4. Teatteri antiikin Kreikassa
Draamatekstien juuret ovat antiikissa
Voidaan sanoa, että ihmisten esittämää taidetta on ollut jossain muodossa olemassa jo aivan historian alkuhämäristä saakka. Puhutaan esimerkiksi niin sanotuista yhteiskunnallisista leikeistä, jotka liittyvät varhaisten yhteisöjen maatalouskulttuurien tärkeisiin tapahtumiin. Tällaisista juhlista, joissa ihmiset esittivät erilaisia rooleja, on lopulta tultu kohti järjestäytynyttä teatteritoimintaa. Ensimmäiset kirjoitetut draamatekstit ovat peräisin juuri antiikin Kreikasta.
Myös Kreikassa teatterin synty liittyy tärkeisiin kulttuurisiin tapahtumiin: Dionysos-jumalan kunniaksi järjestettyyn dionysiajuhlaan. Dionysos oli ainakin sadonkorjuun, viinin ja hedelmällisyyden jumala; juhlat olivat varsin railakkaita. Ensimmäisen (dokumentoidun?) dionysian järjesti Thespis, 534 eKr. Juhla kesti seitsemän päivää, joista viitenä nähtiin teatteriesityksiä. Pääjuhla ja sitä myötä esitykset sijoittuivat Ateenaan, tai ainakaan muualta ei ole säilynyt tietoja asiasta. Tapahtuma oli kuitenkin vuoden tärkein panhelleeninen juhla - se siis tunnettiin kreikkalaisen kulttuurin vaikutuspiirissä laajalti. Kukoistuskauttaan - ainakin teatterin näkökulmasta - dionysia nautti klassisella kaudella (n. 480-330 eKr). Vanhin tunnettu näytelmä on tragedia Persialaiset (Aiskhylos).
Dionysiajuhliin kuului näytelmäkilpailu, jossa oli kolme sarjaa: tragedia, komedia ja satyyrinäytelmä, joka muistuttaa lähinnä farssia. Jo tässä nähdään antiikin Kreikan tärkein anti tulevalle teatterihistorialle: tuolloin määriteltiin draaman lajit, joiden tuli noudattaa hyvin tarkasti tiettyjä sääntöjä. Tragediat esimerkiksi olivat viisinäytöksisiä, jotta niihin saatiin rakennettua mahdollisimman koskettava draaman kaari. Päähenkilön tuli olla jalosukuinen ja hyväluontoinen, jotta katsoja voisi paremmin samaistua hänen kokemaansa tuskaan. Komediassa taas naurunalaiseksi tuli saattaa typerä, ilkeä tai alhaista syntyperää oleva henkilö.
Aristoteles kiteytti kirjallisuuden sääntöjä Runousoppi-teoksessaan 300-luvulla ennen ajanlaskun alkua, muutamien vuosisatojen perinteen jälkeen siis. Draamaa käsittelevästä osuudesta on säilynyt vain tragedian "säännöstö". Sen käsitteisiin tutustutaan tarkemmin, kun harjoitellaan Sofokleen näytelmää Kuningas Oidipus Epidauroksen teatteriretkeä varten.
Sofokles on menestyneimpiä kreikkalaisia näytelmäkirjailijoita monella mittarilla. Hän voitti Dionysos-juhlien näytelmäkilpailun yli 20 kertaa. Vielä yli 2500 vuoden jälkeen hänen tekstejään luetaan ja esitetään. Varsinkin Kuningas Oidipus (Paksujalka) on erityisen taitavasti rakennettu tragedia, joka on vaikuttanut psykologiseen draamaan valtavasti. Näytelmällä on myös muutama jatko-osa, joista Antigonea pidetään yhtenä eniten vaikuttaneista poliittisista draamoista. Antigone on Oidipuksen (ja tämän äidin) tytär.
Komedioiden kirjoittajista on syytä tuntea Aristofanes (n. 445-385 eKr). Hän on niin sanotun vanhan attikalaisen komedian tärkein edustaja ja ainoa, jolta on säilynyt kokonaisia näytelmiä. Näistä tunnetuimpia ovat Linnut, Pilvet ja Lysistrate.
Käsitteistöä: (tutkitaan tarkemmin, kun harjoitellaan näytelmäkatkelmia esitettäviksi)
dramaturgia - draaman kaari
hamartia
peripeteia
katharsis
Lähde: Teatterihistorian pääpiirteet - antiikista renessanssiin. FT Timo Kallinen. Luentosarja, Tampereen yliopisto, 2004. Muistiinpanojaan vapaasti referoi Laura Mäkelä.
