Kun puhaltimet haluttiin sisäkäyttöön linnan saleihin, oli siihen asti melko raa’asti soineiden puhallinsoittimien sointia syytä kehittää. Tällöin kehittyi oboe.

Oboeta kehitti ennen kaikkea Jean Hotteterre 1600-luvun puolivälissä. Hotteterren kädenjälki näkyy myös fagotissa. Hotteterren oboe oli ensimmäinen soitin, joka todella haastoi viulun solistisoittimena.

Oboen kehitteleminen oli suuri tapaus musiikissa. Ihan ensimmäisissä oboeissa oli vain kaksi läppää, mutta silti sillä saattoi soittaa hyvin monipuolisesti. Oboen kokoaminen kolmesta osasta mahdollisti huolellisen rakennustyön ja sormiaukkojen sijoittelun.

Aurinkokuningas Ludvig XIV:llä oli myös oma oboesoitinyhtye, Les douze grans hautbois du Roi, Kuninkaan kaksitoista suurta oboistia. Tässä yhtyeessä oli myös fagotisteja. Oboesta tuli myöhäisbarokin ja wieniläisklassismin orkesterien sävellyksissä puhaltimista tehtävältään tärkein. Aivan kuten viulu oli jousisoittimista tärkeimmissä tehtävissä. Oboe selviytyy myös staccatoista!

Oboen melkoisen monimutkainen läppäkoneisto kehiteltiin yhtä aikaa huilun läppäkoneiston kanssa. Oboe on saanut pysyä lähes ennallaan 1800-luvun puolivälistä asti, vaikka rakennusmateriaalit ovat vaihdelleet. Nykyään oboessa ei ole ainuttakaan reikää, jota ei painettaisi läpän avulla. Oboisti valmistaa kaksoisruokolehdykän itse. Sitä sanotaan rööriksi. Röörin rakentaminen on tarkkaa työtä.

Jos menet sinfoniaorkesterin konserttiin, on ensimmäinen kuulemasi soitin aina oboe: oboe antaa viritysäänen koko orkesterille, sillä sen puhdas ääni kantaa koko orkesterin yli. Hautbois, oboen ranskankielinen nimi, tarkoittaakin suuriäänistä tai korkeaa puuta!