14. Luostarilaitos
Tiivistelmä
- Kristillinen luostarilaitos syntyi, kun erakot huomasivat pyhän elämän olevan helpompaa yhdessä kuin yksin.
- Luostareista tuli aikanaan suuria sivistys- ja kulttuurikeskuksia.
- Nykyään luostareita on lakkautettu paljon, mutta silti monissa paikoin niihin on edelleen mahdollisuus mennä hiljentymään ja rauhoittumaan elämän kiireiltä.
Erakoista luostarilaitoksiin
Olisitko valmis elämään kokonaisen viikon yksin erakkona ilman perhettä, ystäviä ja muita ihmisiä? Entä ilman puhelintasi ja tietokoneita? Hetken aikaa kenties nauttisit yksinäisyydestä ja rauhasta. Missä vaiheessa alkaisit kaivata muita ympärillesi?
Mieti hetki, mitä sinulle tulee mieleen sanasta erakko? Käsitelkää yhdessä ajatuksia. Ovatko mielikuvat positiivisia vai negatiivisia?
Ensimmäisinä vuosisatoina erakot olivat pyhiä miehiä tai naisia, jotka halusivat vetäytyä syrjään mietiskelemään. Heitä arvostettiin, ja heiltä mentiin kuulemaan elämänohjeita ja opastuksia. Tunnettuja kristillisiä erakkoja on useita. Näitä ovat mm. pyhä Antonius ja Augustinus. He halusivat paeta maailman viettelyksiä ja siirtyä yksinäisyyteen paastoamaan, rukoilemaan ja mietiskelemään. Tällöin he kokivat olevansa lähempänä Jumalaa.
Kristilliset erakot harjoittivat hartautta Egyptin tai Palestiinan majoissa tai luolissa. Sen he tekivät aluksi yksin, mutta alkoivat vähitellen kokoontua yhteen ja pitivät yhteisiä jumalanpalveluksia. Samalla he huomasivat, että pyhä elämä oli helpompaa yhdessä kuin yksin. Tämä oli alku luostarilaitokselle. Kun luostareita alettiin rakentaa, niiden ympärille pystytettiin muurit suojaamaan luostarin asukkaita muusta maailmasta.
Turvana yhteisö ja säännöt
Luostarin alkuaikoina 300-luvulla erakot saivat vielä ottaa omaisuutensa ja vaimonsa mukaan luostariin, kunhan elivät selibaatissa. Ensimmäisen varsinaisen luostarisäännön laati Basileios Suuri. Sen mukaan luostarilaitos tuli piispan alaisuuteen. Luostarielämän sisältöön kuului rukoilu, työnteko ja Raamatun lukeminen. Luostariasukkaiden tuli sitoutua kolmeen perusasiaan: kuuliaisuuteen, köyhyyteen ja naimattomuuteen. Kuuliaisuus oli Jumalan palvelemista ja luostarisääntöjen tiukkaa noudattamista. Köyhyys ja naimattomuus liittyivät vahvasti irrottautumiseen maallisesta. Vaikka sitoutuminen vaati paljon, kokivat asukkaat saavansa turvaa säännöistä ja yhteisöstä, jossa elivät. Toisin sanoen munkeilta ei myöskään puuttunut mitään. Köyhyys oli turvallista kaikesta huolimatta, koska luostarissa ei tarvinnut murehtia, mitä pukisi päällensä, söisi tai joisi. Luostari tarjosi asunnon, ruuan ja vaatteet.
Luostariin mentiin ensin koeajalle. Vuoden koeajalla olevaa luostarin asukkia kutsuttiin noviisiksi. Luostarielämä oli rankkaa, sillä yöuni saattoi jäädä hyvinkin vähäiseksi. Aamu alkoi jo varhain rukouksella ja rukoushetkiä oli useita päivän mittaan. Päivään kuului paljon erilaista työntekoa. Jos noviisi selvitti koeajan, pääsi hän munkiksi tai nunnaksi. Munkkiluostarin johtaja oli nimeltään apotti ja nunnaluostarin abbedissa. He valvoivat, että luostarisääntöjä noudatettiin.
Luostarit olivat usein hyvin eristettyjä muusta maailmasta.
400-luvulla työnteon merkitys luostareissa korostui yhä enemmän, kun Benedictus Nursialainen antoi uuden luostarisäännön Rukoile ja tee työtä, latinaksi ora & labora. Luostarit nousivat vähitellen tärkeiksi keskuksiksi, joissa kasvatettiin yrttejä, valmistettiin ruokaa sekä parannettiin sairaita. Luostareihin siirtyi vähitellen myös opillinen sivistys, ja ne alkoivat toimia kouluina.
Suomalaisia luostareita:
http://www.lintulanluostari.fi/
http://www.valamo.fi/luostari.html
