Piparkakkupoika

Eräänä päivänä mummo päätti paistaa itselleen piparkakkuja. Mietteissään hän vaivasi taikinaa; ihan kuin itsestään siitä alkoi muovautua pieni piparkakkupoika. – Sinusta minä teenkin itselleni uuden ystävän, tuumi mummo. Hän otti palan taikinaa ja kauli siitä pienet kädet ja jalat. Sitten hän muotoili pään ja teki vielä rusinoista nappisilmät. Hupsista! Näytti aivan siltä, että piparkakkupoika vinkkasi hänelle silmää. Mummo koristeli piparkakun karamelleillä ja työnsi sen lopuksi uuniin. Kun taikina oli kypsynyt hyvän tovin, mummo raotti uuninluukkua. Mutta – voi kauhistus! – piparkakkupoika hyppäsi pelliltä jaloilleen ja sinkautti itsensä keittiön pöydälle. Sitten se näytti mummolle kieltä ja pujahti ovesta ulos. Mummo-parka juoksi pojan perään ja huusi: – Odota! Tule takaisin! Mutta piparkakkupoika vain nauroi ja vastasi: – Juokse vaan, juokse vaan, minua et kiinni saa! Eikä mummo saanutkaan. Piparkakkupoika tanssahteli pulleilla jaloillaan ympäri mummon pihamaata. Tarpeeksi ilkamoituaan se pinkaisi läheiseen metsään. Metsässä piparkakkupoikaa vastaan tuli jänis. Jänis katseli mietteissään piparkakkupojan rusinasilmiä ja karamellinappeja ja tuumi, että pienten piparkakkupoikien ei ole viisasta juoksennella yksin metsässä. – Kuulehan pullaposki, se sanoi. – On varmaan parasta, että palaat kotiin mummon luo. Metsä on vaarallinen paikka piparkakkupojille. – Vaan minäpä en halua palata kotiin, vastasi poika röyhkeästi. – Haluan juoksennella ja pitää hauskaa. Ja suu hymyssä piparkakkupoika livisti taas karkuun. – Odota! huusi jänis juosten sen perään. – Tule takaisin! – Juokse vaan, juokse vaan, minua et kiinni saa, rallatteli piparkakkupoika ja hyppeli mättäältä toiselle. Eikä jänis saanutkaan sitä kiinni. Seuraavaksi piparkakkupoikaa vastaan käveli karhu. Karhu katseli kanelintuoksuista pojankoltiaista epäilevästi. – Joudut vielä rosvojen käsiin, varoitti karhu. – Sinun on parasta palata kotiin. – Höpsisistä, tuumi piparkakkupoika. – Minä olen niin nopea, ettei kukaan saa minua kiinni. Ja iloisesti virnistellen se pinkaisi taas matkaan. – Odota! huusi karhu sen perään. – Tule takaisin! – Juokse vaan, juokse vaan, minua et kiinni saa! nauroi piparkakkupoika ja loikki ketterästi karkuun. Eikä karhu saanutkaan sitä kiinni. Piparkakkupoika juoksi yhä syvemmälle metsään, kunnes saapui joen rannalle. Koska se ei halunnut kastella itseään, se jäi rannalle istumaan. Silloin paikalle tuli susi, joka pahaksi onneksi sattui olemaan nälkäinen. Se vilkuili ahneesti pojan pulleita piparkakkujalkoja. – Kuulehan, sanoi susi pojalle. – Etkö pääse joen yli? Minä autan sinua; vien sinut joen yli häntäni päällä. Piparkakkupoika katsoi sutta hieman epäilevästi, mutta ei voinut vastustaa kiusausta. – Hyvä on, tulen mukaasi, se viimein sanoi. Poika hyppäsi suden hännälle, ja susi lähti uimaan joen poikki. Mutta kun vesi syveni, susi sanoi: – Hyppää selkääni ettet kastu! Piparkakkupoika hyppäsi suden selkään, ja matka jatkui. Vesi syveni yhä, ja silloin susi sanoi: – Hyppää pääni päälle ettet kastu! Piparkakkupoika hyppäsi suden pään päälle. Mutta silloin ovela susi avasikin suunsa ammolleen ja haukkasi piparkakkupojan suuhunsa. Maiskis! Ja se oli pienen piparkakkupojan lorun loppu.

 Opettaja heijastaa siitä taululle erinäköisen version. Pyri muokkaamaan itsellesi samannäköinen teksti.