Vuoren kiireheltä lapsi juoksi,
äidin luoksi riensi hän,
lausui katsahtaen ilosilmin
- Nähnyt olen taivaan maan.

-Mitä haastelet mun pienoiseni,
mitä maasta kaukaisest´?
Missä näit sä autuaitten maailman?
Sano, kultaomenain!

-Kotopellon kalliolla seisoin.
koillisehen katselin.
Siellä näin mä sinertävän nummen,
ihanaisen hongiston.

- Kohos kunnas ylös hongistosta,
paistoi päivä kunnahal
ja sen kultakukkulalle juoksi
kultasannoitettu tie.

- Tämän näin ja poveani poltti,
kyynel juoksi poskellein,
enkä ymmärtänyt miksi itkin
- mutta näinhän taivahan!

- Ei, mun lapsein,
tuolla ylähällä ompi pyhäin kaupunki,
kaunis, kirkas , kultahohtavainen,
siellä istuin jumalan.

- Ei, vaan tuolla missä ilman rannal
kaukametsä häämöttää,
siellä ompi maja miekkosien,
siellä pyhäimiesten maa.

 Löysin tämän erikoisen version äitini runovihkosta, johon oli sota-aikana kopioinut monenlaisia runoja.