Buenos dias amigos de Ciudad de México.

Olen Ari Jauhiainen ja vuoden 1987 ylioppilas. Juureni ovat Vihtavuoressa ja lukiovalinta aikoinaan oli näin ollen itselleni itsestäänselvyys; Sydän-Laukaan lukio. Lukion jälkeen tieni vei Ilmavoimiin LentoRuk:lle varusmiespalvelusta suorittamaan. Lentäminen varusmiesaikaan oli siinä määrin pilviä hipova kokemus, että uravalintani olisi itsestäänselvyys, mikäli minut vain valittaisiin Suomen Ilmavoimien kadettikurssin ohjaajalinjalle. Näin tapahtui ja uravalinta oli siinä. Siihen aikaan kolmivuotinen kadettikoulu oli hyvin monipuolinen opinahjo. Tuli käytyä jopa Åke Blomqvistin tanssikurssi. Maa- ja merivoimien kadettien kanssa yhteisten opintojen lisäksi meille lentäjänuorukaisille annettiin ensin jatkokoulutusohjelman mukainen Vinka-koulutus, minkä jälkeen siirryttiin Hawk-harjoitushävittäjäkoulutukseen. Kyseisen kaluston nopeudet ylittivät jo 1.000 kilometrin tuntinopeuden. Aikamoista haipakkata siis etenivät opiskelut. Helsingissä ja Kauhavalla vietettyjen vuosien jälkeen siirryttiin lennostoihin saamaan Hawk-kalustolla vaativampi taistelukoulutus. Viimeistään tässä vaiheessa g-voimat tulivat tutuiksi. Ajoittain vaativimmilla lennoilla mentiin tajunnan rajamailla. Maailma aistittiin mustavalkoisena ja vain näkökentän keskiosa näkyi selvästi. Sydämen syketasot olivat yli 170 lyöntiä minuutissa. Tämä vaihe oli samalla pääsykoe varsinaisiin koviin hävittäjiin, mikä tarkoitti kohdallani Drakenia. Drakenin perusnopeus oli mach 0.9 eli noin 1.100 km/h.

Koulutus alkoi perinteiseen tapaan raskaalla teoriakoulutuspaketilla, missä niin koneen rakenne kuin lentäminen tulivat tutuiksi teoriatasolla. Tämän jälkeen alkoi varsinainen lentokoulutus, mikä oli minulle unelmieni täyttymys. Muutaman vuoden lähes päivittäisen lentämisen jälkeen minulle myönnettiin operatiivinen päivystyskelpoisuus, mikä tarkoitti mm. sitä, että päivystysvuorollani lähdin ilmaan aseistetulla koneella. Mikäli olisin kohdannut Suomen ilmatilaan lentäneen tunkeutujan, olisi tiettyjen kriteerien täyttyessä ollut velvollisuuteni ja oikeuteni ampua alas tuo ilmatilaloukkaaja. Tällaista tilannetta en onneksi koskaan kohdannut. Samalla koulutukseni oli edennyt niin pitkälle, että sotatilanteessa olisin puolustanut maatamme kyseisellä kalustolla hyökkääjää vastaan yhdessä lentäjäveljieni kanssa. Aktiivisten lentovuosien jälkeen siirryin erinäisiin johtotehtäviin. Toimin urallani Lapin Lennostossa mm. torjuntakeskuksen päällikkonä. Tässä vaiheessa uraani eli vuonna 2004 sain siirron Tikkakoskelle Ilmasotakouluun, missä toimin mm. ilmasotataidon pääopettajana, korkeakouluosaston johtajana ja viimeiset viisi vuotta pataljoonan komentajana. Pataljoonan vahvuus oli enimmillään reilut 500 eli urani aikana saadut johtamiskoulutukset ja -kokemukset olivat kovassa käytössä. Tikkakoskelle siirron yhteydessä muutin myös takaisin kotipitäjääni Laukaaseen. Toimin tällöin muutaman vuoden ajan Sydän-Laukaan lukion johtokunnassa. Johtokunnassa toimiminen oli antoisaa, koska myös poikani Joona opiskeli siellä kaksi vuotta, ennen kuin siirtyi Tikkakoskelle ilmailupainotteiseen lukioon ja sieltä myöhemmin LentoRuk:lle. Oli mielenkiintoista olla komentajana pataljoonassa, missä myös oma poikani oli lentokoulutuksessa.
Myös tyttäreni Roosa kirjoitti isänsä jalanjäljillä ylioppilaaksi Laukaan lukiosta.