Myös Kreikassa teatterin synty liittyy tärkeisiin kulttuurisiin tapahtumiin: Dionysos-jumalan kunniaksi järjestettyyn dionysiajuhlaan. Dionysos oli ainakin sadonkorjuun, viinin ja hedelmällisyyden jumala; juhlat olivat varsin railakkaita. Ensimmäisen (dokumentoidun?) dionysian järjesti Thespis, 534 eKr. Juhla kesti seitsemän päivää, joista viitenä nähtiin teatteriesityksiä. Pääjuhla ja sitä myötä esitykset sijoittuivat Ateenaan, tai ainakaan muualta ei ole säilynyt tietoja asiasta. Tapahtuma oli kuitenkin vuoden tärkein panhelleeninen juhla - se siis tunnettiin kreikkalaisen kulttuurin vaikutuspiirissä laajalti. Kukoistuskauttaan - ainakin teatterin näkökulmasta - dionysia nautti klassisella kaudella (n. 480-330 eKr). Vanhin tunnettu näytelmä on tragedia Persialaiset (Aiskhylos).
Dionysiajuhliin kuului näytelmäkilpailu, jossa oli kolme sarjaa: tragedia, komedia ja satyyrinäytelmä, joka muistuttaa lähinnä farssia. Jo tässä nähdään antiikin Kreikan tärkein anti tulevalle teatterihistorialle: tuolloin määriteltiin draaman lajit, joiden tuli noudattaa hyvin tarkasti tiettyjä sääntöjä. Tragediat esimerkiksi olivat viisinäytöksisiä, jotta niihin saatiin rakennettua mahdollisimman koskettava draaman kaari. Päähenkilön tuli olla jalosukuinen ja hyväluontoinen, jotta katsoja voisi paremmin samaistua hänen kokemaansa tuskaan. Komediassa taas naurunalaiseksi tuli saattaa typerä, ilkeä tai alhaista syntyperää oleva henkilö.
Aristoteles kiteytti kirjallisuuden sääntöjä Runousoppi-teoksessaan 300-luvulla ennen ajanlaskun alkua, muutamien vuosisatojen perinteen jälkeen siis. Draamaa käsittelevästä osuudesta on säilynyt vain tragedian "säännöstö". Sen käsitteisiin tutustutaan tarkemmin, kun harjoitellaan Sofokleen näytelmää Kuningas Oidipus Epidauroksen teatteriretkeä varten.
Sofokles on menestyneimpiä kreikkalaisia näytelmäkirjailijoita monella mittarilla. Hän voitti Dionysos-juhlien näytelmäkilpailun yli 20 kertaa. Vielä yli 2500 vuoden jälkeen hänen tekstejään luetaan ja esitetään. Varsinkin Kuningas Oidipus (Paksujalka) on erityisen taitavasti rakennettu tragedia, joka on vaikuttanut psykologiseen draamaan valtavasti. Näytelmällä on myös muutama jatko-osa, joista Antigonea pidetään yhtenä eniten vaikuttaneista poliittisista draamoista. Antigone on Oidipuksen (ja tämän äidin) tytär.
Komedioiden kirjoittajista on syytä tuntea Aristofanes (n. 445-385 eKr). Hän on niin sanotun vanhan attikalaisen komedian tärkein edustaja ja ainoa, jolta on säilynyt kokonaisia näytelmiä. Näistä tunnetuimpia ovat Linnut, Pilvet ja Lysistrate.
Käsitteistöä: (tutkitaan tarkemmin, kun harjoitellaan näytelmäkatkelmia esitettäviksi)
dramaturgia - draaman kaari
hamartia
peripeteia
katharsis
Lähde: Teatterihistorian pääpiirteet - antiikista renessanssiin. FT Timo Kallinen. Luentosarja, Tampereen yliopisto, 2004. Muistiinpanojaan vapaasti referoi Laura Mäkelä.
Taustatietoa antiikin Kreikan draamasta
Sanotaan, että kreikkalaiseen teatteriin liittyy neljä erikoispiirrettä, jotka on tunnettava, jotta voi ymmärtää näytelmiä paremmin.
1) Mytologia
Antiikin mytologia oli erityisesti tragedioiden pohjana, mutta näkyy myös muissa draaman lajeissa. Antiikin kreikan kulttuurissa on heroistisen mytologian piirteitä: sankarit ovat ihmismäisiä hahmoja. Luontoa myös runollistetaan. Herokset surmaavat ihmisiä pelottaneita olioita, joten mytologia on luonteeltaan optimistista. Klassisen antiikin mytologia taas siirtyy kohti pessimismiä. Tällöin jumalat ovat sadistisiakin vallankäyttäjiä suhteessa ihmisiin: tragedioissa on usein kyse tästä. Esimerkiksi Aiskhyloksen Kahlittu Prometheus -tragedia kuvaa Zeusta lähinnä sadistina.
2) Polis (kaupunkivaltio)
Teatteri oli kiinteä osa polista. Näytelmissä käsiteltiin tärkeitä, suuria asioita: vapaiden mieskansalaisten tuli demokratian aikana osallistua näytöksiin. Esimerkiksi Aiskhyloon Persialaiset (v. 472 eKr) liittyy ajankohtaiseen sotatilanteeseen. Vuonna 480 eKr persialaiset hyökkäsivät Ateenaan ja tuhosivat sitä. Kreikkalaiset kuitenkin onnistuivat tuhoamaan persialaisten laivastoa Salamiin taistelussa. Persialaiset-näytelmä kertoo siitä, kuinka tämä tieto otettiin vastaan Persian hovissa, eli kyseessä ei ole mytologinen teksti. Näistä ajoista katsotaan alkaneen Kreikan klassinen kausi ja sitä myötä demokratian ja teatterin kukoistuksen aika. Aiskhyloksen kerrotaan osallistuneen ratkaiseviin taisteluihin persialaisten kanssa ja Sofokleen johtaneen Kreikan voitonjuhlissa poikakuoroa. He olivat siis tärkeitä henkilöitä yhteisössä muutenkin kuin draamojen kirjoittajina.
