1960-luvulla, kun bluesista ja rock'n rollista oli selvästi eriytynyt rock, monet taiteilijat halusivat monipuolistaa rock-ilmaisuaan.
Samaan aikaan nousussa oli hippiliike, jolle oli erityisen tärkeässä roolissa amerikkalainen folk-musiikki. Hippiliikkeen ja rock-kulttuurin ympärillä pyörivät myös vahvasti huumeet ja 60-luvulla suosittuja olivat erityisesti LSD-tripit ja amfetamiini.
Myös äänitystekniikka studioissa kehittyi ja erilaisia uusia efektejä voitiin käyttää, esim. soittaa äänityksiä takaperin, hidastaa, nopeuttaa yms.
Psykedeelisen rockin pääpiirteitä ovatkin mm. särökitarat, bluestyyliset soolot, teknologian hyödyntäminen, tahallaan tulkinnanvaraiset sanoitukset, pitkät soolot, paljon tilaa tunnelman luomiselle. Psykedeelisen rockin päätunnetila on kuitenkin jossain määrin melankolinen.
Myös Ravi Shankarin länsimaisen läpimurron myötä intialainen klassinen musiikki soittimistoineen ja raga-asteikkoineen oli suosittu osa psykedeelistä rockia.

Tunnetut bändit lähtivät laajentamaan omaa musiikillista ilmaisuaan ja bändit, kuten The Beatles, The Rolling Stones ja The Beach Boys olivat psykedeelisen rockin pioneereja.

Tässä esimerkkinä The Beatlesin Tomorrow never knows, jossa on käytetty sitaria, erilaisia muokattuja efektinauhoja sekä hieman surrealistisia sanoituksia.