Patarumpu on itseoikeutettu orkesterin jäsen. Se on ensimmäinen rumpu, joka otettiin mukaan eurooppalaiseen orkesteriin. Patarummut ovat pyöreät tai kartion muotoiset suuret metalliset padat, joihin on viritetty nahkainen tai muovinen kalvo.

Patarummun viritys on vienyt paljon aikaa, mutta 1800-luvulla niihinkin on kehitelty kätevämpi viritysjärjestelmä: viritysruuveihin kiinnitettiin virityskampi, joka kääntää jokaista ruuvia yhtä aikaa. Lisäksi patarumpu on saanut pedaalin, jolla virityksen muuttaminen on mahdollista jopa kesken soiton. Patarummulla voi soittaa vaikka glissandon, ihan niin kuin vetopasuunalla.

Myös patarummun historia johtaa sotaväkeen. Ratsuväki käytti patarumpuja, jotka oli sidottu molemmin puolin hevosen selkää. Noihin aikoihin johtaa myös kauan kestänyt trumpetin ja patarummun yhteys sekä se, että patarumpuja on perinteisesti käytetty pareittain.

Patarumpu on kumeaääninen säveltasoinen rumpu. Soittajan on oltava tarkka siitä, mihin kohtaan hän rummussa lyö, sillä se vaikuttaa ääneen! Etenkin nahkakalvoisissa rummuissa lyöntipaikka on hyvin tarkka, sillä ne eivät ole tasapaksuja.

Patarumpuja on usein soittajalla orkesterissa useita. Onpa joskus orkesterisävellyksessä ollut jopa 16 patarumpua!

Patarumpujen soitossa rumpalin täytyy olla myös hyvin tarkkakorvainen, sillä usein rumpujen vire muuttuu konsertin aikana. Rummun kalvo voi reagoida vaikkapa ilmankosteuteen tai salin lämpötilaan. Nykyaikaisia patarumpuja voi kuitenkin virittää polkimella. Patarumpujen soittaja on orkesterissa arvostettu muusikko. Patarumpujen soittajalla on ihan oma virka orkesterissa. Soittaja palkataan varta vasten soittamaan patarumpuja.