6. Antiikin Kreikan hallintomalleja
Ateenan demokratia
Arkontit korvaavat kuninkaan
Ateena oli yhdistänyt Attikan niemimaan ja noussut sen johtoon. Perintökuninkuus oli loppunut viimeistään 683 eKr. ja sen jälkeen todellista valtaa käyttivät kolme arkonttia ja entisten arkonttien muodostama aatelisten vanhimpainneuvosto eli areiopagi.
Kansankokous
Kansankokous eli ekklesiaan saivat osallistua kaikki täysivaltaiset miespuoliset kansalaiset. Ongelmaksi muodostui pientalonpoikien ajautuminen velkaorjuuteen. Tämä vähensi myös hopliittien eli raskaasti aseistettujen jalkaväkisotilaiden määrää. Hopliitit olivat juuri talonpoikia eli Ateenassa oli yleiseen asevelvollisuutteen perustuva armeija.
Timokratia
500-luvun lopulla eKr. arkontti Solon kielsi velkaorjuuden ja rajoitti aatelin valtaa. Poliittiset oikeudet ja sotapalveluksen luonne määräytyi tämän jälkeen varallisuuden mukaan. Järjestelmästä käytetään nimitystä timokratia.
500 neuvosto
Seuraavien hallitsijoiden harjoittama hallinto ja aktiivinen ulkopolitiikka loivat edellytykset kaupan ja käsityön menestykselle ja taloudelliselle vauraudelle. 500-luvun alussa eKr. Ateena jaettiin 10 alueeseen (fyle), joista kustakin vuosittain arvottiin 50 edustajaa 500 neuvostoon (bule), jolle tuli tärkeitä hallinnollisia tehtäviä ja se valmisteli päätöksiä. Varsinaisesti valta oli kansankokouksella. Sotilaallista johtoa edustivat strategit (1/fyle).
Ostrakismos
Kansankokous saattoi ostrakismos-äänestyksellä karkottaa 10 vuodeksi demokratialle vaarallisina pidetyt henkilöt. Ekklesiaan eivät saaneet osallistua muulta tulleet kreikkalaiset tai ulkomaalaiset eli metoikit. Orjat olivat vailla oikeuksia. Orjia oli yhä enemmän, koska niitä saatiin sotien avulla ja taloudellinen vaurastuminen mahdollisti niiden ostamisen.
Ateenan demokratian periaatteet (e-Opin e-Pookki 2-kirjan materiaalia)
Ateenan demokratian periaatteet
Kansankokous, viidensadan neuvosto ja virkamiehet muodostivat Ateenan demokratian toimielimet. Näistä kolmesta kansankokous oli tärkein. Tämän lisäksi Ateenan demokratiaan kuului tiettyjä toimintatapoja, joiden avulla pyrittiin varmistamaan se, ettei valta keskity liikaa jollekulle yksittäiselle henkilölle.
Kansankokous käytti valtaa Ateenassa. Se päätti kaikista asioista, niin suurista kuin pienistä, oli kyse sitten sotaan lähdöstä tai torikaupasta käytettävistä painoyksiköistä. Ateenasta puhuttaessa käytetään nimitystä suora eli välitön demokratia: ne joilla vallan katsottiin olevan, käyttivät sitä itse suoraan ja välittömästi. Osallistumisoikeus oli syntyperäisellä (syntynyt Ateenassa ja molemmat vanhemmat ateenalaisia) miehellä, joka oli täyttänyt 18 vuotta. Kahden vuoden sotapalvelus aiheutti sen, että käytännössä mies saattoi osallistua kansankokoukseen vasta 20-vuotiaana. Kansankokous kokoontui säännöllisesti 40 kertaa vuodessa. Kokouksessa käsiteltävät asiat oli määritelty laissa.
