Tässä osiossa tutustumme erilaisiin terapiamuotoihin, joiden toimintaperiaatteiden tuntemisesta voi olla hyötyä myös ohjauksessa: ratkaisukeskeinen lyhytterapia, kognitiivinen käyttäytymisterapia, hahmo- eli Gestalt-terapia, kehollinen traumaterapia eli Somatic Experiencing ja sensomotorinen psykoterapia. Jos haluat terapiamuodoista vielä lisää tietoa, perehdy kurssin lisämateriaaleina oleviin linkkeihin.

Muista kuitenkin, että ainoastaan asianmukaisesti koulutettu ja Valviran rekisteröimä terapeutti voi antaa psykoterapiaa. Usein ohjaajan ei ole tarkoituksenmukaista tai suotavaa tonkia ohjattavan traumoja tai käsitellä menneitä kokemuksia, jotka eivät liity ohjauksen aiheeseen, eikä tehtävänä ole toimia terapeuttina. Mallien tunteminen saattaa kuitenkin antaa lisää työkaluja tai pohdittavaa omaan työskentelyyn. Ohjaajan on myös hyvä osata tarvittaessa ohjata asiakastaan eteenpäin lisäavun piiriin.

Lisätietoa psykoterapeutin ammatista, apua asiakkaan psykoterapiaan hakeutumiseen ja asiakkaan erilaisiin elämäntilanteisiin liittyviä omahoito-oppaita löydät kurssin lisämateriaalista.

Psykoterapialla on tutkitusti vaikutusta mielenterveysongelmien hoitamisessa ja sillä on monia eri suuntauksia. Eri suuntaukset lähestyvät ihmismieltä ja sen hoitamista eri näkökulmista. Itse psykoterapiaprosessin kannalta suuntauksen merkitys terapian onnistumiselle ei ole niin merkittävä, kuin psykoterapeutin ja asiakkaan välinen yhteistyö. Suomessa asiakas yleensä etsii terapeutin lääkärin / psykiatrin avustuksella tai omatoimisesti ja siihen on mahdollista hakea Kelan tukea.

Eri terapiamuodot tarkastelevat yksilöä hieman eri näkökulmista ja kiinnittävät erilaisiin asioihin huomioita. Suuntaukset pohjaavat erilaisiin psykologisiin teorioihin ja tulkintoihin ihmismielestä. Joskus ohjaustilanteessa voi nousta odottamattomiakin ajatus- ja tunnereaktioita tai kokemuksia. Eri psykologisten teorioiden tuntemus voi auttaa ohjaajaa ymmärtämään näitä tilanteita paremmin ja ne voivat auttaa itsereflektoinnissa. Ohjaajana näissä tilanteissa on kuitenkin hyvin tärkeää asettaa oman toiminnan rajat ja pidättäytyä terapeutin asemasta, jollei siihen ole asianmukaista osaamista ja koulutusta.

Ratkaisukeskeinen lyhytterapia

Ratkaisukeskeisen terapian kehittivät 1980-luvulla Yhdysvalloissa Steve de Shazer ja Insoo Kim Berg. Osa ohjaajan tehtävästä on ymmärtää, mitä sellaista henkilö tekee jo nyt elämässään, josta olisi apua hänen ongelmiensa ratkaisuun.

Tässä terapiamuodossa asiakkaan ei tarvitse puhua varhaisesta elämästään tai lapsuudestaan. Sen sijaan sessioiden pohja on tukevasti nykyisyydessä, jotta asiakkaan kanssa voidaan työskennellä kohti tulevaisuutta, jossa ongelmilla on vähemmän vaikutusta asiakkaan elämässä. Tässä mielessä ratkaisukeskeisen terapian lyhyys on olennainen. Terapiamuodon tarkoitus on etsiä ja ottaa käyttöön ratkaisuja ongelmiin mahdollisimman pian. Tämän perusolettamuksen lisäksi ratkaisukeskeinen lyhytterapia perustuu seuraaville lähtöoletuksille:

Kognitiivinen käyttäytymisterapia

Kognitiivinen käyttäytymisterapia perustuu ajatukseen, että se miten ajattelemme (kognitio), mitä tunnemme (emootio) ja miten toimimme (käyttäytyminen) vaikuttavat toinen toisiinsa. Erityisesti ajatuksemme määrittävät tunteitamme ja käyttäytymistämme. Kognitiivinen käyttäytymisterapia on usein lyhytkestoista, tavoiteorientoitunutta terapiaa, jossa on käytännönläheinen tekemisen meininki ja lähestyminen ongelmiin.

Kognitiivinen käyttäytymisterapia on sateenvarjotermi monille eri terapiamuodoille, jotka jakavat yhteisiä elementtejä. Kaksi aikaista tämän terapiasuuntauksen muotoa oli Albert Ellisin 1950-luvulla kehittämä rationaalis-emotionaalinen käyttäytymisterapia sekä Aaron T. Beckin 1960-luvulla kehittämä kognitiivinen terapia.

Kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa uskotaan, että yksilön vaikeudet nousevat vääristyneistä kognitioista itseä, muita tai maailmaa kohtaan. Vääristynyt ajattelu saattaa johtua kognitiivisista puutteista (suunnitelmallisuuden puuttuminen) tai kognitiivisista vääristymistä (informaatio prosessoidaan virheellisesti).