Laukaalla on siis ollut aina tärkeä paikka sydämessäni - myös vielä nyt, kun asun Meksikossa. Mutta vielä muutama sana urastani, ennen kuin siirrytään enemmän Meksikoon. Jatkoin siis lentämistä aina eläkevuosiini asti. Urani loppuvaiheessa siirryin takaisin opetustehtäviin Vinka-kalustolla opettaen niin LentoRuk:n oppilaita, kadetteja kuin myös koulun henkilökuntaa. Opetustehtävät ovat olleet aina lähellä sydäntäni, niin lento- kuin teoriakoulutuksen osalta. Sain nauttia unelma-ammatissani 25 vuotta ja ns. päivääkään en vaihtaisi pois. No toki muutaman, joista tässä mainitsen sen, kun kadettikurssikaverini kuoli vuonna 1992 Tammisaaressa MiG-onnettomuudessa. Hessu oli häissäni minun bestman. Ammatin varjopuolia. Vuonna 2012 oli sitten aikani jäädä eläkkeelle 44-vuotiaana ja sen jälkeen en olekaan sotkeutunut työelämään muutamaa pientä projektia lukuunottamatta. Eläkkeelle jäätyäni ostin asunnon Espanjasta ja latinalainen kulttuuri otti otetta minusta. Espanjasta tuli kuitenkin vain välivaihe elämässäni, koska vuoden 2019 tammikuussa tulin Meksikoon ja tänne olen nyt kotiutunut. Takaisin paluu Suomeen on päivä päivältä yhä kaukaisempi ajatus. Niin paljon olen saanut täällä ja uskon saavani tulevaisuudessakin. 

Minulla on avopuolisona aito meksikolainen Norma, jonka kanssa jaan nyt elämäni. Meidän parisuhdekieli on espanja ja sekin sujuu päivä päivältä yhä sujuvammin. Meksikon historia, kulttuuri, ihmisten ystävällisyys, perhekeskeisyys ja rento elämänmeno ovat jotain uskomatonta. Myös ruokakulttuuri on jotain toista kuin Suomessa. Toki kokkailen välillä täällä Suomi-ruokia ja ne on otettu hienosti vastaan myös uuden perheeni puolesta. Ja arvatkaapa kelpaako riittävän monta vuotta Suomen talven pimeydessä ja kylmyydessä kärsineelle nyt vuorostaan läpi vuoden aistittavat lämpö ja valo paremmin? Minulla kun on vielä sellainen ihotyyppi, että se ei rusketu räntäsateessa. 
 
Välimatkat ovat pitkiä, mutta esim. autolla kotoa on matkaa Acapulcoon reilut neljä tuntia ja silloin ollaan jo Tyynen Valtameren rannalla. Karibiameren valkoisille palmurannoille on lentäen matkaa noin tunti ja vartti.  
 
Lähteestä riippuen tässä maassa asuu noin 125 miljoonaa asukasta ja jo pelkästään Meksiko Cityn suuralueella eli kotikaupungissani noin 35 miljoonaa asukasta. Onhan se vähän toista kuin Laukaassa. Toki suureen asukasmäärään mahtuu myös rikollisia. Onnekseni en ole joutunut kohtaamaan vielä mitään tämäntyyppistä ikävää. Matkani jatkuu nyt siis Meksikossa ja pidän yhteyttä perheeseen ja ystäviin internetin välityksellä. Toki käymme välillä Suomessa, missä tänäkin vuonna ollaan oltu kahdella reissulla yhteensä viisi viikkoa. Nyt haluan kuitenkin hengittää toisenlaista ilmaa ja sen ilman nimi on Meksiko. Viva Mexico.