamakilpailussa oli hyvin tarkat säännöt. Tämä oli tyypillistä koko tuolloiselle yhteiskunnalle ja johti hyvin pitkälle edenneeseen kehitykseen.
Lähde: Teatterihistorian pääpiirteet - antiikista renessanssiin. FT Timo Kallinen. Luentosarja, Tampereen yliopisto, 2004. Muistiinpanojaan vapaasti referoi Laura Mäkelä.