Kognitiivisen käyttäytymisterapian sessioissa asiakas opettelee erottelemaan hänen ajatuksensa todellisuudesta ja tunnistamaan tuon kognition vaikutuksen hänen tunteisiinsa. Kognitiivinen terapeutti auttaa asiakasta tunnistamaan vääristyneitä ajatusrakennelmia arvioinnin ja tuen avulla sekä muodostamaan hyödyllisempiä kognitiivisia kuvioita, jotta asiakas voi siirtyä eteenpäin elämässään.

Hahmo- eli gestalt terapia

Hahmoterapiassa uskotaan, että kokonaisvaltainen yksilö on tietoinen kaikista niistä elementeistä, jotka tekevät heistä kokonaisuuden – keho, tunteet, älykkyys ja vaistot. Hahmoterapeutit uskovat, että jotkut ihmiset saattavat ajelehtia läpi elämänsä niin, että jokin osa heistä puuttuu, esim. kosketus heidän tunteisiinsa, jolloin henkilöillä saattaa olla vaikeuksia ihmissuhteissaan. Joillain ihmisillä aikaiset lapsuuden kokemukset ovat johtaneet hämärtyneeseen käsitykseen itsestä ja johtavat ihmissuhteisiin, jotka ovat rajoittavia ja rutiininomaisia. Terapiamuoto tähtää uudelleen kytkeytymisen niihin osiin itseään, jotka tulevat vähätellyiksi, sivuutetuiksi tai kielletyiksi.

Hahmoterapian mukaan asiayhteydet vaikuttavat kokemukseen ja henkilöä ei voi kokonaan ymmärtää ilman hänen kontekstiaan. Terapiamuoto painottaa myös, että henkilön pakottaminen muutokseen johtaa paradoksaalisesti lisääntyvään ahdistukseen ja sirpaloitumiseen. Muutos mahdollistuu ennemminkin sen kautta, että hyväksyy tämän hetken todellisuuden.

Kehollinen traumaterapia

Kehollisen traumaterapian, eli Somatic Experiencing® (SE™) kehitti tutkija Peter A. Levine yli 45 vuoden aikana keinoksi käsitellä trauman vaikutuksia. Kehollisessa traumaterapiassa tarkoitus on auttaa henkilöä siirtymään eteenpäin elämässään sellaisista tilanteista, johon hän on jäänyt jumiin traumaattisen kokemuksen vuoksi. Tähän yhdistetään työskentelyä autonomisen hermoston kanssa. Tässä suuntauksessa asiakkaan ei tarvitse kertoa musertavaa kokemustaan, vaan tarkoitus on tukea henkilöä pysymään hänen sietoikkunansa sisällä, vaikka tilanteeseen yhdistettäisiinkin vaikeita kokemuksia.

Sessiossa terapeutti pyytää asiakasta jatkuvasti arvioimaan ja kirjaamaan somaattisia kehollisia kokemuksia, jotka saattavat olla näkymättömiä terapeutille, kuten väsymyksen, raskauden tai pyörrytyksen tunne. Terapeutti etenee varovaisesti ja huolellisesti välttääkseen laukaisemasta tai uudelleentraumatisoimasta asiakasta. Hän auttaa ihmisiä kehittämään ja soveltamaan itsensä säätelyn strategioita.

Tärkeimpänä elementtinä on tukea henkilöä itsensä säätelyyn niin, että hän voi muuttaa ja liikkua edes takaisin tuntemusten välillä, jotka yhdistää traumaan ja jotka hän kokee voimauttavina ja lohduttavina.

Kehollinen traumaterapeutti auttaa asiakasta löytämään turvallisia kehollisia tai fyysisiä paikkoja, joihin trauma ei ole vaikuttanut, ja joihin hän voi vetäytyä mielessään. Turvallinen trauman tuntemusten kokeminen auttaa henkilöä prosessoimaan niitä. Asiakkaat saavat myös oleellista tietoa omista fyysisistä reaktioistaan stressiin, mistä saattaa olla hyötyä heille jokapäiväisessä elämässä.

Kehollinen traumaterapia eroaa kognitiivisista terapiasuuntauksista siinä, että se keskittyy kognitiivisten tai tunnepohjaisten kokemusten sijaan huomion kiinnittämiseen kehollisiin kokemuksiin. Se nimenomaan välttää suoraa ja intensiivistä traumaattisten kokemusten nostattamista. Sen sijaan suuntauksessa lähestytään latautuneita kokemuksia epäsuorasti ja vähitellen samalla rohkaisten uusien kokemusten syntymistä, jotka ovat fyysisesti ristiriitaisia musertavien tai avuttomuutta herättävien kokemusten kanssa.

Sensomotorinen psykoterapia

Sensomotorinen psykoterapia yhdistelee Ron Kurtzin kehittämiä kehollisia psykoterapian menetelmiä, psykodynaamista psykoterapiaa, kognitiivista psykoterapiaa, neurotiedettä sekä kiintymyssuhdeteoriaa ja dissosiaatioteorioita.

Sensomotorinen prosessointi on samanlaista kuin Peter Levinen kehollinen traumaterapia siinä, että se etsii fyysisiä tuntemuksia, mutta se eroaa tarkoitukseltaan. Sensomotorisessa psykoterapiassa työskennellään samalla tapaa asiakkaan hermojärjestelmän reaktioiden kanssa, jotta itsesäätelyn taidot kehittyvät. Työskentelyn tavoite on kuitenkin myös traumaan liittyvissä vuorovaikutuksen häiriöissä ja sen vuoksi soveltuu siksi myös kiintymyssuhdehäiriöiden, shokin tai muiden traumojen hoitoon.