19.3.2019

Haluan tulla kuulluksi ja nähdyksi.

Toistuvasti huomaan haluni tulla kuulluksi ja nähdyksi läheisissä ihmissuhteissa. Jos toinen on ymmärtänyt sanomiseni väärin tai kuullut väärin, haluan korjata väärinymmärryksen.
Jos saan palautetta, että puhun liikaa, alan kiinnittämään huomiota hiljaa olemiseen ja toisinaan pelkään puhuvani liikaa. Toisaalta jos olen hiljaa, tulee tunne, että minut tulkitaan väärin, esim. etten ole kiinnostunut tai minulla ei ole mielipidettä aiheeseen.

Ison perheen lapsena kuulluksi tulemista tai oikeammin sen puutetta olen pelännyt. Mielipiteen kertojia on useampia ja pelko siitä, että jää paitsioon, saa toimimaan agressiivisemmin puheessa ; korottaa ääntä, puhuu nopealla tempolla, ikään kuin kilpaillen ajan kanssa, että ehtii sanoa sanottavansa.

Ahdistun tai koen joskus vaikeaksi jos keskustellessa toinen osapuoli jatkuvasti sanoo "välisanoja" liian tiheään, esim. ahaa, niimpä, tai Yhym ja nyökyttelee. Alan keskittymään oman asiani sijasta siihen ja sitten huomaan ärsyyntyväni siitä. Pidän enemmän jos toinen kuuntelee sujuvasti, ehkä silloin tällöin osoittaa jollain kysymyssanalla tarkennusta tai nyökkää kuuntelemisen merkiksi. Helppoa on yleensä jutella parhaiden ystävien kanssa. Ehkä niissä väärinymmärretyksi tulemisen pelko on pienempi ja ne ihmiset tietävät ne hyvät ja huonot puolet. Joskus kyllä huomaan, että kuuntelen huonosti miestäni, koska saatan ns. etukäteen ajatella mistä hän puhuu, ja jos hän kertookin jotain muuta, se saattaa mennä ohi. Myönnän kyllä hänelle kuitenkin auliisti jos olen ollut huono kuuntelija ja pyydän kertomaan jotain asioita uusiksi. Yleensä kuitenkin kuuntelen tarkasti ja pyrin vastavuoroisesti puhumaan asioista niin, että hän ymmärtää minun kuunnelleen häntä.

23.3

Muutamia mieleenjääneitä vuorovaikutustilanteita vuosien varrelta:

Isälläni on tapana esittää mielipiteensä ja asiansa voimakkaasti. Toki hän osaa myös olla hyvin diplmaattinen tarpeen vaatiessa mm. kuntayhtymien ja valtuustojen kokouksissa, mutta lastensa kanssa keskustellessa diplomatia rakoilee herkemmin. Muistan sanoneeni joskus hänelle, että kanssasi on vaikea keskustella ja antaa asioiden vuoropuhella, koska mielestäni tämä ei ole keskustelu, jossa tasapuolisesti saadaan oma kanta/mielipide esiin, vaan hän pitää monologia miten asiat ovat. Hän tyrmää tietoisesti tai tiedostamattaan sanallisesti ja ilmeillään toisen osapuolen näkökulmat tai ainakin osan siitä. Tästä tulee vuorovaikuttajan epävarma ja ristiriitainen olo.

Olen syntymälahjana saanut (joutunut vastaanottamaan?) tällaista tapaa keskustella ja joka kerran, kun huomaan itse tekeväni samaa tyrmäämistä, kun keskustelen mieheni kanssa, tekee mieli huutaa päällimäiseksi, että oikeasti en halua olla tällainen. Onneksi olen saanut monta uutta mahdollisuutta ja meidän keskinäiset keskustelut ovat kehittyneet mielestäni parempaan päin jatkuvasti; osaan antaa paremmin tilaa hänen ajatuksilleen ja kyselemällä päästä sisälle hänen maailmaan.

Tasapuolisuuden nimessä kirjoitan myös mitä hyvää olen oppinut isäni kanssani keskustellessa ja toimiessa. Hän osaa olla vakuuttava, esiintyä ja kertoa selväsanaisesti mitä ajattelee. Keskustellessaan ihmisten kanssa, hän osaa ottaa huomioon, kysellä ja kuunnella. Hän on muuttunut vuosien aikana ja keskinäiset keskutelumme ovat nykyään tasapainoisempia kuin aiemmin.

