Suuri haaste minkä tahansa aineen opettajalle on uuden tiedon ilmaiseminen oppilaille niin, että se on esitetty oppilaille ymmärrettävällä tavalla (Jaakkola ym. 2013, 331; Ward & Ayvazo 2016, 194). Opettajan laaja tietopankki valuu hukkaan, jos se yritetään tarjota oppilaille muodossa, jota he eivät pysty käsittelemään. Esimerkiksi alakoululaisille ei kannata lähteä vaikkapa paritanssituntien aikana liikkeelle pään ja sormien oikeaoppisesta asennosta tai ryhdin kauniista kannattelusta, vaan keskittyä ikäluokalle ja taitotasolle sopivampiin osa-alueisiin kuten miten musiikin rytmiä kuunnellaan tai miten totutaan olemaan normaalia lähempänä toista ihmistä.

Tämän, niin kuin monen muunkin ongelman ratkaisu on ajatuksella tehty tuntisuunnitelma, ja tätä korostettiin myös Keljonkankaan harjoittelun aikana. Suunnitteluvaiheessa opettaja käy läpi muun muassa tunnin rakenteen ja järkevät toimintatavat, kunkin osion tavoitteet, palautteen antamisen, opetettavien asioiden ydinkohdat ja ohjeistuksen, mallisuoritusten tarpeellisuuden, mahdolliset käytännön ongelmat ja niiden ratkaisut (Jaakkola ym. 2013, 291-295, 331, 332-333; Palomäki 2009, 71). Näin tunnin aikana tapahtuvat asiat on jo ennalta pureksittu ja ajankäyttö maksimoitu. Suunnitelman ei kuitenkaan kannata olla täysin lukkoon lyöty, vaan siinä tarvitsee olla pelivaraa odottamattomien tilanteiden tapahtuessa, jolloin opettajan kyky soveltaa tilanteessa kuin tilanteessa on ratkaisevassa osassa.

Liikuntatunnin ohjeiden ja palautteen antamisessa korostuu lajien ydinkohtien opettaminen, jotka opettaja oman asiantuntijuutensa perusteella etsii kustakin lajista. Tämä korostui myös Keljonkankaalla; opettajan tulee aina tehdä itselleen selväksi, mitkä ovat kunkin lajin olennaiset ja huomioitavat asiat, joita hän pyrkii kunkin tunnin aikana opettamaan, jotta hän pystyy paitsi opettamaan ne selkeästi, myös huomioimaan, tapahtuuko oppilaiden tekemisessä oikeita asioita ja oivalluksia. Ydinkohtia ei kannata olla kuin muutama ja niitäkin ripotellaan oppilaille vähitellen, sillä uutta taitoa opittaessa jo kahteen asiaan yhtä aikaa keskittyminen on vaikeaa ja monelle jopa mahdotonta (Jaakkola ym. 2013, 331-332).

Sen lisäksi, että opettaja osaa ohjeistaa oppilaita mahdollisimman tehokkaasti, on myös opettajan omalla olemuksella ja käytöksellä vaikutusta oppimiseen (Palomäki 2009, 58-59). Varsinkin aloittavan opettajan huomio tunnin aikana keskittyy pääosin omaan esiintymiseen, äänenkäyttöön ja tunnista selviytymiseen. Vasta sitten, kun opettaja on tarpeeksi itsevarma luokan edessä, pystyy hän kiinnittämään huomiota oppilas-opettaja -vuorovaikutukseen, yksittäisten oppilaiden taitojen kehittämiseen ja täsmäpalautteen antamiseen sekä soveltamaan tilannetta oppimisen kannalta optimaaliseksi. Pedagogisen ajattelun muokkaaminen enemmän oppilaslähtöiseksi onnistuu vasta, kun nämä osa-alueet ovat arkipäivää ja tämä puolestaan lisää oppilaiden motivaatiota. (Palomäki 2009, 70.)

Opettaja päättää, tekeekö hän liikuntatunnin tavoitteista läpinäkyviä oppilaille; sanallistaako opettaja joka kerta, mitä kussakin liikkeen vaiheessa tulisi tapahtua, mikä on teoria tämän leikin takana ja miten jonotus toimikaan vai toteutetaanko taidon oppiminen ns. huomaamatta antamalla oppilaiden omien oivallusten ohjata oppimista. Molemmissa tavoissa on puolensa ja opettajan tuleekin kehittää taito huomata, milloin kannattaa käyttää mitäkin tapaa. Niin sanotulla piilo-opetussuunnitelmalla tarkoitetaan tuntisuunnitelmissa ylös kirjoittamattomia kasvatus- ja oppimistavoitteita, jotka eivät usein suoranaisesti liity liikunnanopetukseen (Jaakkola ym. 2013, 289). Tällaisia ovat esimerkiksi jonottamisen opettelu tai ohjeiden kuunteleminen sovitulla tavalla. Piilo-opetussuunnitelmankin tavoitteet vaativat kuitenkin usein alussa opettajan sanallistamista, mutta oppilaiden tottuessa toimintatapoihin muuttuvat ne automaatioiksi ja oletusarvoisiksi asioiksi.