Keitä olivat punaiset ja valkoiset?

Suomalaiset jakautuivat sisällissodassa kahteen ryhmään, punaisiin ja valkoisiin. Punaisten joukoissa taistelleista suurin osa oli kaupunkien ja tehdaspaikkakuntien työväestöä, maaseudun tilatonta väestöä ja torppareita eli vuokraviljelijöitä. Puolueista he kannattivat sosialidemokraatteja.

Valkoisten joukossa taistelleet olivat pääosin varakkaampaa väkeä. Heitä kutsuttiin myös porvareiksi. Valkoisiin kuului muun muassa tilanomistajia, virkamiehiä, johtavassa asemassa olevia henkilöitä, opettajia ja opiskelijoita.

Punaiset ja valkoiset suhtautuivat toisiinsa epäluuloisesti. Punaiset ajattelivat, että valkoiset olivat itsekkäitä ja ahneita ihmisiä, jotka eivät piitanneet köyhän kansan kärsimyksistä. Valkoiset puolestaan näkivät punaiset laillista järjestystä uhkaavina rettelöitsijöinä.

Ongelmia ja tyytymättömyyttä

Sisällissodan syttymiseen vaikuttivat monet syyt. Kaupunkien työväestö vaati parempaa palkkaa, kahdeksan tunnin työpäivää ja äänioikeutta kunnallisvaaleissa. Vaikka äänioikeus oli eduskuntavaaleissa yleinen ja yhtäläinen, kunnallisvaaleissa äänioikeus oli sidottu varallisuuteen. Rikkailla oli siis paljon ääniä, köyhillä ei välttämättä lainkaan.

Punaiset vaativat myös maaseudun tilattoman väestön ja torppareiden aseman parantamista. Tilavuokrat nousivat 1900-luvun alkupuolella, ja tyytymättömät torpparit lakkoilivat. Tilanomistajat häätivät lakkoilevia torppareita taloistaan, mikä kiristi tilanomistajien ja torppareiden välejä entisestään. Esimerkiksi vuoden 1906 Laukon ja Tottijärven torpparilakkojen seurauksena yli 400 ihmistä häädettiin kodeistaan. Autiot torpat ja särjetyt ikkunat jäivät muistuttamaan torppareiden kurjasta asemasta.

Vielä torppareitakin huonommassa asemassa olivat tilattomat. Suuri osa heistä eli lähes kerjäläisen elämää. Monet maaseudun köyhät kannattivatkin punaisia, koska punaiset vaativat maan antamista rikkailta talonomistajilta tilattomille ja torppareille.

Ilmapiiri kiristyy kesällä 1917

Venäjä rakennutti linnoitusketjuja Etelä-Suomeen ja tilasi Suomesta sotatarvikkeita maailmansodan alettua. Vuonna 1917 Venäjän huono sotamenestys ja heikko taloustilanne heijastuivat Suomeenkin. Linnoitustyöt Suomessa päättyivät ja sotatarviketilaukset Venäjälle vähenivät. Tämän seurauksena työttömyys kasvoi etenkin kaupungeissa. Tämä lisäsi punaisten tyytymättömyyttä, ja he järjestivät lakkoja vauhdittaakseen uudistuksia.

Suomalaisten elinolot heikkenivät kesällä 1917, ja maata uhkasi nälänhätä. Erityisen suuri pula oli viljasta, sillä sekasortoinen Venäjä ei voinut toimittaa Suomeen viljaa entiseen tapaan. Viljaa ei saatu ostettua muualtakaan, sillä käynnissä oleva maailmansota haittasi kauppayhteyksiä. Myös torppareiden lakot vaikeuttivat ruoan tuotantoa.

Kun viljasta oli pulaa, leivän hinta nousi. Muitakin peruselintarvikkeita oli vain vähän saatavilla, joten perunan, voin, maidon ja lihan hinnat kohosivat nopeasti. Elintarvikehallituksen kirje tammikuussa 1918 kuvaa hätää hyvin: Leivän puutetta kärsivien paikkakuntien luku, ei vain kaupunkien vaan maalaiskuntienkin, lisääntyy alinomaa ja muutamilla paikkakunnilla on jo tultu niin pitkälle, että nälkä on jo aiheuttanut sairaalloisuutta ja kuolemantapauksia. Ei ole vältettävissä, ettei sellaisen asema synnytä yhteiskunnalle vaarallisia levottomuuksia. Elintarvikkeiden hintojen noususta kärsivät eniten kaupunkien köyhimmät asukkaat.

Työttömyys ja pula ruoasta lisäsivät punaisten tyytymättömyyttä. Marraskuussa punaiset aloittivat suurlakon. Vuoden 1917 lopulla eduskunta toteutti joitakin työväestön vaatimia uudistuksia, esimerkiksi yleisen äänioikeuden kunnallisvaaleissa ja kahdeksan tunnin työpäivän. Tyytymättömyys työväestön keskuudessa ei kuitenkaan päättynyt.

Aseisiin! – punakaartit ja suojeluskunnat syntyvät

Venäjän keisari oli kukistunut alkuvuodesta 1917. Sen seurauksena Suomessa ei ollut enää kunnollista poliisia, joka olisi huolehtinut yleisestä turvallisuudesta. Koska nälänhätä ja marraskuun suurlakko aiheuttivat levottomuutta, punaiset ja valkoiset alkoivat perustaa omia kaarteja järjestystä ylläpitämään.

Valkoiset perustivat suojeluskuntia eli valkokaarteja turvaamaan työrauhan pelloilla ja tehtaissa sekä suojaamaan omaisuuttaan punaisten uhkaa vastaan. Etenkin kesän 1917 maatalouslakkojen aikana tilanne työväen ja porvariston välillä oli erittäin kireä ja väkivallanteot yleisiä. Eräs tilanomistaja kuvasi punaisten aiheuttamia tuhoja seuraavasti: Seuraavana aamuna oli heinäseipäät hajotettu, niittokoneen ja haravan aisat katkottu, hevoset ajettu haasta karkuun, lehmät laskettu ruispeltoon. Meillä oli jopa salaatit sun retiisit kiskottu penkeistä, ruuhen pohja puhkaistu kirveellä, pyykkipata rikottu rannassa. Koko kylä oli hajoamassa liitoksistaan ja seudun ainoa järjestysmies, kyläpoliisi, oli täysin voimaton.

Punaisetkin kokivat asemansa uhatuksi. Osa heistä oli sitä mieltä, että tarvittaessa epäoikeudenmukaisuudet lopetettaisiin asein. Näin saivat punakaartit alkunsa. Romaanissa Täällä Pohjantähden alla kuvataan punakaartin perustamista maalaiskylässä seuraavasti: Minä lähden siittä ettei tässä maassa porvarilla ole mitään etuoikeutta aseen kantamiseen. – – Minä olen sen nähny ettei työmies mitään saa jollei sillä ole voimaa.

Molemmat kaartit korostivat pitävänsä yllä järjestystä, mutta samalla ne aseistautuivat ja valmistautuivat mahdolliseen sotaan. Aluksi kaartien väliset taistelut olivat paikallisia. Esimerkiksi marraskuun suurlakon aikana punaiset ja valkoiset ajautuivat aseelliseen kahakkaan Turussa. Vuoden 1918 alussa toiminta oli jo suunnitelmallista. Tammikuun puolivälissä paikalliset suojeluskunnat pyrkivät Itä-Suomen Taavetissa estämään Venäjältä punaisten avuksi saapuvan asejunan tulon. Kaartit ottivat yhteen Taavetin juna-asemalla, ja taistelussa kuoli kaksi ihmistä.