Kekri on sadonkorjuun ja vuoden vaihteen juhla.

Sadonkorjuun aikaan on Suomessa noudatettu aiemmin monia perinteitä. Maanviljelyksestä on saatu ruokaa koko vuoden tarpeiksi ja niinpä kasvukauden päättävä sadonkorjuu on ollut suuren juhlan aikaa. Koska Suomessa ruokaa voi kasvattaa ulkona vain keväästä syksyyn, täytyi pitkän talven varalle osata säilöä oikein. Jyvät koottiin laareihin jyväaittaan, nauriit ja muut juurekset maakuoppaan, karja tuotiin laitumilta kotiin ja syysteurastuksia tehtiin, jotta liha voitiin suolata tai laittaa makkaroiksi. Kekrillä ei alkuun ollut vakituista päivämäärää, vaan kukin maatalo juhli sitä sen mukaan, miten työt saatiin valmiiksi. Monilla paikkakunnilla kekriä vietettiin monta päivää peräkkäin, aina talo kerrallaan.

Kekrinä juhlitaan siis sadonkorjuun ja siihen liittyvien töiden päätökseen saamista. Juhlassa on ollut tapana syödä ja juoda ylenpalttisesti. Niin pyrittiin ennen vanhaan takaamaan, että seuraavasta satovuodesta tuli runsas. Kenellekään ei saanut jäädä nälkä, sillä se olisi merkinnyt laihaa satovuotta. Syötiin monia hyviä ruokia kuten lammaspaistia, kotitekoisia makkaroita, juureksia, puuroja ja tuoretta leipää.

Ennen nykyisiä kalentereita oli luontevaa aloittaa uusi vuosi siitä, mihin edellinen satovuosi päättyi. Kekrinä juhlittiin yhden vuodenkierron päätöstä ja seuraavan alkamista. Kekrinä leikittiin, laulettiin, pyörittiin piiriä ja kerrottiin tarinoita. Kekrijuhlinnan pyörteissä nuoret löysivät myös toisiaan ja syntyi uusia pariskuntia.

Kekrinä oli tapana, että nuoret pukeutuivat kekripukiksi ja kekrittäriksi. Kekripukilla oli yllään nurinpäin käännetty turkki ja tuohinaamari. Turkkiin oli saatettu ripustaa erilaisia kapistuksia, ja sarvina pukilla oli lusikat, kapustat tai keritsimet. Kekrittäret puolestaan olivat päästä varpaisiin valkoisiin pukeutuneita naisia, saattoivatpa kasvotkin olla peitetyt valkoisella harsolla tai paperilla. Kekrinä saattoi myös mies pukeutua naisen vaatteisiin ja päinvastoin.

Kekripukki ja kekrittäret kiersivät talosta taloon pyytäen kestitystä. Koska kenellekään ei saanut kekrinä jäädä nälkä, kestittiin kekripukkia ja kekrittäriä taloissa yleensä hyvin. Jos ei talo meinannut tarjota herkkuja, saattoivat vieraat uhata esimerkiksi uunin rikkomisella. Siis: kestitystä tai kepponen. Kekripukki saattoi myös kysellä talon väeltä, onko sadonkorjuuhun liittyvät työt tehty ajallaan. Esimerkiksi: ”Onko jo pellavat kehrätty?” Kekripukki varmisteli näin, että talossa oli tehty kaikki työt tavan mukaan, jotta juhlaa voitiin viettää hyvillä mielin ja tulevasta talvesta selvittäisiin.

Kekripukin ja kekrittärien lisäksi ihmiset uskoivat kekrinä liikkeellä olevan myös näkymättömiä hahmoja, nimittäin esi-isiä. Maanviljely ja maatilanhoito ovat ylisukupolvisia töitä. Ihmiset ajattelivat, että maa jota he viljelevät ja tila, jolla he asuvat, kuuluvat esi-isille. Uskottiin, että kekrinä suvun vainajat tulevat katsomaan, onko paikat pidetty kunnossa. Eräs selitys kekripukiksi ja kekrittäreksi pukeutumiselle on juuri esi-isien liikkeellä olo. Ei ollut soveliasta henkien vierailuhetkinä ihmisten lähteä liikkeelle muuta kuin ”hengiksi pukeutuneina”.

Esi-isien uskottiin suojelevan maitaan, jos heidät pidettiin tyytyväisinä. Siksi kekrinä esi-isille katettiin ruuat pöytään ja heille lämmitettiin sauna. Kekrinä liikuskelevien esi-isien joukossa saattoi olla myös levottomia, kenties pahantahtoisiakin vainajia. Ei-tervetulleiden vieraiden pitämiseksi loitolla oli tärkeää polttaa tulia. Ennen vanhaan valoja olivat päreet ja soihdut. Kekrinä on myös tavattu polttaa lyhtyä, joka tehtiin kovertamalla nauris. Sen sisään laitettiin lampaanrasvaan kastettu tikku palamaan. Lyhtyä kutsuttiin kitupiikiksi johtuen siitä, että se oli valonlähteenä melko heikko.

Lähde tiivistetty tekstistä: https://kekri.fi/opetusaineisto/kekriteksti-ja-tehtavat/