ENSIMMÄINEN PÄIVÄ

Tämä on se päivä. Pieni tulee tänne reppunsa kanssa. Uuteen maailmaan.
Värejä, ovia, ääniä, vessassa taikahanat. Niistäkin on kotona puhuttu. Tämä on se päivä.
Utelias päivä. Äiti touhuaa: Pieni, tässä on sinun naulakkopaikkasi.
Älä, kulta, kaiva nenääsi. Tässä sisätossusi, nallesi. Ja äiti toistaa monta kertaa:
Kolmelta, kun välipala on syöty.
Sitten haen. Varmasti.

Halitaan. Ei päästetä irti. Halitaan ja päästetään irti. Irti.
Sydämien tykytykset. Silmien sumu. Molemmilla samanlaiset.
Tämä on se päivä. Pieni tarttuu uuteen käteen. Jalat hidastelevat.
Hei-hei. Ole reipas. Sitten kolmelta. Ole reipas, ole.

Pieni jää tänne, luoksemme. Meillä on niin paljon häntä varten:
varhaiskasvatussuunnitelma, viikkosuunnitelmat, kasvunkansio. Verkostot.
Me kannattelemme häntä. Annamme eväitä elämään.
Lorupussi, vasenkätisen sakset. Liikuntaprojekti.
Me puntaroimme hänelle arvoja, avaamme ja suljemme käsitteitä.
Pohdimme pedagogioita… Pieni saa meiltä paljon. Paljon.

Tämä on se päivä. Pienelle maailmallinen uutta.
Hän hakee tuossa kasvoilleen hymyntapaista.
Silmissään yhä sumua, ajatuksissaan äiti.
Ohuin säikein. Vahvoin kuin vaijerit.

Pieni, jäädään tähän hetkeksi. Säilytetään säikeesi.
Ei olla reippaita. Ihmetellään aivan hiljaa.
Tossujen kärkiä. Nallen nenää. Värejä, ovia, ääniä.
Ilman suunnitelmia. Olet tärkeä.

Ja kerro sitten, kun haluat nähdä taas ne taikahanat.
Tiedän kyllä mitä ensin haluat kuulla.
Uudestaan ja uudestaan. Sinulle tärkeimmän asian:
Sitten kolmelta, kun välipala on syöty.
Varmasti.

– Leena Ahtela