Riistä minulta leipä jos tahdot,
vie vaikka ilma jota hengitän, mutta
älä vie nauruasi.

Älä ota pois ruusua
jonka minuun sinkosit kuin keihään,
älä vettä joka äkkiä
purskahtaa ilosi keskeltä,
älä matkaan saattamaasi
hopealainetta.

Taisteluni on rankkaa,
joskus palaan silmät väsyneinä
katselemasta maailmaa
joka ei ota muuttuakseen,
mutta kun astun sisään,
naurusi rientää minua vastaan,
nousee taivaisiin ja avaa
kaikki elämän portit.

Anna synkimmällä hetkelläkin
naurusi singota ilmoille,
ja jos näet vereni tahraavan
katukivet, naura silloinkin,
sillä naurusi on minun käsissäni
kuin vastateroitettu miekka.

Naura yölle,
päivälle ja kuulle,
naura saaremme
kiemuraisille kujille,
naura tälle kömpelykselle
joka rakastaa sinua,
mutta kun avaan silmäni
ja suljen ne taas,
kun askeleeni etääntyvät
ja lähestyvät jälleen,
epää minulta leipä, ilma,
valo ja kevät,
mutta älä nauruasi milloinkaan:
ilman sitä en voi elää.

- Pablo Neruda -
Los versos del Capitán (WSOY)