Työpaikkani järjesti vuosia sitten esiintymiskoulutusta tukemaan työtä. Ohjaajat tulivat Esiintymistaidon Akatemialta (Johannes Lahtela ja Ilkka Tyynelä) ja heidän kanssaan tehdyt harjoitteet jäivät mieleen hyvin. Keskityimme läsnäoloon, kuunteluun ja puhe tempoon. Omana itsenä oleminen tilanteessa kuin tilanteessa on tärkeää. Se vangitsee huomion ja kiinnostaa. 
En enää valitettavasti muista, mitä palautetta itse sain tilanteista, mutta ei ainakaan jäänyt mitenkään epäonnistunut tai epämukava olo.

Kysyin työkavereilta, mitä he pitivät koulutuksesta. Hauskana sekä esiintymishaluisena tyyppinä tunnettu työtoverini vastasi, että ei oikein pitänyt ja osannut arvostaa koulutusta. Hän oli kuulemma saanut palautetta, että olisi parempi, jos ei koko ajan olisi jokin rooli päällä. Omasta mielestään hänellä ei ollut rooli päällä. Hän osaa imitoida hyvin erilaisia puhetyylejä ja aksentteja sekä tietämäni mukaan on hakeutunut useampaan otteeseen teatterialalle, koskaa pitää esiintymisestä. Otaksun, että hänen jatkuva hauskuuttaja rooli ei purrut ohjaajiin eikä yksinkertaisesti tuntunut aidolta.

Vuorovaikutuksessa tärkeimpiin tekijöihin lukeutuu aitous. Jos se puuttuu, saattaa jäädä tunne, että en loppujen lopuksi ymmärtänyt yhtään mitään. Miettiessäni monia kohtaamiani ihmisiä, tunnustan, että en taida varsinaisesti tuntea tätä ihmistä ollenkaan. En osaa sanoa, kummalla on jatkuvasti jokin rooli päällä, minulla vai toisella osapuolella. Sieltä ei ole kuitenkaan aito ihminen päässyt näyttäytymään ja tunteminen on jäänyt hyvin pintapuoliseksi. Tässä tilanteessa ensisijaisesti tulee katsoa peiliin ja miettiä, olinko oma itseni vai näyttelinkö roolia, jonka uskoin toisen osapuolen haluavan nähdä?

10.4

Jatkan vielä hetken edellisen kerran kirjoituksesta, jossa käsittelin rooleja ja aitoutta. Ensimmäisellä luennolla puhuttiin paljon kasvotyöstä ja kohtaamisesta. Ihmisillä on tapana mukautua sosiaaliseen tilanteeseen normeja vastaavalla tavalla. Itsekin toimin siis useimmissa tilanteissa odotetulla ja hyväksyttävällä tavalla. Mikäli tästä normista poikkeaisi, saattaisi tapahtua kasvojen menettäminen. Voin yrittää pelastaa tavalla tai toisella kasvoni, tai vastapuoli pyrkii korjaamaan tilannetta. Huumorilla kuittaaminen on yksi kasvojen pelastamisen mekanismi, jota näkee usein. Toinen tapa, jota usein kohtaa on anteeksipyytely tai omien heikkouksien luettelu ennen toimintaa. Tällainen selittely on hyväksyttävää ja sanallistaa epävarmuutta. Tämä antaa signaalin ehkä toiselle ihmiselle rohkaista ja kannustaa toimintaa, vaikka tilanne jännittäisi. Huomaan itse tekeväni tätä selontekoa uusissa ja oudoissa tilanteissa. Menin aikuisten telinevoimistelukurssille viime vuonna ja voi sitä jännitystä ja selityksen määrää. Onneksi en ollut ainoa selittelijä. Tuntui hassulta huomata, että kerrot ohjaalle, jolle tilanne ei varmasti ole uusi, että en ole pitkään aikaan tehnyt tällaista ja koskaan en nuorempanakaan osannut tuota temppua, saatikka nyt. Aikuisten toimintaa ohjaavat normit ja arvot sekä sisältä päin opitut mallit, miten kohtaa tilanteisiin liittyviä tunteita. Tällaiset roolit saattavat olla mekanisimi, jolla ihminen suojelee itseään kasvojen menettämiseltä tai häpeältä. Toisaalta nämä roolit ovat ehkä tunteiden hallintaan liittyvä suodatin keino: en anna tunteiden näkyä tai kuulua liikaa, minä kontrolloin niitä. On tervettä aikuisen toimintaa osata suodattaa tunteita ja hallita niitä mutta toisaalta niiden liiallinen peittely saattaa myös kärjistyä ja alkaa ahdistamaan. Ihmisten aitous liikkuu jossain näiden sosiaalisten odotuksien ja omien todellisten tunteiden ja ajatusten ilmaisun välissä. Aitous ei olekaan helppoa. Mistä tiedän, että tunnen oikeasti näin vai onko tämä ympäristön odotusta, kuinka kuuluu tuntea sekä toimia?