Osallistujille maksettiin palkkio, jotta köyhimmätkin saattoivat tulla kansankokoukseen. Päätöksenteko tapahtui keskustelemalla sekä äänestämällä (käsiä nostamalla). Jokainen sai käyttää puheenvuoron varallisuudesta ja asemasta riippumatta, eikä puheoikeuden rajoittamista pidetty suotavana. Kuten Sokrates asian ilmaisi, keskusteltaessa yleisistä asioista:
”kuka tahansa (kansankokouksen osallistuja) sai puhua - oli hän sitten seppä, suutari, kauppias, merikapteeni, rikas tai köyhä, hyvästä perheestä tai huonosta”.
Tämä oli tärkeä asia, sillä orjien laajasta käytöstä huolimatta suurin osa ateenalaisista miehistä ansaitsi elantonsa maanviljelijöinä (Ateenan demokratia koski myös Ateenan kaupunkivaltiota ympäröivät alueet), käsityöläisinä, kauppiaina tai merimiehinä. Lopullinen päätöksenteko tapahtui äänestämällä käsiä nostamalla. Jotta äänestystulos olisi ollut pätevä, kansankokouksessa piti olla vähintään 6000 osallistujaa (kaikkiaan 40 000 syntyperäisestä ateenalaismiehestä).
Viidensadan neuvosto oli toinen toimielin. Kansankokous valitsi keskuudestaan sen jäsenet. Neuvostoon tuli valituksi 50 jäsentä kustakin kaupunkivaltion alueelta. Valinta tapahtui arvannoston avulla. Ateenassa katsottiin, että jokainen mies oli kykenevä ja halukas hoitamaan valtion asioita esimerkiksi toimimalla neuvoston jäsenenä.
Neuvoston tehtävänä oli asioiden valmistelu kansankokousta varten sekä kansankokouksen päätösten toimeenpano ja valvonta. Neuvosto toimi vuoden ajan. Kunkin jäsenen toimikaudet oli rajattu kahteen: ateenalaismies saattoi olla neuvoston jäsenenä ainoastaan kaksi kertaa elämänsä aikana. Neuvosto valitsi keskuudestaan oman johtajan, joka johti neuvostoa päivän kerrallaan. Neuvoston lisäksi kansankokous valitsi keskuudestaan virkamiehet hoitamaan erinäisiä tehtäviä. Samoin kuin neuvoston osalta, ateenalaiset katsoivat, että jokainen mies oli kykenevä toimimaan virkamiehenä, oli hän sitten rikas tai köyhä. Kuten aikalainen asian ilmaisi:
”(virkamiehenä toimiminen) ei edellyttänyt esi-isiä, jotka olisivat toimineet kenraaleina, vaan riitti, että mies ansaitsi jokapäiväisen leipänsä toimimalla kauppiaana tai soutajana laivastossa”.
Eräänlaisena virkamiehenä on pidettävä myös henkilöä, jonka kansankokous saattoi sodan ajaksi valita strategiksi, Ateenan sotilasjohtajaksi tai valtionjohtajaksi. Perikles oli tunnetuin strategi. Hänet valittiin yli 30 vuoden ajan vuodeksi kerrallaan johtamaan Ateenaa. Tarkoituksena oli se, että neuvostoa johtavat johtajat, neuvoston jäsenet sekä virkamiehet vaihtuivat säännöllisin väliajoin toisaalta siksi, että mahdollisimman moni syntyperäinen ateenalaismies pääsi kyseiseen asemaan; toisaalta siksi, ettei valta keskittynyt liiaksi kenenkään yksityisen henkilön käsiin.
Virkoja antiikin Kreikassa
Ateenan demokratian merkitys myöhemmälle ajalle
Ateenassa suhtauduttiin erittäin epäluuloisesti siihen mahdollisuuteen, että yksittäinen neuvoston jäsen tai virkamies saattoi käyttää asemaansa oman henkilökohtaisen edun ajamiseen tai jollakin yksilöllä katsottiin yksinkertaisesti olevan liikaa valtaa. Molempia pidettiin rikoksena. Näitä henkilöitä varten oli ostrakismoksena tunnettu järjestelmä. Jos jonkun katsottiin syyllistyneen kyseiseen rikokseen, kansankokous saattoi äänestämällä erottaa hänet, karkottaa maanpakoon 10 vuodeksi tai jopa tuomita kuolemaan. Äänestettäessä kuka tahansa kansankokouksen jäsen saattoi kirjoittaa haluamansa nimen ja tuomion ruukunsirpaleisiin. Riittävästi ääniä saaneelle langetettiin tuomio.
