Siirto-opiskelijana oleminen on ollut minulle monella tapaa rankka mutta samalla kasvattava kokemus. Aloitin kolmannen vuoden luokanopettajaopinnot Jyväskylässä tilanteessa, jossa suurin osa muista opiskelijoista oli jo löytänyt oman paikkansa, ystäväpiirinsä ja vakiintuneet toimintatapansa. Itse puolestani tulin ikään kuin valmiiseen ryhmään ulkopuolisena. Tietyn porukan puuttuminen on tehnyt arjesta ajoittain yksinäistä, ja uusien ystävien löytäminen on tuntunut haastavalta, kun muut ovat jo ehtineet muodostaa omat verkostonsa opintojen alkuvaiheessa.

Oulussa opintojen suunnittelu ja toteutus tuntuivat selkeiltä ja loogisilta. Tiesin lähes aina, mitä minun tuli tehdä seuraavaksi, ja opintopolku eteni johdonmukaisesti. Jyväskylässä taas olen kokenut joutuneeni selviytymään monista asioista yksin. Apua on kyllä tarjottu, mutta usein tuntuu siltä, ettei kukaan oikeastaan osaa vastata siirto-opiskelijan erityiskysymyksiin. Siirto-opiskelijoita ei huomioida samalla tavalla kuin opintonsa alusta asti samassa yliopistossa aloittaneita, mikä lisää tunnetta siitä, että olen se järjestelmän väliinputoaja.

Arki on ollut hyvin hektistä. Opintojen ohella teen töitä ympäri vuoden, ja samalla pyrin huolehtimaan parisuhteestani, seitsemän kuukauden ikäisestä koiranpennustamme sekä omasta fyysisestä ja henkisestä jaksamisestani. Vaikka kokonaisuus on ajoittain kuormittava, olen ylpeä siitä, että opinnot ovat silti sujuneet ihan hyvin. Kandi etenee kivasti, ja mulla on ihan huippupari, jonka kanssa työskentely on tosi helppoa. Olen onnistunut löytämään Jyväskylästä muutaman ystävän, joiden kanssa arki tuntuu jo huomattavasti kevyemmältä.

Suurin epäoikeudenmukaisuuden kokemus liittyy kuitenkin harjoitteluun. Oulussa suorittamani toinen harjoittelu sekä siihen kuuluva kurssi olivat yhteensä 10 opintopisteen laajuiset, mutta niistä ei myönnetty edes osittaista hyväksilukua Jyväskylän OA2-harjoitteluun, joka on laajuudeltaan vain 8 opintopistettä. Tämä herättää kysymyksen siitä, kuinka yhdenvertaisesti eri yliopistojen suorituksia arvioidaan. On vaikea ymmärtää, miksi jo suoritettu ja hyväksytty harjoittelu ei voi tulla huomioiduksi edes osittain. Asia on saanut minut pohtimaan laajemminkin, onko Suomessa mahdollista, että eri yliopistoista valmistuu eritasoisia ja erilailla pätevöityneitä luokanopettajia, mikäli harjoitteluiden vastaavuutta ei tunnisteta tai tunnusteta. Tuntuukin siltä, että kyseessä ei ole vain yksittäisen opiskelijan kokemus, vaan mahdollinen rakenteellinen epäkohta, johon olisi tärkeää kiinnittää huomiota myös valtakunnallisella tasolla.

Vaikka harjoitteluun liittyvä tilanne tuntuu edelleen hieman epäreilulta, olen päättänyt yrittää suhtautua siihen mahdollisuutena oppia lisää. Olen lähes niellyt tappioni asian suhteen, vaikka pieni harmitus edelleen jää. Onneksi loppukevääksi minua odottaa ihana luokka ja ohjaava opettaja, joiden kanssa pääsen kehittämään omaa opettajuuttani. Juuri tällaiset kokemukset muistuttavat siitä, miksi alun perin hakeuduin alalle.

Kaikesta huolimatta voin todeta, että elämä sujuu pääasiassa hyvin. Siirto-opiskelijuus on opettanut joustavuutta, sinnikkyyttä ja kykyä toimia epävarmuuden keskellä. Vaikka matka ei ole ollut täysin mutkaton, olen oppinut luottamaan omaan pärjäämiseeni ja siihen, että vaikeuksien keskeltä voi löytyä myös uusia mahdollisuuksia.