Läsnäolo

Olen ollut tilanteessa, jossa kerron syvääluotaavasti kuulumisiani ystävälleni. Huomaan muutaman minuutin kuluttua, että hän touhuaa samalla niitä näitä ja yhtäkkiä tuntuu kovin merkityksettömältä kertoa mitään, koska tuntuu, että toinen ei kuuntele vaikka on hiljaa. Saattaa olla tuttua? Tai olen syömässä ystävien kanssa ja joku kaivaa puhelimen esille, vastaa whatsapp viesteihin jatkuvasti, ottaa snapchattia ja selostaa sinne ruokalistaa tai ottaa täydellistä otosta instagram tililleen. Keskustelu jää toissijaiseksi ja tuntuu, että jokainen on omassa somekuplassaan - ainakin hetken. Onneksi usein tilanne muuttuu ja päästään keskittymään läsnäoloon, puhumiseen ja kuuntelemiseen sekä ruuasta nauttimiseen. Aika usein kuitenkin puhelin keskeyttää. Sehän on sallittua. Entä jos sitä vertaa todelliseen tilanteeseen? Kesken ruokailun siirryt toiseen pöytään vaihtamaan kuulumisia tuolle ja tälle, kaivat kameralaukun ja teet valokuvaustöitä? Se saattaisi olla sosiaalisesti hieman kyseenalaisempaa. Toinen asia, joka tuli tästä mieleeen on kommunkointi somessa: viesti luettu mutta ei vastausta. Voitko todellisessa elämässä jättää vastaamatta kysymykseen, jos ystävä on edessä ja kysyy jotain? En voi. No, onneksi voi asetuksista muuttaa tilaan, jossa ei näy, oletko lukenut viestin vaiko et. Some on asia joka herättää myös ristiriitaisia tunteita. Omalta osaltaan se on kätevä kommunikointi väline mutta toisaalta se stressaa. Huomaan usein käyttäväni odotteluajat puhelimen epämääräiseen selailuun. Istun bussissa, odotan lääkäriaikaa tai jonotan kaupassa. Puhelin on aina esillä tilanteissa. Siskoni päätti aloittaa puhelin piiloon kokeilun. Aina bussissa istuessaan hän katselee maisemia eikä tee mitään. Hän nollaa.
Itsekin ajattelin alkaa kokeileen tätä. Aion nollata omalla ajalla. Se tarkoittaa, että voin olla tarpeen vaatiessa sosiaalinen oikeassa elämässä, vastata ohikulkijalle tai puolisolle kotona, mutta en täytä omaa aikaani tyhjänpäiväisellä selailulla puhelimen ääressä.

Vuorovaikutus on moniulotteisimpia aiheita. Siihen liittyy sosiaaliset toimintatavat, itsensä ymmärtäminen ja lisäksi pitäisi osata ymmärtää muita. Se on vaikeaa. On haastavaa oikeasti ymmärtää muita, koska et pääse itseäsi karkuun ja joudut aina oman linssin läpi katsomaan ja ymmärtämään. Onko se edes mahdollista?








Pohdi itseäsi vuorovaikuttajana lapsuudesta aikuisuuteen:
- Muistele syystä tai toisesta mieleenpainuneita viestintätilanteita (kirjallisia, suullisia, kasvokkaisia, virtuaalisia ym.) elämäsi varrelta: Työkokemuksia? Vertaissuhteita? Itse laatimiasi puhuttuja tai kirjoitettuja tekstejä, jotka ovat tehneet tavalla tai toisella vaikutuksen? Ystävän kommentteja? Julkisia esiintymisiä?
- Millaisia ovat merkityksellisimmät kohtaamiset – mitkä asiat/tilanteet/tapahtumat/suhteet ovat muovanneet sinua vuorovaikuttajana? Mitä kohtaamiset kertovat sinusta? Kuka olet ja minne kuulut?