Varhaisia sähkökemian tutkijoita mietitytti pitkään, miten liuoksessa olevien metalli-ionien ja siihen upotetun metallin välinen elektronien siirtyminen saataisiin hyötykäyttöön. Ongelmana oli, että metallin upotuskokeessa elektronit siirtyivät suoraan sinkkiatomista viereiselle kupari-ionille. Jos elektronit saataisiin jotenkin johdettua ulkoista johdinta pitkin metallilta toiselle metallille, elektronien liikkeestä syntyvä sähkövirta voitaisiin käyttää hyödyksi.

Voltan laitteessa sinkki- ja kuparilevyjen välillä oli suolahapossa kasteltu kangas. Sinkistä lähti yksi johto ja kuparilevystä toinen. Virtapiiri sulkeutui, kun johdot yhdistettiin toisiinsa. Laitteessa oli kuitenkin kaksi ongelma: kankaiden kuivuminen ja vetykaasun muodostuminen. Sinkki oli vetyä epäjalompi metalli, joten se reagoi suolahapon kanssa vetykaasua vapauttaen.

Englantilainen kemisti John Frederic Daniel (1790–1845) ideoi 1820-luvulla laitteen, jossa sinkkilevy oli upotettuna sinkki-ioneja sisältävään liuokseen ja kuparilevy kupari-ioneja sisältävään liuokseen. Liuokset pidettiin toisistaan erillään huokoisen seinän avulla. Sinkkiatomien luovuttamat elektronit johdettiin ulkoisen metallilangan avulla kuparilevylle, joka sitten luovutti niitä nesteessä oleville kupari-ioneille. Huokoinen seinä mahdollisti sen, että sulfaatti-ioneja siirtyi sinkkiliuoksen puolelta kupariliuoksen puolelle. Kulkureitti oli sopivan ahdas niin, että vain sulfaatti-ionit mahtuivat kulkemaan sen läpi, mutta metalli-ionit olivat liian suuria.

Myöhemmin huokoinen seinä korvattiin suolasillalla, joka oli astiasta toiseen johtava nesteellä täytetty putki. Laitetta kutsuttiin Danielin kennoksi. Sen etuna oli, että päästiin eroon haitallisesta vetykaasun muodostumisesta ja laitteiston tuottamaa sähkövirtaa oli pitempään ja vakaammin kuin aikaisemmissa versioissa.