Ateenalaiset omaksuivat ajatuksen, jonka mukaan jokaisella miehellä, rikkaalla tai köyhällä, oli yhtä suuri osallistumisoikeus päätettäessä kaupunkivaltiota koskevista asioista. He katsoivat, että laki oli sama kaikille. Kuten edellä todettiin, Ateenan demokratia hävisi 300-luvulla eaa. Tämän jälkeen palattiin takaisin harvainvaltaan. Yhteiskunnallinen valta oli harvojen käsissä myös seuraavina vuosisatoina, perustui se sitten syntyperään, omaisuuteen tai yksittäisten henkilöiden väkivaltaiseen vallankäyttöön.
Vasta 1700-luvun jälkipuoliskolla Euroopassa haluttiin muutos harvainvaltaan. Aikalaiset kohdistivat katseensa antiikin Ateenaan ja sen demokratiaan. 1700-luvun lopun ajattelijoita kiinnosti näkemys, jonka mukaan ihmiset olivat yhdenvertaisia lain edessä ja heillä oli samanlaiset mahdollisuudet osallistua yhteisistä asioista päättämiseen.
Ateenan ja nykydemokratian yhteneväisyyksiä
- Laki on kaikille sama sosiaalisesta
asemasta riippumatta. - Työnjako kansankokouksen ja
500 neuvoston välillä muistuttaa länsimaista mallia. - Kansankokouksella ylin päätäntävalta
- Julkisessa virassa olevalla rajatut
toimikaudet, kuten nykyisin presidentillä. - Aseman väärinkäytöstä rangaistaan.
Sparta
Spartiaatit ja periookit
Sparta oli kasvanut viiden kylän ympärille. Laajan alueen puolustaminen vaati sotilaallisen valmiuden kasvattamista. Sparta ei sijainnut kukkulalla kuten muut kaupunkivaltiot ja myös sen takia sen puolustaminen oli vaikeampaa. Täysivaltaisia kansalaisia olivat doorilaiset eli spartiaatit. Ympärillä asujat olivat perioikkeja, jotka maksoivat veroja. Maata viljelivät maaorjat eli helootit (spartalaisten alistamia muita kreikkalaisia).
Sotilasyhteiskunta
Väestöryhmien välit olivat vihamielisiä ja spartiaattien oli tehostettava sotilaallista voimaansa, tämä johti sotilasyhteiskuntaan. Pojat kasvatettiin pienestä pitäen sotilaiksi (agoge eli spartalainen yhteiskasvatus). Tärkeintä oli ruumiinkunto, kurinalaisuus ja uskollisuus valtiolle.
Kaksi kuningasta
Muodollisesti Spartan johdossa oli kaksi kuningasta, mutta valtaa heillä oli vain sotatilanteessa. Todellinen valta oli kansankokouksella (apella) ja vanhimpain neuvostolla eli gerusialla. Siihen kuului 2 kuningasta ja 28 yli 60-vuotiasta johtavien sukujen edustajaa. Lisäksi viisi eforia käyttivät rajatonta valtaa. He olivat vuodeksi vaaleilla virkaansa valittuja virkamiehiä.
Sotilasmahti
Sparta valloitti alueita ja nousi 500-luvulla eKr. Peloponnesoksen niemimaan mahtavimmaksi valtioksi ja Kreikan johtavaksi sotilasmahdiksi. Siitä tuli myöhemmin Ateenan pahin kilpailija kisassa Kreikan alueen johtavan valtion asemasta.