3) Synkretia (samanaikaisuus, yhteenkietoutuneisuus)
Kreikkalainen teatteriesitys hyödynsi kaikkia taidemuotoja tarpeen mukaan: se oli kokonaistaideteos. Taiteet itsenäistyivät omiksi lajeikseen vasta myöhemmin. On totuttu ajattelemaan, että antiikin aikaan esimerkiksi kirjallisuuden päälajit alkoivat hahmottua kirjoitetussa muodossa. Kuitenkin esimerkiksi runous ja draama kietoutuivat yhteen. Yksinkertaisimmillaan tämä näkyy siinä, että repliikit noudattivat tiettyä (runo)mittaa, eivät siis olleet luonnollisen puheen kaltaisia.
4) Agon (kilpailu)
Teatterikin kehittyi juuri kilpailun vuoksi. Esimerkiksi dionysiajuhlien draamakilpailussa oli hyvin tarkat säännöt. Tämä oli tyypillistä koko tuolloiselle yhteiskunnalle ja johti hyvin pitkälle edenneeseen kehitykseen.
Lähde: Teatterihistorian pääpiirteet - antiikista renessanssiin. FT Timo Kallinen. Luentosarja, Tampereen yliopisto, 2004. Muistiinpanojaan vapaasti referoi Laura Mäkelä.
1) Mytologia
Antiikin mytologia oli erityisesti tragedioiden pohjana, mutta näkyy myös muissa draaman lajeissa. Antiikin kreikan kulttuurissa on heroistisen mytologian piirteitä: sankarit ovat ihmismäisiä hahmoja. Luontoa myös runollistetaan. Herokset surmaavat ihmisiä pelottaneita olioita, joten mytologia on luonteeltaan optimistista. Klassisen antiikin mytologia taas siirtyy kohti pessimismiä. Tällöin jumalat ovat sadistisiakin vallankäyttäjiä suhteessa ihmisiin: tragedioissa on usein kyse tästä. Esimerkiksi Aiskhyloksen Kahlittu Prometheus -tragedia kuvaa Zeusta lähinnä sadistina.
2) Polis (kaupunkivaltio)
Teatteri oli kiinteä osa polista. Näytelmissä käsiteltiin tärkeitä, suuria asioita: vapaiden mieskansalaisten tuli demokratian aikana osallistua näytöksiin. Esimerkiksi Aiskhyloon Persialaiset (v. 472 eKr) liittyy ajankohtaiseen sotatilanteeseen. Vuonna 480 eKr persialaiset hyökkäsivät Ateenaan ja tuhosivat sitä. Kreikkalaiset kuitenkin onnistuivat tuhoamaan persialaisten laivastoa Salamiin taistelussa. Persialaiset-näytelmä kertoo siitä, kuinka tämä tieto otettiin vastaan Persian hovissa, eli kyseessä ei ole mytologinen teksti. Näistä ajoista katsotaan alkaneen Kreikan klassinen kausi ja sitä myötä demokratian ja teatterin kukoistuksen aika. Aiskhyloksen kerrotaan osallistuneen ratkaiseviin taisteluihin persialaisten kanssa ja Sofokleen johtaneen Kreikan voitonjuhlissa poikakuoroa. He olivat siis tärkeitä henkilöitä yhteisössä muutenkin kuin draamojen kirjoittajina.
3) Synkretia (samanaikaisuus, yhteenkietoutuneisuus)
Kreikkalainen teatteriesitys hyödynsi kaikkia taidemuotoja tarpeen mukaan: se oli kokonaistaideteos. Taiteet itsenäistyivät omiksi lajeikseen vasta myöhemmin. On totuttu ajattelemaan, että antiikin aikaan esimerkiksi kirjallisuuden päälajit alkoivat hahmottua kirjoitetussa muodossa. Kuitenkin esimerkiksi runous ja draama kietoutuivat yhteen. Yksinkertaisimmillaan tämä näkyy siinä, että repliikit noudattivat tiettyä (runo)mittaa, eivät siis olleet luonnollisen puheen kaltaisia.
4) Agon (kilpailu)
Teatterikin kehittyi juuri kilpailun vuoksi. Esimerkiksi dionysiajuhlien draamakilpailussa oli hyvin tarkat säännöt. Tämä oli tyypillistä koko tuolloiselle yhteiskunnalle ja johti hyvin pitkälle edenneeseen kehitykseen.
Lähde: Teatterihistorian pääpiirteet - antiikista renessanssiin. FT Timo Kallinen. Luentosarja, Tampereen yliopisto, 2004. Muistiinpanojaan vapaasti referoi Laura Mäkelä.